The month of firsts: Kerttu goes to day care

A year ago I thought Kerttu would be going to day care at the age of one year and one month. I definitely wasn't ready for that, as compared to her sister (due to temperament or circumstances, who knows) she was and still is super clingy. Which was fine then, and cute, and still is to some extent.

But around her first birthday she couldn't talk and was still a baby, and to balance her outrageously brave motor adventures she would glue herself to my lap or leg or breast whenever she was not climbing or hopping around the house and its surroundings. Kerttu and her sister are very much alike in their open and loud way of protesting when things go against their plans and wishes, so the idea of leaving this little creature in someone else's arms in the mornings just filled me with a stunned silent inside-a-bubble kind of feeling that would hit you after a nuclear explosion.

So it was a good thing I didn't have to return to work until now. In social situations she's still a more passively observant person than her sister, and it's clear that, unlike Veera, Kerttu doesn't enjoy meeting new people (whenever Veera goes to a new place and I ask her how her day went, she loves to tell me how many new friends she made that day). But after a while she will tolerate the idea, and finally she'll accept the fact that there are more nice people in the world than she had previously thought. And then she's content and happy and pour all of her empathy on the new members of her extended family. (She loves our house builders! Which is tragic, because at least the grown-ups in the house are getting ready to say goodbye to them as soon as possible in order to reclaim the house to ourselves, snapping at each other as the other comments on something any of the renovation professionals have said or done, and the first thing Kerttu wants to know in the mornings is where the builders are.)

The day care centre, which better matches the straight-cut translation "day home" of the Finnish word päiväkoti, is brand new, and about a kilometre away from our house. It opened on 3 August so Kerttu was literally one of the first kids there, as I dropped her off at seven thirty. First they have traditional Finnish oat meal for breakfast, then they go out - normally day care centres have full playgrounds outside, but this is a special nature-oriented place so they spend their time out in the woods next door, whatever the weather - then go in, maybe play or sing a little, have lunch, have a nap, have a little snack and go out again. We pick Kerttu up at four; usually it's Husband as he gets home a few minutes earlier than me.

The first eight mornings she cried after me and I could hear the echo of her äiti, äiti, äiti (= Mummy) in my head all day. It was obvious she didn't understand why I left her there. Again and again. We did go through the facts: Mommy goes to work, Daddy goes to work, Veera and the older siblings go to school and Kerttu goes to day care, and after a few days she would nod in acceptance. She'd rather go kouluun, to school, but day care's fine, too.

On the ninth morning she just gave me a kiss and walked in, no waving good bye or anything. I thought that was it, a victory of sorts, but just like when she was a baby, she now glues herself to me in the evenings after adventure-filled days. So what I do after work is carry her around, try to act humanely towards everyone else until it's seven o'clock and I can start giving her dinner, bath and putting her to bed, and then try and stay awake for a while to enjoy me-time. (There's some irony here in the last words.)

Follow my blog with Bloglovin

Kertun eka tarhapäivä!

Ikinä, ikinä näiden 21 kuukauden aikana en ole joutunut herättämään Kerttua aamulla. Paitsi tänään.

Oltiin viikonloppuna Mummon ja Vaarin luona kyläilemässä, ja lähdettiin ajoissa ajelemaan kotiin päin, jotta ehtisin itse kasaamaan ja nimikoimaan tarhavehkeet vielä illalla sillä aikaa, kun tytöt palautuisivat trampoliinilla hyppien ja pihassa juosten normaaliolotilaan. Toiset lapset nukkuvat autossa heti moottorin äänen kuullessaan, mutta matkaan kuluneista 2,5 tunnista Kerttu nukkui noin tunnin. Ensimmäistä kertaa lyhyet päikkärit kuitenkin kompensoituivat 11 tunnin yöunilla.

Herätin sen varttia yli seitsemän. Käytiin tishillä, pesulla, puettiin päivävaatteet ja ulkovaatteet. Lapsi oli aavistuksen tavallista tarkkailevaisempi, olisiko se oikea sana, mutta siis ihan yhteistyössä seurasi läpi nämä tavallisesta poikkeavat liikkeet. Minä tietysti selostin vähän innokkaasti mutta kuitenkin rauhallisesti kaiken toiminnan ja lisäilin viitteitä päiväkotiin, jotta lapsi saisi kiinni siitä, mihin tämä kaikki johtaisi. Sitten laitettiin kypärät päähän ja polkaistiin perille.

Meidät otettiin vastaan tuulikaapissa, me aikuiset moikkasimme toisiamme reippaasti, ja Kerttu katseli varpaisiinsa minun polvitaipeeni suojassa. Otettiin kengät pois, laitettiin ne telineeseen ja edettiin eteiseen. Naulakot oli jo nimetty, ja minä kysyn lapselta, että missäköhän on K niinkun Kerttu ja ohhoh, se löysi sen ennen minua! Istuttiin alas, Kerttu tuli syliin, riisuttiin kypärä ja takki ja housut ja toinen nojasi toisen rintaan ja toinen osoitteli katseltavia asioita. Sitten tuli hoitotäti ja ehdotti, että Kerttu menisi laittamaan mustikoita puuroon, sanottiin heipat, Kerttu otti tätiä kädestä ja käveli ovesta sisään katsomatta taakseen.

Minä lähdin nopeasti pois. Ei siksi, että olisin pelännyt meistä jomman kumman puhkeavan hallitsemattomaan itkuun tai jotain, vaan siksi, että minusta on lapselle selkeintä, että äiti ei kuulu päiväkotijengiin. Siellä on tädit, joihin voi turvata. Äidin ei tarvitse sekoittaa pakkaa. Minä en pysty - enkä halua - ohjailla päiväkodin asioita sieltä poissa ollessani. Minun on pystyttävä luottamaan siihen, että aikuiset siellä tekevät parhaansa myös minun lapseni eteen. En halua häiritä heitä työpaikallaan, vaikka tiedänkin, että halutessani olisin tervetullut.

Samalla logiikalla vein lapsen hoitoon jo tänään, vaikka omat työni alkavat torstaina. Nyt olen itse vielä rauhallinen ja loma-ajassa. Aamuisin ei vielä ole tosi kysymyksessä, eikä iltapäivällä päässä surraa työhön liittyviä ajatuksia. Tätien kanssa oltiin yhtä mieltä siitä, että vaikka nämä kolme päivää ovat tavallaan vasta harjoittelua, ei minun kannata viedä Kerttua paikalle vain pariksi tunniksi, vaan heti kiinni normiarkeen. Jos olisin hakenut sen tänään jo ennen päikkäreitä, se odottaisi huomennakin mun hakevan sen ennen päikkäreitä. Jonain päivänä en sitten tulisikaan silloin, vaan vasta paljon myöhemmin. Siksi hain sen vasta kahden jälkeen.

Sitä ennen pelattiin Veeran kanssa Arvaa kukaa ja sain järjestettyä remppalaskuja eli aloiteltua kotitalousvähennysprojektin suunnittelua ja siinä samalla hävitin epämääräisen paperipinon oikeisiin osoitteisiinsa, koska siihen en Kertun kanssa pysty. Lisäksi pohdittiin timpureiden kanssa pyykkikoneen sijoittelua ja lattialämmityskaapelointia ja tultiin siihen tulokseen, että kellarin lattia valetaan ylihuomenna. Käytiin Veeran kanssa myös rentoutumassa hyvässä kahviseurassa, ja kauhistutin itseäni ajattelemalla, että onpas ihanaa, kun Kerttu ei ole mukana säätämässä.

Suurimman osan ajasta kuitenkin yritin olla ajattelematta pikkuistä ihmistä, ja sitä, miten sillä päivä menee, koska kun ajattelin, sydän muljahteli. Tietenkin se pärjäisi ja ottaisi homman haltuun, mutta onhan se nyt hurja muutos entiseen. Onneksi ehdittiin kuitenkin pariin kertaan käydä tutustumassa etukäteen. Ja mitä jos se sittenkin olisi ihan kauhuissaan, että mihin se on viety, ja luulisiko se, että se jää sinne ikuisesti?

Kahden jälkeen menin hakemaan sen. Ekan päivän tohinassa ja pienemmällä porukalla ulos ei oltukaan vielä ehditty, joten jouduin uskaltautumaan leikkihuoneeseen. Voi pientä Kerttua! Kun se näki äidin, sen suupielet kääntyivät alaspäin kohti ikäväitkua, jota ei kuitenkaan tullut, mutta tuli piiiiitkä ja tiukka halaus. Voi. Oli kuulemma päivä mennyt hienosti, mutta päikkäreiden jälkeen oli ollut vähän rankempaa, itkuisempaa. Lähdettiin kuitenkin reippaalla mielellä, vaikka tyttö oli edelleen vähän pöpperöisen oloinen. Piristyi se siitä, viimeistään, kun kotona halailtiin ja tishiteltiin ja kaikki olikin ihan normaalia. Ja kun katsottiin facebookista tätien kuvaa ja lueteltiin nimiä, Kerttu osoitteli kaikki ja oli ehkä jopa ylpeän oloinen, kun tunsi ne omat aikuisensa. Ja nukahti muuten yöunille aika nopeasti.

Mitähän se sanoo huomenna aamulla?

Follow my blog with Bloglovin

Kotihoitoaikakauden loppu

Niin se vaan nyt on, että kahden viikon päästä Kerttu on jo elänyt yhden päivän verran uutta todellisuutta, jonka nimi on päivähoito. Loppuvat hitaat aamut ja kotosalla lorvailu, alkaa kellon vilkuilu ja uusien aikuisten ja ikätoverien kanssa oleilu.

Haluaisin kovasti olla dramaattinen. Ei se vaan nyt kyllä irtoa. Näin se on: jossain vaiheessa sitä äitikin sitten menee takaisin töihin, yrityksistä huolimatta yhtä kauas kuin ennenkin, ja muutaman päivän kuluttua sitä ei sitten enää osaa kuvitellakaan, että takana on lähes kaksi vuotta ihan erilaista arkea. Ihanaa se on kaiken kaikkiaan ollut, mutta aikansa kutakin.

Enää ei edes tarvitse olla haikea lapsen puolesta. Se pysyy varmasti jaloillaan metsäretkillä ja kiipeilee sujuvasti paikkoihin, joihin kenenkään yksi- tai kaksivuotiaan ei olisi syytä kiipeillä, ja sanainen arkkukin on jo lähtenyt avautumaan sen verran, ettei ole tarvetta huolehtia siitä, etteikö sitä ymmärrettäisi. Ihan sopivan uteliaasti suhtautuu uusiin ihmisiin, ensin vähän etäämmältä ja sitten ystävällisesti lähestyen.

Mutta onhan se vaan aika jännää. Alkaa päiväkoti ja koulu ja työt yhteen syssyyn tässä huushollissa.

Follow my blog with Bloglovin

Lapsen ulkoilutusta pimeässä

Meni muuten sitten niin käsille viime talvi leikki-ikäisen äitinä: koska ei ollut lunta, vaan oli armottoman pimeää, ja oli pieni vauva ja kaikenlaiset rytmit vasta hakusessa, sälytin lapsenulkoilutusvastuun huonohkolla omallatunnolla päivähoitoihmisten vastuulle.

Veera jatkoi omassa kokopäiväryhmässään vieden joltain muulta paikan vielä jäätyään puolipäiväiseksi mun äitiysloman alettua lokakuun alussa. Anteeksi nyt vielä kerran tästä omasta tietämättömyydestäni johtuneesta, vastuuttomasta toiminnasta! Ihan vähän haluaisin kuitenkin vielä painottaa onnistuneen kommunikaation merkitystä vanhempien ja pk-henkilökunnan välillä: ilmoitin suunnitelmistani syksyn alussa ja sain ilokseni tiedon, että tyttö saa jatkaa talossa, vieläpä omassa ryhmässään, vaikka puolipäiväryhmäkin, johon hänen olin ymmärtänyt siirtyvän, oli olemassa. Tätä väärässä oloani ei koskaan korjattu, ja vasta myöhemmin olin aistivinani, että johtopäätökset ja toisen paikan haku minun olisi ilmeisesti pitänyt tehdä itse, koska tästä järjestelystä koitui sittenkin ylimääräistä vaivaa ainakin jollekin.

Ylimääräinen vaiva oli se, että kokopäiväryhmän siirryttyä päivälevolle Veera täytyi siirtää puolipäiväryhmän kanssa ulkoilemaan. Kiitokseni siitä, että tämä onnistui! Siten oletusulkoilumäärä arkena oli reilun puolen kilometrin mittainen siirtyminen kotoa tarhaan kävellen, oman ryhmän ulkoleikkiaika klo 10-11, ja puolipäiväryhmän ulkoilu klo 12.30 eteenpäin, sekä kävely kotiin. Pahimmillaan, kun oli oikein tyhmä ilma ja Kerttu söi vähän väliä, talosta ei poistuttu lainkaan yhden jälkeen! Jatkuvasti pientä säpinää elämäänsä kaipaavalle tytölle ei sitä kyllä ollut tarjolla. Olisi edes ollut lunta, niin se olisi mennyt vaikka ihan itsekseenkin pihalle, mutta eihän siellä pimeydessä kauheasti tekemistä olisi ollut edes kaverin kanssa. Vaikka taskulamppu onkin ihan loistava (sic) leikkikalu!


Olinpa siis onnellinen eilen, kun lumi tuli tännekin! Ja siitäkin olen koko ajan tosi onnellinen, että tytöt jo leikkivät yhdessä, ja vaikka eivät leikkisikään, niin täyttävät sen ihmisen kokoisen läsnäolokolon, jota ilman eivät näytä pärjäävän. Toki seisoskelin siellä vieressä valvovana silmänä, mutta - ja tämä se on hienoa - nyt mun ei tarvinut osallistua pulkkailuun, lumen kasaamiseen tai mihinkään muuhun puoli metriä alaviistosta ideoituun toimintaan, vaan ne oikeasti viihtyivät keskenään! Hurraa!

Follow my blog with Bloglovin

Voi räkä

Ensimmäisinä tarhavuosina, kun hoito aukesi klo 7.00 ja juna lähti klo 7.13, sain jättää Veeran hoitotädin syliin ulkovaatteissaan, siis todellakin vaan marssin ovesta sisään, pussasin lapsen, siirsin sen hoitajalle ja toivotin kivaa päivää - onneksi lapsi on reipasta sorttia! Äidin aamut sen sijaan olivat vähän alavireisiä. Nyt en missään nimessä jätä Veeraa aamuisin eskarin portille, kun ei kerran ole kiire mihinkään, vaan seuraan vaunujen kanssa, kun tytär tervehtii henkilökunnan edustajan kädestä pitäen ja menee hakemaan korista heijastinliivin. Autan jopa sen pukemisessa. Sen jälkeen olen antanut Veeran työntää vaunut puiston puoleiselle portille, sitten halataan ja pussataan ja sanotaan moit, ja sitten siirryn aidan toiselle puolelle kallistamaan Kertun nukahtamisasentoon.

Meillähän siis pussaillaan niinkuin ei esi-isät ja -äidit olisi koskaan tuolta etelämpää lähteneet jurottamaan tänne kylmyyteen, joten totta kai Veerakin antaa Kertulle lähtöpusut ja -halaukset sinne vaunuihin haalarien ja pipojen sekaan. Ja totta kai se, että Veera saa työntää vaunuja, kerää helposti viereen kaikki kaverit apumoottoreiksi. Sen sallin ihan hiukan jännittäen, mutta sitten, kun totta kai kaikki ne kuusi päätä alkoivat ängetä pusuttelemaan Kerttua, peli oli vihellettävä poikki. En ollenkaan ole pöpökammoinen, ne kuuluvat elämään, mutta ei niitä nyt varta vasten lähdetä keräilemään!

Ollaan aika perusterveitä, kuivaan ihoon liittyvää ongelmaa löytyy ja sitten nämä normaalit flunssat nyt sairastetaan, niin että kauheasti ei valittamista ole. Siksi tuntuu nyt siltä, että onpas annosteltu isolla kauhalla tätä sorttia, kun ensin oli se rokotuksen jälkeisnuha (joka kyllä meni ohi tosi nopeasti eikä tietenkään levinnyt kehenkään), ja nyt sitten uusi nuha, joka on sotkenut jo kolme yötä - juuri kun ehdin tottua yli kuuden tunnin keskeytymättömään uneen - ja tarttui vielä minuunkin! En muista, milloin olen viimeksi ollut näin tukkoinen. 

Tämäkin joenrantaidylli on
meiltä kivenheiton päässä.

Olin jo keväällä merkinnyt kalenteriin kaupunginosayhdistyksen vuosikokouksen, jotta vihdoin saisin aikaiseksi mennä katsomaan, minkälainen jengi täällä touhuaa. Se oli eilen, mutta en kyllä jaksanut lähteä esittämään täyskuntoista, harmi. Särkylääkettä ja leipää oli kuitenkin haettava, ja vähän noustava sohvalta, joten laitoin kunnolla päälle ja kipaisin apteekin kautta toiseen lähikauppaan, sattumalta siitä kokouspaikkana toimivan koulun ohi. Ja ohhoh. Käppärän koulu on kaupunginosayhdistyksen kauimmaisesta maantieteellisestä rajasta kenties yli kilometrin päässä. Piha oli täynnä autoja. Kai joku sitten tuli suoraan töistä, jostain kauempaa..?

Tietenkin meilläkin on auto: Pori ei kuulu Suomen metropolialueeseen, jossa on mahdollista kulkea joustavasti joukkoliikenteeseen turvautuen omia vaihtoehtojaan rajaamatta. Olen kuitenkin lapsesta asti edustanut sellaista näkökantaa, että vasta, jos kävellen tai pyörällä ei pääse, mietitään muita vaihtoehtoja, ja silloinkin mielellään junaa tai bussia. Yksityisautoilu on kallista, se saastuttaa, se eristää ihmisen ympäristöstään, eikä kaupunkialueella ole edes erityisen kätevää, jos liikennevaloissa istumiseen ja parkkipaikan hakemiseen kuluu aikaa. Minusta yksi parhaita puolia tässä meidän kaupunginosassamme on se, että se on reilun kilometrin päässä tämän pienen kaupungin keskipisteestä, eli kaikki olennainen on kävelymatkan päässä. Myös Käppärän koulu.

En siis vissiin ollut kuitenkaan kauhean sairas, kun jaksoin niin kohkautua.

Follow my blog with Bloglovin

Jysäys työrintamalta

Nyt seuraa kertomus siitä, miten ennakointi ei aina ole hyväksi - tai ehkä sittenkin on. Kuten tyyliini kuuluu, aloitan aivan aikajanan alusta.

Kun ensimmäisen kerran palasin työpaikalle äitiyslomalta, Veera oli viisi kuukautta vanha. Tämä oli sovittu juttu. Itse ajattelin olevani sen verran työorientoitunut ihminen ja tasa-arvon kannalla, että kun koti-isyyskeskustelua myönteisessä hengessä kotona käytiin, oli ihan itsestään selvää, että seuraan aiempien suomalaissukupolvien ja eurooppalaisnaisten jalanjälkiä, ja menen töihin, vaikka vauva on vielä, no, vauva. Minustakin oli ihan hyvä ihminen kasvanut, vaikka olinkin päivähoidossa jo muutaman kuukauden ikäisestä.

Jälkikäteen voin sanoa, että paremmankin ratkaisun olisin voinut tehdä. Itse pidän työnteosta, ja haluan antaa palkalleni vastinetta. Pian vakituisen työn saatuani äitiyslomalle jääneenä nuorena naisena tunsin jopa pientä syyllisyyttä siitä, että olin käyttänyt tilannetta hyväkseni ja mennyt lisääntymään työnantajan kustannuksella, ja siksi halusin palata takaisin mahdollisimman pian ja pysyä yhtä tehokkaana kuin ennenkin.

Olin sopinut lyhyemmästä työviikosta ensimmäisen neljän kuukauden ajan, mutta kesäloman jälkeen työmäärä kasvoi yli aikaisempien mittojen. Mikä hurjinta, mies sai töihin palattuaan potkut. Ilmeisesti työnantaja oli pettynyt, kun raavas äijä olikin tuottanut lisäkuluja jäämällä kotiin hoitamaan tulevaa veronmaksajaa. Minusta olikin yhtäkkiä tullut perheen ainoa elättäjä! Kritisoin ylityötilannetta esimiehelle, mutta tarpeeksi väsyneenä sitä uskoi paksumman palkkapussin korvaavan hyvinvointia edes jollain tasolla, eikä jaksanut korjata tilannetta oikeasti.

Tätä kokemusta rikkaampana päätin siis nyt olla pitämättä kiirettä. Kerttu syntyi lokakuun lopussa, äitiysloma päättyi elokuussa, ja opehommien kannalta se olisikin ollut luonteva aika palata töihin. Minusta se vaan tuntui kovin aikaiselta! Lapsi oli niin kamalan pieni vielä, ja kun mahdollisuus kerran oli, niin hain vielä hoitovapaata marraskuun loppuun.

Omalle työpaikalleni on matkaa 40km, ja yhden tarhapysähdyksen taktiikalla aikaa kuluu julkisella kulkuneuvolla ovelta ovelle 80 minuuttia. Omalla autolla säästäisin kesäkeleissä ehkä vajaan puoli tuntia, mutta talvella joutuisin viettämään aikaa ikkunoita skrapaten ja lasta sisältä autoon metsästäen sen verran, ettei kannata. Bussissa voi kuitenkin ottaa vielä torkut. Säästyy rahaa ja ympäristö.

Jos palaisin töihin tämän lukuvuoden aikana, kun Veera on vielä eskarissa, tarhapysähdyksiä olisi kaksi. Aamut olisivat vielä aikaisempia, ja vaikka olisin töissä kuinka tehokas, lasten hoitopäivät kestäisivät silti yhdeksän tuntia. Äiti vilkuilisi kelloa ja hätäilisi, ja lapset kiukuttelisivat. Bussimatkat kuluisivat harmitukseen ja mietintöihin siitä, eikö lähempää nyt kuitenkin voisi löytyä työtä.

Sitten puskaradio ilmoitti ihanan uutisen: olisi aukeamassa määräaikainen työ paljon lähempää juuri samaan aikaan, kun olin ajatellut palata töihin! Mahdollisuuteni saada homma olisivat niin hyvät, että pohdinnan jälkeen päätin uskaltaa ilmoittaa lakisääteisellä kahden kuukauden ennakkovaroituksella esimiehelle, että pysyisin sittenkin poissa vielä koko lukuvuoden. Hoitopaikatkin oli haettava ajoissa, varmuuden vuoksi, ettei sitten tarvitsisi viedä pikkuista ihmistä siihen paikkaan, mikä sitten kiireessä sattuisi olemaan vapaana. Remonttiprojektin budjettiakaan ei tarvitsisi hirveästi vahtia, kun palkkatöitä olisi tiedossa. Hurraa, varauksella!

Pääsin kuin pääsinkin haastatteluun, joka oli yksi parhaista, missä olen koskaan ollut. Hyvin aikataulutettu ja jäsennelty, mukana tarpeeksi jäseniä arvioimaan eri ominaisuuksiani. Minä kiinnitän näihin huomiota, koska en jännitä haastattelutilanteessa, vaan keskityn olemaan oma itseni. Jäi hyvä mieli, mutta eihän sitä koskaan tiedä.

Antiikin kreikkalaiset eivät kehittäneet todennäköisyyslaskentaa, muistan jonkun kertoneen, koska todennäköisyyksillä ei ole merkitystä. Asiat joko tapahtuvat tai eivät. Nyt eivät tapahtuneet: en saanut työtä. Olinko hölmö, kun järjestin asiat ja pääni kaiken varalta niin, että olisin voinut aloittaa työt neljän viikon päästä? Olisinko voinut sanoa haastattelussa jotain, mikä olisi ratkaissut asian toisin? Olenko vääränlainen ihminen, kun paperilla kelpasin, mutta elävänä en?

No jaa. Ainakaan nyt ei tarvitse valmistautua sysipimeisiin aamuöihin kahden tarhapysähdyksen taktiikalla. On enemmän aikaa keskittyä työpuvuston täydentämiseen. Ja vaunulenkit jatkuu!

Follow my blog with Bloglovin

Päivähoitovuodatus

Ihan aluksi kuvitteellinen tuomarin pilli suuhun ja hiljennetään kotiäiti/uraäiti-mutisijat, jos niitä enää on. Tässä maassa niin harvalla on oikeasti mahdollisuus valita. Toiset haluaisivat mennä vauva-ajan jälkeen töihin rahan hankkimiseksi tai itseään toteuttaakseen, mutta töitä ei ole. Toiset haluaisivat jäädä kotiin vauva-ajan jälkeen omaa maailmankuvaansa tai unelmaansa toteuttaakseen, mutta se ei taloudellisten tosiasioiden vuoksi ole mahdollista. Tant pis. Jokainen tekee sen ratkaisun, joka omaan tilanteeseen parhaiten sopii, ja takaa onnellisuutensa sopeutumalla tilanteeseen parhaansa mukaan.

Jätin tällä viikolla päivähoitohakemuksen. Kovasti velloivat tunteet. Että tässä sitä nyt ollaan, kotiäiteily on loppumassa, vääjäämättä, laitoin päivämäärän hakemukseen, vaikka lisäsinkin kommenttiruutuun, että ajankohta on arvio. Miksi? No siitä sitten joku toinen kerta. Tavallaan sitä vähän yrittää vähän nyyhkiä mielessään, että "voi ei, nämä alkaa olla näitä viimeisiä vaunulenkkejä keskellä arkipäivää, kohta olen tähän aikaan päivästä töissä, enkä voi nauttia kuulaasta syyssäästä ja kauniin ruskaisesta puistokadusta", mutta sitten ihan rehellisesti myöntää itselleen, että oikeasti olisi jo tosi kiva päästä päivisin aikuisten ihmisten ympyröihin. (Sitähän tämä naputtelukin on! Ajatusten siirtämistä lapsen tarpeiden ennakoinnista ja jatkuvasta valmiustilassa olosta johonkin ihan muuhun.)

Mutta haikeaa on. Tuntuu niin raastavalta kuvitella oma pieni höpsiäinen hoitajan hoiviin... Aamuhärdelliä kammoksun eniten, koska tiedän oman pinnani lyhyyden. Onneksi näin toisella kertaa osaan jo tietoisesti päättää, että mitään iltamenoja ei kannata ensimmäisiin duuni- ja tarhakuukausiin ladata, koska iltaelämä vaan on perheellisen ihmisen parasta aikaa.

Joskus vielä ihmettelin, miksi pienten lasten vanhempia ei näy missään, niinkun et miks ne uhrautuu ja lakkaa elämästä...

Veera meni tarhaan (minä menin päiväkotiin, ehkä mun vanhemmille tarha kuulosti eläimelliseltä?) 11 kuukauden ikäisenä. Se tuntui monella tavalla itsestäänselvemmältä silloin, koska tyttö oli jo viettänyt puoli vuotta isänsä kanssa, eli selvästi pystyi elämään ilman äitiään. Symbioosi oli jo... ei rikottu, eikä katkennut, ehkä purkautunut? Lisäksi Veera on ollut ihan pienestä asti reipas ja ulospäinsuuntautunut ja utelias ja touhukas, eikä ole ollut epäilystäkään, etteikö hän olisi viihtynyt toisten lasten seurassa. Luotan myös sokeasti päivähoidon henkilökunnan ihmisyyteen ja kiitän yhteiskuntaa, jossa on mahdollista saada lapsi kunnalliseen päivähoitoon periaatteessa pilkkahinnalla: ilman tätä järjestelmää meidän perheen elämä olisi aika erilaista kuin se nyt on.

Jos laskettu töihinpaluuaika osuu kohdilleen, Kerttu on tarhauransa alussa vähän Veeraa vanhempi, kävelee jo reippaasti, on yhtä sinnikäs kuin siskonsa eli tulee varmasti ymmärretyksi eli pärjää hienosti vieraan ihmisen hoivissa. Ja silti mä olen jotenkin kauhean huolissani, että miten kauhean teon tässä nyt olen tekemässä, pienen ihmisen perusluottamuksen rikon... Osaisiko sitä nyt ottaa itseään niskasta kiinni ja kääntää ajatuksen? Että onpa hienoa, kun tyttäreni nyt pääsee osaksi suurempia ympyröitä ja saa kokemuksen siitä, että kivoja ja turvallisia ihmisiä on oman perheen ulkopuolellakin!