tiistai 31. maaliskuuta 2015

sunnuntai 29. maaliskuuta 2015

Viikon hyvät linkit

Jos sinulla sattuisi olemaan rauhallinen ja ehkä vähän tyhjän tuntuinen hetki, suosittelen Suomen Kuvalehden ja Olivian lukemisen lisäksi harhautumaan seuraaville sivuille:
  1. Olivian uusimmat mentorivideot - Piha, Zilliacus, Laine ja Meriläinen antavat ohjeistusta hyvään (nais-)elämään
  2. Etsi tasa-arvoa ajava eduskuntavaaliehdokas - kampanjassa kannustetaan ehdokkaita tuomaan esiin tasa-arvopoliittiset tavoitteensa ja kerätään heille äänestäjiä
  3. TED talks - sivistä itseäsi englanniksi aiheesta kuin aiheesta

Kerttu 17kk

Äiti, 34 vuotta: Jos olisin neljä kuukautta sitten tiennyt, että kevään tullen elämä olisi tällaista, olisin ollut joinain päivinä vähemmän turhautunut. Tai kyllähän tuon edellisenkin kanssa huomasi toistuvasti toteavansa, että "nyt kaikki tuntuu helpolta, tää on ihan parasta aikaa", mutta näköjään tämä äitiys nyt vaan on jatkuvaa nousua.

Kerttu, 17 kuukautta:

Jos ei lasketa viime viikkoa, kun olin aikamoisessa nuhassa, ja lisäksi jälkimmäinen yläkulmahammas puhkaisi reiän ikeneen, olen alkanut nukkua aika sikeästi. Illalla on ihan ookoo, että iltasadun ja höpinöiden ja laulun jälkeen äiti pussaa ja sanoo hyvää yötä ja lähtee pois - ymmärrän jo, että kyllä me sitten taas aamulla nähdään. Minä kyllä itken joskus unissani niin, että äiti kuulemma herää ja tulee katsomaan, onko joku hätä, mutta itselläni ei ole tästä havaintoa. Kerran yössä se kai siinä käy. Nukahdan kahdeksan jälkeen ja kuudelta, joskus puoli seitsemältä, nousen sitten sillä mielellä huutelemaan aikuisia, että päästäisivät pois sängystä.

Reilun kuukauden olen nyt nukkunut vain yhdet päikkärit, suunnilleen puoli yhdestätoista eteenpäin. Jos herään, kun äiti lähtee hakemaan Veeraa vähän ennen puoli yhtä, olen kyllä väsynyt. Kolmen tunnin päikkärit on ihan parhaat, sen jälkeen olen pirteä ja jaksan hyvin iltaan asti.

Syömisen suhteen olen nyt vähän valikoivampi, ja vähäruokainen. Toisaalta osaan itse ilmoittaa, kun tarvitsen välipalaa. En ole vielä vaivautunut opettelemaan sanoja, mutta jos kysytään, että otanko maitoa, niin kerron kyllä. Muutenkin minulla on aika vahvat mielipiteet, ja jos on mahdollisuus valita kahdesta vaihtoehdosta, niin tiedän varmasti, mitä haluan. Joskus en saa päättää, ja se harmittaa, ja kiukuttelen kovaan ääneen, mutta en kauan - ainakin jos tiedän, ettei kiukuttelu vaikuta siihen ihmiseen, jonka kanssa olen tekemisissä. Äiti ja iskä näyttävät olevan vähän harmissaan siitä, että olen päässyt keksien ja pullan makuun. Onnistuvat välillä harhauttamaan ihan tavallisella leivällä.

Syön itse yleensä ihan siististi, ellei sitten ole menossa luonnontieteisiin liittyvä koe, jolla testataan aineen ominaisuuksia, kuten tahmaisuutta tai lentokaarta. Haluaisin kovasti alkaa juoda jo ihan tavallisesta lasista, mutta aikuisten mielestä en vielä muista tarpeeksi usein laittaa lasin tai mukin reunaa kiinni huuleeni, ennen kuin kaadan. Syöttötuolikin on minun mielestäni vähän vauvamainen, mutta onhan se tietysti kätevä, kun se on vähän korkeammalla kuin tavallinen tuoli.

Hetkeäkään en pysy paikallani, tai no ehkä unissani jonkun aikaa. Tai piirtäessä, vaikka kyllähän silloin käsi liikkuu lujaa ja paperi kääntyy aika usein. Äiti muistelee sitä aikaa, kun olin navan tuolla puolen, ja silloinkin hytkyin jatkuvasti, tai venytin pituutta. Nyt jumppailen ja tanssin ja juoksen, tai sitten katselen kirjoja tai leluja tai valokuvia tosi tarmokkaasti, tai heittäydyn makaamaan, ihan vaan pyöriäkseni mahalta selälle ja toisin päin, tai noustakseni karhukävelyn kautta takaisin ylös. Ulkoilu on ihan parasta: hiekkalapioista, keinuista ja liukumäistä pidän erityisesti. Tämmöisen pienen ruumiin voi vääntää niin moneen eri asentoon! Se on ihanaa! Tykkään myös heittää asioita, koska vaikuttaminen on kivaa, mutta se kielletään, ellei asia satu olemaan pallo. Kurottelu ja varpailleen nouseminen on myös hienoa, mutta ovenkahvoihin en muka saisi mennä roikkumaan.


Isot sisarukset ovat kivoja, ne ovat melkein niin kuin aikuisia, mutta eivät kuitenkaan. Olisi varmaan aika outoa, jos ei niitä olisi. Veeran kanssa meillä on kaikenlaisia omia juttuja, vaikka se ei ihan aina haluakaan mun kanssa leikkiä. Silloin menen sitten äidin tai iskän luo - tai Mummun. Äidin sylissä on kiva olla, ja se tuoksuu maidolta, ja aika usein sitä siltä saakin, vaikka se tuntuu olevan vähän kyllästynyt koko imetykseen. Mutta minäpä olen niin söpö ja ihana, että ovelasti änkeän syliin pyytämään, niin kyllä se sitten suostuu... Muidenkin syliin kyllä kiipeän mielelläni, ja jos on sellainen olo, jakelen paljon haleja ja pusuja.

Follow my blog with Bloglovin

perjantai 27. maaliskuuta 2015

Varhaiskasvatus-, päivähoito- ja koulutussäästöt


Miten voi olla mahdollista, että julkisessa taloudessa hallintokunta, joka ei tuota rahassa mitattavaa tulosta - siis ei myytäviä tuotteita tai palveluja - jää tilinpäätöksessä 1,2 miljoonaa euroa plussalle?! Verkkouutisessa tätä ei kerrota, mutta Satakunnan Kansan sivulla 4 kyllä. Kuka niitä budjetteja laatii? Kuka kehtaa edes rivien välissä vaatia yli miljoonan euron säästöjä lapsista? Kuka vielä pystyy tällaisen kyseenalaisen sankariteon toteuttamaan? Kiltit tytöt naisvaltaisella alalla? Häh?

Miksi on niin vaikeaa ymmärtää, että tilikautta varten laadittava budjetti, oli se yrityksen, yhdistyksen tai perheen, on vain suunnitelma? Jos suunnitelma ei perustu tosiasioihin, eikä siinä osata ottaa huomioon yllättäviä kulu- tai tuloeriä, se ei toteudu tarkalleen, vaan jää automaattisesti miinukselle tai plussalle. Toki on hallintokunnistakin, tai perheenjäsenistä, ja kunkin rahankäyttötaidoista kiinni, miten tätä rahankäyttösuunnitelmaa osataan seurata, mutta periaatteessa on kuitenkin kysymys sopimuksesta, jonka toteutumista hallintokunnan vastuuhenkilöt seuraavat, ja tarvittaessa puuttuvat vääränlaiseen tuhlailuun tai säästämiseen säästämisen (kurjistamisen) vuoksi.

Minun mielestäni tämä ei siis ole erityisen hyvä uutinen, vaan osoitus toimittajien ja päättäjien älyn ja sivistyksen tasosta. Budjettien tarkoituksellinen laatiminen ylä- tai alakanttiin samoin. Pelkkää kikkailua.

Käytiin kieltenopettajien kanssa keskiviikkona tutustumassa Rauman Lyseon lukioon. Kaupungissa on säädetty koulujen tilojen suhteen jo jonkun aikaa, ja kun on sisäilmaongelmista kyse, niin onneksi. Mutta jotain järkeä voisi näissäkin asioissa käyttää. Kaupungin lukiot yhdistettiin kahdeksan vuotta sitten, ja 750 opiskelijalle ja kymmenille työntekijöille remontoitiin verorahoilla toimivat tilat. Muutos oli suuri paitsi fyysisesti, myös toimintatapojen suhteen, ja nyt henkilökunta uskaltaa jo sanoa, että homma toimii - on helppo tehdä työtä, kun voi ohjata lapsia tietäen, että kolmen vuoden päästä niiden valmistuessa ylioppilaaksi asiat sujuvat tietyllä tavalla.

Tällä hetkellä kukaan ei tiedä mistään mitään, koska joku sai hyvän idean siirtää parin homekoulun oppilaat näihin lukion tarpeisiin upeiksi remontoituihin tiloihin, ja sitten taas lukion eri paikkaan, jossa arki ei suju niin luonnikkaasti kuin nyt. Fiksut tyypit saavat sen ehkä jossain vaiheessa toimimaan, mutta aikaa siihen menee, ja jokainen vuosi nuoren ihmisen elämässä on tärkeä ja suhteessa paljon pidempi kuin jonkun sellaisen päättäjän, joka on jo kartuttanut elämänkokemusta useampia kymmeniä vuosia. Näiden ideoiden ilmaan heittely ilman kokemusta päiväkodin tai koulun nykyarjesta ala- tai täysi-ikäisenä tilojen käyttäjänä on sekin hyvin epäilyttävää. Sillä kerätään vain irtopisteitä omalta pomolta, sen sijaan, että oikeasti oltaisiin kiinnostuneita niistä ihmisistä, joiden asioiden hoitamisesta oma palkkapussi täyttyy säännöllisesti.

Jostain syystä metalliala on lähellä sydäntäni. Ei ole ensimmäinen kerta, kun ilmaisen tämän näillä sanoilla:

Aika harva kadunmies, joka kuitenkin elää koneistettujen kappaleiden keskellä, kehtaa kertoa julkisesti mielipiteitään siitä, miten näitä kikkareita oikeasti pitäisi valmistaa. Jos epäillään, että tuotantoprosessissa jotain pitäisi muuttaa tai jostain pitäisi säästää, tapaa ja mahdollisuutta tiedustellaan koneistajalta itseltään, tai ainakin henkilöltä, joka on aikanaan itse opiskellut alaa ja koneistanut. Samaa harkintaa ei kuitenkaan katsota tarpeelliseksi, kun halutaa muuttaa tai taloudellisesti tehostaa lasten hoito-, kasvatus- ja koulutusprosesseja. Perkele.

Follow my blog with Bloglovin

torstai 26. maaliskuuta 2015

Remppahommia: maaliskuun loppupuolen palaverit

Vaikka muutto ei enää lähestynytkään yhtä vahvalla painolla kuin olimme kuvitelleet, remppahommat oli käynnistetty, eikä niitä enää voisi lopettaa. Pihariviasunto täytyisi nyt saada valmiiksi, kun sen kylpyhuonekin oli jo muutaman kuukauden työstön jälkeen saatu seinien ja lattian osalta kasaan. Mies muuntautui lähes päivittäin tunniksi tai pariksi blaaklaader-äijäksi ja painui takapihalle käsittelemään eristeitä, levyjä ja lautoja erilaisilla työkaluilla, ja käytti noin kolmemetristä syliväliään näppärästi hyödykseen (vrt. minä kantamassa kipsilevyä - ei tapahdu).


Vaikka olenkin aika hyvä mittaamaan ja katkaisemaan, olen ottanut vastuulleni projektin kommunikaatio- ja tiedustelutoiminnan. Kävin mm. kuulumistenvaihtokaffella Leilan ja Mikan luona, ja urkin samalla tietoa hyvästä timpurista. Tai ei kyllä tarvinut urkkia, kotoista blaaklaader-Miestä muutaman asteen ylemmällä rakennusammattilaistasolla oleva mies oli tehnyt niin suuren vaikutuksen suunnilleen kaikkiin korttelin asukkaisiin, että koska heidän vanhat talonsa oli jo remontoitu, puhelinnumero heltisi ihan pyytämällä.

Rakennussuunnittelija lähetti luonnokset katsottavaksemme, teimme viimeiset viilaukset, ja aikaa ensi tapaamisesta oli kulunut vasta viitisen viikkoa (vrt. ensimmäinen suunnittelija). Kilautin timpurille mainostaaksemme projektiamme, jotta pääsisin varailemaan työvoiman itselleni ennen kuin muut remppaintoiset ehtisivät. Pari päivää myöhemmin pidettiin aloituskatselmus. Seuraavana maanantaina saimme valmiit rakennuspiirustukset käsiimme ja rakennuslupahakemuksen ängettyä byrokratian rattaisiin. Timpuri palasi kaivurimiehen kanssa tapahtumapaikalle tarkastamaan, mihin kaivetaan Uuden Mummulan uusittava viemäriputki, ja josko muutakin kaivettavaa olisi tässä kohtaa. Lisäksi tsekattiin timpurin kanssa valmiit kuvat ja oltiin yhtä mieltä siitä, että edetään mm. luonnon sanelemassa järjestyksessä

  1. kaivannot
  2. vintti
  3. kellari
niin, että kellari tehdään vasta, kun nykyinen Koti on myyty. Timpuri on fiksu mies, joka ei tykkää haaskata kaikkien aikaa, joten aikataulutus ja muiden urakoitsijoiden hankinta hoituu parhaiten hänen kauttaan. Näin ollen voin itse yrittää käyttää aikani esimerkiksi lapsistani huolehtimiseen.

Kuvan pelimiehen alkujen jalkojen alta ei kaiveta maata.
Seuraavaksi kävin aamutuimaan vesilaitoksella kääpiön kanssa paijailemassa ihanaa pientä karhua, muistelemassa, ettei kaikkiin portaisiin lähdetä kiipeilemään, ja tekemässä hulevesiliittymän avaussopimus. Sen jälkeen poljin kaupungin tekniseen palvelupisteeseen hakemaan kaivuulupaa. Porinassakin kaikki oli tosi mukavia. En tuntenut itseäni hölmöksi amatööriksi, vaan ihan asiallisia kysymyksiä esittäväksi yhteistyökumppaniksi, mikä näissä asioissa on aina positiivista. Sitten sovittiin kaivurimiehen kanssa, että jahka näytöt eli kaapelikohtien maalaukset olisi tehty, treffattaisiin kaivuupaikalla.


tiistai 24. maaliskuuta 2015

Muffinsseja ilman paperivuokia

Olen joskus miettinyt, että miksi lusikoin muffinssitaikinaa rähmäkäpälöiden vuokiin, kun en osaa sitä tehdä niin, että leivonnaisista tulisi tasakokoisia ja -muotoisia, vaan aina ne killittävät johonkin eri suuntaan. Söpöt muffinssivuoatkin ovat tosi ihania, mutta menevät heti roskiin - mikä sääli! Että miksei sitä taikinaa nyt vaan kaataisi isoon vuokaan ja laittaisi tarjolle siinä?


No. Siksi, että masaliisaa (a.k.a. mokkapaloja) lukuunottamatta peltimalliseen tarjoiluun ei ole totuttu, ja jos superkokoista yksöismuffinia ei kuorruta mielenkiintoisesti ja houkuttelevasti, se ei juurikaan tee kauppaansa. Paitsi sitten jälkikäteen jääkaapista pala kerrallaan yksin syötynä, tai satunnaisesti kahviseuralaisen kanssa. Koska setti on ulkomuodostaan huolimatta sairaan hyvää. Siitä vielä alempana.

Tietenkin siis olin pakkausvauhtiin päästyäni laskenut, että bonustyttären synttärit vietetään vielä tässä osoitteessa, mutta koska pitkään aikaan ei ole tehty muffinsseja, niitä ei tehtäisi nytkään, ja siksi pakkasin paperiset vuoat heti ensimmäiseen laatikkoon. Myöhemmin kuitenkin huomasin, että kaapissa oli avatussa paketissa suunnilleen 2dl kookoshiutaleita, jotka huusivat päästä syötäviksi nyt. Siispä muotoutuivat juhlatarjoilujen osaksi olomuodossa

Gluteenittomat kookos-pellavansiemenmuffinssit (20cmx30cm / 20 kpl)

200g voita * 1,5dl sokeria * 2 kananmunaa * 1dl pellavansiemeniä * 2dl kookoshiutaleita * 2dl perunajauhoja * 2tl leivinjauhetta * 4tl vaniljasokeria * 3 fudgepalaa

1) Vaahdota voi ja sokeri. 2) Vatkaa sekaan munat. 3) Sekoita keskenään perunajauhot, leivinjauhe ja vaniljasokeri ja siivilöi ja sekoita ne taikinaan. 4) Heitä mukaan vielä pellavansiemenet ja kookoshiutaleet ja sekoita tasaiseksi. 5) Mieti ankarasti, millä saisit vähän jotain uutta jännää makua mukaan, kaiva irtokarkkipussista kolme fudgenpalaa, paloittele ne pieniksi ja sekoita taikinaan. 6) Kaada taikina isoon vuokaan tai lusikoi siististi paperivuokiin. 7) Paista isossa vuoassa 175 asteessa puolisen tuntia / paperivuoissa 200 asteessa kymmenisen minuuttia.

Huomioita. Fudgenpalat toimivat taikinassa muuten tosi hyvin, mutta painuivat pohjalle ja olivat vaikeita saada mukaan annospalaan. Annospalat olisi kannattanut muutenkin nostaa valmiiksi tarjottimelle, koska perunajauholeivonnaiset ovat hataria käsitellä. Siinä kohdassa ne olisi myös voinut kuorruttaa jollain jänskällä, joko sokerivesitsydeemillä tai tuorejuusto-tomusokerijutskalla, tai jopa masaliisakuorrutuksella. Ehkä.

lauantai 21. maaliskuuta 2015

14-vuotiskakku

Bonustytär täytti neljätoista vuotta keskiviikkona, joten tänä viikonloppuna tarjotaan sukulaisille synttärikahvit, kenties viimeistä kertaa tässä talossa. Synttärisankari saa toivoa tarjoilut oman mielensä mukaisesti, mutta nuori nainen, joka jo tunnistaa vaihtoehtojen valtavan määrän, ei enää osannut pamauttaa tuosta vaan kakkutoivetta. Aivomyrskysimme yhdessä S-kirjaimen muotoisen täytekakun. Se on näppärä, koska sen voi helposti tehdä gluteenittomana.

Resepti löytyi vanhasta hyvästä Kotitalous 7 -kirjasta, jonka painos on vuodelta 1993. Sen pitäisi riittää kahdeksalle - huomenna syöjiä on (hetkinen, täytyy laskea taas erikseen) viisitoista, jos alle kaksivuotiaatkin lasketaan mukaan. Vehnäjauhoruokalusikallisen pois jättäen pohja tehdään näin:

1) Neljä munaa ja puolitoista desilitraa sokeria vatkataan vaahdoksi. 2) Yksi desilitra perunajauhoa ja kolmisen ruokalusikallista silmäkaakaota sekä puolitoista teelusikallista leivinjauhetta sekoitetaan keskenään. 3) Jauhot siivilöidään muna-sokerivaahtoon ja käännellään sinne sekaan varovasti. 4) Taikina kaadetaan paperilla päällystetylle syvälle uunipellille ja paistetaan 225 asteessa 6-8 minuuttia. 

Sitten jännätään, ehtikö kaakaon värinen pohja olla tarpeeksi tai liian kauan uunissa, koska väristä ei voi tarkasti asiaa päätellä. Otetaan riski ja poistetaan pelti uunista, annetaan kakkupohjan jäähtyä rauhassa.

Minä leikkasin levyn pitkittäissuunnassa neljään, noin 5cm leveään osaan, ja hoksasin sitten, että puoliksi leikkaaminen olisi riittänyt. Ei se mitään, oli helpompaa leikata muodot ja siirtää palat lautaselle, kun osat olivat kapeampia.


Täytteeseen meni: 1dl mehua * 1dl vattuhilloa * 1prk/170g skyyriä * 2dl vispikermaa * 1rkl sokeria


Kostutin alimman kerroksen palat omenamehulla, voitelin ne vattuhillolla, asettelin päälle luikeron vaniljanmakuista, islantilaisperäistä hapanmaitovalmistetta ja peittelin sen vatkatulla ja sokerilla maustetulla kermalla. Sitten ladoin seuraavan kerroksen samaan tyyliin. Sitten otin vielä syömättä jääneet kakkupohjan palat ja toistin muuvsit.


Päälle aseteltiin kaulittuna vajaa 500g valkoista sokerimassaa ja reilu 100g mustaa sokerimassaa. Tuurilla asettui ihan kivasti kermavaahdonkin päälle! Mausta en nyt sitten vielä tiedä, skyyr voi yllättää positiivisesti tai negatiivisesti. Huomenna tiedämme enemmän.


Jälkikirjoitus: täyte toimi hyvin! Koko kakku meni, ja vähän isompikin olisi voinut olla. Ensi kerralla sitten!

Follow my blog with Bloglovin

keskiviikko 18. maaliskuuta 2015

Oikea lapsiluku

Tultiin passikuvia ottamasta, jos vaikka johonkin äkkilähdölle tai halpalennolle saataisiin itsemme irrotettua, mikä, siis passikuvien otto, olisi sinänsä ollut ihan oman postauksensa arvoinen juttu, mutta koska en ylimääräisiä printtikuvia halunnut tänne pyörimään, niin odotellaan nyt kuvitukseksi ensin niitä passeja. Niin. Tultiin kotiin, tytöt jäivät ulos kevätaurinkoon ja minä menin sisään laittamaan ruokaa.

Siinä auringon siivilöityessä keittiöön sälekaihtimien välistä, munamaitoa sekoitellessa, pysähdyin hetkeen ja nautin siitä, miten ihanaa on: tässä kotiäitinä laitan päivällistä ja pystyn keittiön ikkunasta pitämään silmällä pihassa keskenään leikkiviä lapsiani. Sisällä on rauha, ja sisälläni on rauha. Näin on hyvä.

Oli hyvä silloinkin, kun oli vain yksi lapsi. Se oli silti ihan erilaista ja täysivaltaisempaa ja analyyttisempää, koska vaikka alun symbioosi rikkoutui jo hyvin aikaisin, vanhemmuus keskittyi omalta osaltani vain siihen yhteen lapseen. Kun ajattelin itseäni vanhempana, ajattelin sitä yhtä lasta. Vanhemman täytyy aika usein ajatella itseään vanhempana ja toisaalta myös sitä lasta, joten ajatukset ovat aika tiukassa itsen ja lapsen ympärillä aika suuren osan ajasta. Se ei ole pelkästään hyvä tai huono asia, lapsi on tärkeä ja sitä sietää ajatella, mutta onhan se sitten aika suhteettoman suuressa osassa omaa keskittymiskykyä, kun kaikkia liikkeitään siihen jollain tavalla peilaa.

Sitä paitsi aika pian synnytyksen jälkeen, siinä kohtaa, kun surrur hormonit sanovat, että kaikki vauvaus on ihanaa, ja vielä sen jälkeenkin, huomasin olevani sitä mieltä, että vaikka olin päättänyt olla onnellinen jo yhdestä "omasta" lapsesta, niin kyllä sittenkin toisenkin haluaisin. Sen jälkeen tuli jotain elämää ja semmoista, eikä haave tuntunut ajankohtaiselta, ja tuli melkein haudattuakin, mutta, kuten viisaiden naisten kanssa on puhuttu, ihmisen sisään on jollakin tavalla koodattu sille oikea lapsiluku, jota odottaessa olo on jollakin tapaa levoton, ja jonka täyttyessä sen sitten tietää.

Toisen lapseni jälkeen on muiden lapsia tupsahdellut maailmaan, enkä ollenkaan leiki enää ajatuksella, että mitä jos. Ihan selvästi minun koodissani lukee kaksi, plus aiemmat kaksi. Tämä on tässä. Ja miten ihanaa on tämä rauha, kun ne kaksistaan siellä hiekkalaatikolla leikkivät, pyöräilykypärät vieläkin päissään...

Hiekkalaatikolla on vain yksi pää.


"On se niin ihanaa, kun" saa rauhassa unohtaa lapsensa ja kuvitella olevansa niin kotiäitiä niin kotiäitiä missä se toinen lapsi on?!?!


Kuistille päästyä kuuluu kova pulputus: "On pallo lentänyt kellarin rappusiin, ja kun en saa sinne yksin mennä niin seison nyt tässä käsi ojossa ja höpötän niin kauan, että joku tulee ja hakee pallon mulle tänne takaisin. Että vaikka on kypärä päässä niin ihan holtittomaksi en aio silti heittäytyä!"

Follow my blog with Bloglovin

maanantai 16. maaliskuuta 2015

Lattetaapero ja sen mutsi

Tumman pilven hopeareunus on nyt se, ettei ihan jokaista hetkeä tarvitse käyttää tehokkaasti pakkaamiseen tai muuton suunnitteluun: yhden omakotitalollisen tyhjentäminen kahdeksassa viikossa olisikin ollut sinänsä jo aika urakka. Siihen päälle vielä eka yksi remontti pikavauhtia ja sitten toisen remontin keskellä asuminen... Hyvä näin. Sitä paitsi Kotona nurkat tulee pidettyä siisteinä, kun esittelyjä on vielä edessä. Itse pysyy nöyränä, kun muistaa, että on julistanut jokaiselle vastaantulijalle, että "kyllä ne asunnot liikkuu, kun hinta on kohdallaan". Liikkuu liikkuu, kun oikea ostaja tulee paikalle.

Ehdittiin sinne sisäleikkipuistoon taas (vaikka vedänkin eettistä köyttä sen suhteen, onko hyvä kannattaa ko. puiston pystyttänyttä yrittäjää, vai pitäisikö suosia Karhuhallin vapaaehtoistyöllä pyöritettävää Liikuntamaata, vaiko kenties vaan ulkoilla jossain lähipuistossa...), ja sillä aikaa, kun pätevämmäksi leikittäjäksi tyttärensä arvioima Mies ja Veera kiipeilivät jossain korkeuksissa, minä ja Kerttu mittailimme kauppakäytäviä. Ei ole shoppaaja-ainesta pienessä tytössä: vilkuili vaan kauppojen oviaukoista epäilevänä, ohi juoksi, ei halunnut sisään mihinkään omin jaloin mennä, äidin sylissä korkeintaan, mutta sittenkin mahdollisimman pian ulos palaten.

Äidin talven toinen kunnon nuha oireili niin, että oli pakko mennä juomaan jotain lämmintä. Mutta miten saada lapsi istumaan paikallaan niin kauan, ettei sitä omaa chai lattea tarvitse kaataa kurkkuun kiehumisasteisena? No tilaamalla sille vaahdotetun maidon ja ottamalla vastaan tarjotun pillin, jota lapsi ei osaa käyttää tarkoitetulla tavalla.

Aikaa voi pelata myös räpsimällä kuvia lapsesta, kun se säätää, ja ärsyttämällä itseä, kun ajattelee, miten paljon itseä ärsyttää, kun joku räpsii lapsestaan kuvia julkisella paikalla. Nyt kun lapsi on hoksannut, että kameralle pitää poseerata, se pysähtyy hetkellisesti ja unohtaa, mitä oli tekemässä. Kätevää. Sitten voi itse taas ottaa hörpyn.

Vielä viimeisenä käytännön vinkkinä mainittakoon, että ennen kuin lapsi pääsee maitovaahdon läpi siihen vähemmän vaahtoiseen ja enemmän nestemäiseen osaan, siltä kannattaa napata lusikka pois.

Jos ei ehdi, voi mennä ennalta sovittuun vahdinvaihtoon maidolla kastellun lapsen kanssa, lykätä sen isälleen ja mennä itse piristettynä ohjatulle kiipeilytelinekierrokselle. Sieltä ylhäältä muuten on oikeasti aika huikeat maisemat, ei liioitellut Veera ollenkaan!


 Follow my blog with Bloglovin

perjantai 13. maaliskuuta 2015

Kuntokartoitus

Kun olimme kirjallisesti hyväksyneet kotimme ostotarjouksen juuri siihen hintaan, kuin olimme toivoneetkin, ja sisäistäneet sen, että koska kaupan ehdoksi asetettu kuntokartoitus olisi pelkkä muodollisuus - vanhassa talossa, jonka kellaria on syvennetty, on välttämättä jonkin verran kosteutta, mutta se pysyy kurissa kellarin lattialämmityksellä ja tehokkaasta tuuletuksesta huolehtimalla, m.o.t. asuttuamme talossa yhdeksän vuotta ilman ylimääräisiä hengitystieoireita - meidän olisi nyt tyhjennettävä talo kahden kuukauden sisällä.

Väistötila ihmisille ja/tai tavaroille tulisi varmasti kyseeseen pariksi kuukaudeksi, mutta parasta olisi saada Mummun piharivikodin remontti valmiiksi eilen, jonka jälkeen voisimme alkaa huseeraamaan nykyisessä mummulassa oman remonttimme kanssa, asuisimme sen keskellä tai emme. Asettumista helpottaisi se, että meillä olisi yläkerran kaksi lämmintä huonetta varastoina. Niitä tyhjennellessä ja tavarakasoja tiivistellessä voisimme yhtä hyvin tapetoida seinät valmiiksi, kun siihen vielä tässä vaiheessa olisi aikaa. Samoin päätimme ostaa keittiön, jotta remontinaikainen asuminen ei olisi ihan keskeneräistä - keittiö jäisi kuitenkin sivuun varsinaisesta rakenteellisesta raksatouhusta, joten uudet kalusteet eivät kaiken keskellä kärsisi.


Kuntotarkastusmuodollisuus piti hoitua viime viikon perjantaina, mutta kartoittaja joutui sairaalaan. Olimme molemmat siis varmuuden vuoksi kotona puoliltapäivin, ja ohjeen mukaisesti olimme olleet kastelematta kylpyhuoneen lattiaa kahden edeltävän vuorokauden ajan. Tavallaan turhaa varautumista ei nyt kuitenkaan kannattanut surra, koska pientähän sellainen terveyden rinnalla on. Mukisematta jäimme odottamaan uutta kartoitusaikaa.

Aika oli eilen aamulla kahdeksalta. Nyt Mies oli töissä, joten edustin itsekseni, mikä jotenkin jännitti. Se niitä taloukkelihommia täällä on hoitanut enemmän! Osaisin kyllä vastata, jos jotain kysytään, mutten välttämättä spontaanisti kertoa tärkeitä tosiseikkoja. No, kartoittaja oli paikalla kahdeksalta, välittäjä saapui, ja sitten ostajat. Kartoittaja kävi mittailemassa ja kertoi välillä väliaikatietoja, jotka eivät yllättäneet minua: kellarin vanhat, tukemattomat väliseinät ovat syvällä maan sisällä, ja nostavat sieltä kapillaarisesti kosteutta ylös, ja peltikaton alle kondensoituu kosteutta, joka kuitenkin joko haihtuu katosta tai eristeenä käytetyn kutteripurun pinnalta melko lailla itsekseen. Pystyin joten kuten kestämään henkilökohtaisen Kotini heikkojen kohtien sormella osoittelun, olivathan ne nyt kuitenkin faktoja. Ostajien ilmeissä taas olin aistivinani jo melkein pakokauhua, kun asiantuntevan tarkat kuvaukset ja sanan kosteus toistuminen alkoivat piirrellä seittejä verkkokalvoille. Ääneen sanottiin kuitenkin myös, että tämän ikäiseksi ja tällä tavalla rakennetuksi taloksi tämä on säilynyt oikein hyvin, eikä mitään hälyttävää ole havaittavissa. Tyyppinsä piirre tavallaan.

Ostajat kertoivat ääneen, että homeisessa opiskelupaikassa puolen vuoden aikana saatu altistus on aiheuttanut kovasti yliherkkyyttä. Tämän jälkeen tiettyjä asioita ei enää sanottu ääneen, mutta small talk kävi hyisemmäksi ja katsekontaktit loppuivat. Seurakunnan poistuttua kartoituksen jälkeen paikalta vuoristorataseikkailin kaikki tunteiden kirjot, mutta välittäjän kanssa totesimme, ettei auta kuin pistää talo uudestaan markkinoille, sillä nämä ostajat tuskin tarjoustaan toteuttaisivat. Enpä ollut tajunnut, ettei ostotarjous ole velvoittava.

Ostajat olivatkin sitten ilmoittaneet, että valitettavasti tämä jäi nyt tähän. Välittäjä kuitenkin kertoi heidän painottaneen edelleen sitä, että olivat tykänneet talosta tosi paljon. Välittäjä kertoi myös, ettei heidän tämän terveyteen liittyvän seikan vuoksi kannata monikerroksisia omakotitaloja kovin paljon katsella.

Aikanaan tarjoilijahommissa kävi välillä niin, että asiakkaan kanssa käytiin keskustelu siitä, voiko jättää maksamatta annoksen, jonka hän on itse tilannut, joka on jo häntä varten valmistettu, ja jossa ei ole mitään vikaa - asiakas vain olikin ehtinyt muuttaa mieltään. Näissä tapauksissa esimies selitti melko uskottavasti, että tilausta tehdessään asiakas oli jo varannut raaka-aineet itselleen, eikä niitä enää voitaisi tarjoilla yhtä laadukkaina kenellekään muulle, joten ostopätös oli tilausta tehdessä tehty.

Mikäli olisin tilannut keittoa, jossa on kalaa, ja muistanut vasta tilattuani, että olen kalalle allerginen... No. Tilannetaju.

Niin että tervetuloa taas sunnuntaina pikkutavaroista tyhjennettyyn lapsiperheen kotiin!

Follow my blog with Bloglovin

torstai 12. maaliskuuta 2015

Remppahommia: maaliskuun alkupuolen palaverit

Jos aikaisemmin tuntui siltä, ettei meidän taloprojektit oikein edenneet, niin nyt yks kaks hurahtivat kaikki moottorit yhtäikaa käyntiin. Tämän nykyisen kodin myynti valokuvauksineen ja esittelyineen vyörähti liikkeelle sellaista tahtia, että kun ensimmäinen tarjous tuli jo esittelyä seuraavana päivänä, maanantaina, ja lopulta hyväksyimme sopivan perjantaina, olimme jo ehtineet kiihdyttää itsemme samaan vauhtiin ja aloimme valmistella asioita siihen pisteeseen, että ehtisimme uusien asukkaiden muuttokuorman alta pois niin äkkiä, kuin tarve vaatii. Vaikka se pistikin tunteilemaan.

Viime viikko oli hurja. Palavereja riitti.
Ongelmakohta alhaalla vasemmalla.

Maanantai. Alun perin vastaava rakennussuunnittelija tavattiin syyskuun alussa, sitten joulukuussa,
ja sitten ei enää tavoitettu. Etsittiin uusi, jonka kanssa tavattiin kuukausi sitten, palloteltiin livenä ja sähköpostitse toiveita ja realiteetteja ja paritaloon liittyviä lupa-asioita. Nyt tavattiin toisen kerran. Kuten ennalta arvattiin, suurimman ongelman tuottavat portaat tulevaan ala-alakertaan, tai niiden sovittelu rajatun kokoiseen eteiseen. Toisaalta asia, jota emme itse osanneet ollenkaan ennakoida, oli vintin kylmän puolen käyttöönottoon liittyen hätäpoistumistie eli tarpeeksi suuri ikkuna. Heiteltiin ideoita ja sovittiin, että palataan luonnosten valmistuttua asiaan loppuviikosta.

Illalla minä olin kokouksessa. Olin iloinen muusta ajateltavasta. Mies teki remppahommia.

Tiistai. Kävimme edellisenä viikonloppuna valitsemassa keittiön uuteen kotiin, jotta saataisiin yksi osa muuntelusta pois alta, ennen kuin asuisimme täysimittaisen remontin keskellä, ja koska kodista tehdyssä tarjouksessa esitettiin viimeiseksi kaupantekopäiväksi tämän kuun viimeistä ja luovutusajaksi kuukautta, ei kannattanut jäädä miettimään liikoja. Keittiösuunnittelija tuli siis nyt mittailemaan paikkoja ja viimeistelemään tilauksen. Toimituspäivä tulee olemaan viikolla 16.

Illalla Veera oli musikaalitreeneissä ja minä italiantunnilla. Mies hengaili Kertun kanssa. Sormet syyhysivät jonkun hyödyllisen tekemisen perään.

Keskiviikko. Välipäivä palavereista, pientä pakkailua. Itsehillintää: ennen kuin kauppasopimuksen allekirjoituspäivä on sovittu, ei tarvitse alkaa paiskoa tavaroita laatikoihin ihan kamalaa vauhtia.

Illalla Veeralla oli musikaalitreenit ja Mies kuntoili. Minä hengailin Kertun kanssa. Sormet syyhysivät jonkun hyödyllisen tekemisen perään.

Torstai. Välipäivä palavereista, pientä turhautumista. Pyykkivuoren kertymisen ihmettelyä: kylpyhuone oli toista päivää käyttökiellossa huomisen kuntokartoituksen vuoksi. Kaksiviikkoisen kirppispöydän tyhjennys: kahdesta viedystä laatikollisesta tavaraa takaisin tuli yksi - mihin nämä nyt sitten pitäisi laittaa?!

Illalla Veera esiintyi musikaalissa, minä ja Kerttu nautimme avajaishumusta. Mies teki remppahommia.

Perjantai. Kuntokartoitus kahdeltatoista. Siivousaamupäivä. Välittäjä saapuu. Ostaja saapuu. Kartoittajaa ei näy. Toivottavasti mitään ei ole sattunut, hehheh. Kartoittajaa ei saada kiinni meidän eikä toimiston vehkeillä. Toivottavasti mitään ei ole sattunut! Varttia vaille yksi kartoittajalta tulee viesti sairaalasta. Kartoitusta siirretään johonkin lähitulevaisuuteen. Itsehillintää on siis kerättävä vielä muutama päivä.

Piirustusluonnokset tulevat suunnittelijalta, joka on löytänyt ratkaisut kaikkiin ongelmiin. Vähän ajatustenvaihtoa. Seuraavalla viikolla saataisiin lopulliset versiot, ja sitten pallo siirtyisi jo byrokratian rattaisiin. Illalla Veera esiintyi musikaalissa ja minä ja isosisko ja Mummu istuimme katsomossa, Mies ja isoveli hengailivat Kertun kanssa.

Follow my blog with Bloglovin

tiistai 10. maaliskuuta 2015

Vanhan ajan pinterest

Kun sitä oli tottunut kuulumaan aina kulloisenkin opettajiston nuoriso-osastoon, ja yleensä oli omilta vuosiltaan lähempänä opetettaviaan kuin kollegoitaan, järkytys oli suuri, kun eräänä päivänä huomasin selittäväni jollekin ryhmälle lankapuhelimen kulttuurisia merkityksiä. Sen jälkeen, kun on kerran päästänyt suustaan jotain sen suuntaista kuin että silloin, kun minä olin teidän ikäisenne, ei enää ole paluuta siihen uskoon, että itse olisi edelleen tosi nuori. Paitsi että tietysti olen, niinku.

(Maailmahan oli ihan toisenlainen silloin, kun oli lankapuhelimet! Täytyi ottaa riskejä! Koskaan et tiennyt, kuka vastaa, kun soitat kaverin kotiin! Täytyi osata esittää asiansa fiksusti aikuiselle, jota et ehkä ollut koskaan ennen nähnyt! Toisaalta oli mahdollista soittaa pilapuheluita, koska puhelimeen vastaava ihminen ei voinut tietää, kuka soittaa! Ja silloinkin riideltiin puhelimen käytöstä: jos heti koulun jälkeen vedit johdon niin pitkälle, kuin se pistokkeesta riitti ja käperryit mukavaan nojatuoliin juoruamaan päivän tapahtumista, oli ihan varmaa, että jo alle tunnin kuluttua joku tuli vihaisena hätistelemään irti luurista. Joku saattoi vaikka yrittää soittaa jollekin, kuulemma. Ja sitten lopulta tuli modeemit, ne, jotka piipittivät yhteyttä muodostaessaan, ja veivät puhelinlinjan, joten taas sai ärsyttää kanssaihmisiä...)

Tässä pakkaushommia hiljalleen kiihdytellessäni etenin yläkerran kirjahyllyn mappeihin, joiden luulin olevan lähinnä opiskelujuttuja täynnä. Löysin kuitenkin myös aikakoneen.

Silloin, kun minä olin nuori, eikä vielä ollut älypuhelimia ja internet vasta teki tuloaan, asioita ei voinut tuosta vaan hakea jostain tietoverkon uumenista. Jos joku oli mielenkiintoista tai kaunista tai jotenkin tärkeää, se oli omistettava jossakin käsin kosketeltavassa muodossa, tai tyydyttävä siihen, että kohtaaminen saattoi olla historiallisesti ainutlaatuinen. Se oli sitä aikaa, kun vielä jätettiin hyvästejä, eikä stalkattu puolituttuja somessa.

Tämmöinenkin pino lehtiä
odotti uusintalukua.
Onneksi niille löytyi uusia lukijoita.
Minä olen aina tykännyt lukea aikakauslehtiä, se tyydyttää tätä taktillis-visuaalista puolta minussa. Teini-ikäisestä asti olen ostanut ulkomaisia lehtiä, aluksi musiikki- ja nuorten naisten lehtiä, ja sitten ihan vaan etupäässä erilaisia naistenlehtiä. Lehdet olivat aika kalliita, helposti 40 tai 50 markkaa pala, joten mitään kertakäyttöhyödykkeitä ne eivät olleet. Siksi ne jäivätkin hyllyyn, ja niitä tuli luettua moneen kertaan. Joistain numeroista tuli oikeasti tärkeitä. Ne yhdistyivät tiettyyn elämäntilanteeseen tai paikkaan. Lisäksi hienot kuvat kannatti leikata talteen, koska ne kävivät askartelumateriaalista tai inspiraationa jossain kuvistyössä.

Pariisissa asuessani tietenkin jatkoin tätä harrastusta. Edullisempaakin se oli, joku Marie Claire maksoi ehkä 20 frangia. Mutta kun tuli aika pakata kimpsut ja kampsut, oli pakko tehdä karsintaa, ja poimia mukaan vain kaikkein rakkaimmat kuvat ja artikkelinpätkät. Myöhemmin tein samanlaista karsintaa jokelalaisessa omakotitalossa. Kaikki tärkeimmät kuvat siirtyivät hissukseen yhteen muovitaskuja täynnä olevaan kansioon, jota vielä puolitoista vuosikymmentä sitten selailin useinkin. Ja toki pakkasin aina mukaan muuttokuormaan.

Nyt en ollut avannutkaan kansiota yhdeksään vuoteen. Voi hurja, mikä tunneryöppy ja matka menneisyyteen!

Follow my blog with Bloglovin

maanantai 9. maaliskuuta 2015

Keväinen päivä Käppärässä

Tavoitimme nuoren neiti R:n ulkoilemasta tänä aurinkoisena alkukevään päivänä. Ensi kuussa puolitoistavuotissyntymäpäiviään viettävä tyttönen oli selvästi aivan hullaantunut sulaneen lumen alta paljastuneista uusista maisemista ja keventyneen vaatetuksen mukanaan tuomista mahdollisuuksista.

Miltäs tämä kevään tulo nyt tuntuu?

Minä tykkään! Tietysti vähän harmittaa se, ettei enää ole niitä lumikasoja, joista vasta tajusin innostua, mutta onhan se nyt paljon helpompi kävellä näin lyhyillä jaloilla, kun ei maa ole muhkuraisessa jäässä tai loskassa. Ei ole koko ajan joku nostelemassa kainaloista.

Tosiaan, olet liikkeellä jalkaisin. Mihin rattaat ovat jääneet?

En oikein tiedä, äiti näyttää jotenkin laiskistuneen: se ei jaksa siirrellä lämpöpussia pois ja paikalleen päiväunien molemmin puolin, niin nyt, kun en ole yhtään väsynyt, se sitten päästää mut kävelemään niin kuin muutkin ihmiset. Aika ymmärtäväisesti se suhtautuu, jos sitten kuitenkin haluan syliin, kun kuuluu kova ääni jostain tai muuten vaan tuntuu kivemmalta olla kyydissä. En minä siinä kauaa jaksa olla, on paljon kivempi päästä kurkkimaan sadevesikaivoihin ja kellarin ikkunoihin ja kykkiä raaputtelemassa kiviä ja muita.

Keppejäkin tarttuu mukaan, näköjään!

No joo! On hiuka hianoo kun ei ole enää lapasia näiden rukkasten alla, kun nyt pystyy siis tarttumaan kiinni asioihin! Löysin niin hienon kepin, semmoisen metrin mittaisen, kun parin viimeisen päivän tuulenpuuskat ovat tiputelleet näistä haavoista näitä oksia, mutta kun olin sitä aikani vetänyt perässäni ja näin ihanan koiran, tiputin liiat kantamukset päästäkseni taputtamaan haukkua. Lyhyemmillä kepeillä on tosi näppärää ronklata noita katuvalojen jalkoja, en osaa sanoa miksi, mutta niitä pitää koputella kepeillä, niin se nyt vaan on.

Näemmä kävitte leikkipuistossa. Muistan, että olet nauttinut kovasti keinumisesta.

Keinuminen on ihan jees, tykkään siitä kyllä, mutta onhan se vähän tylsää, kun ei itse pysty tekemään mitään. Sen sijaan reilu viikko sitten pääsin ekaa kertaa yksin liukumäkeen, ja se on mahtavaa! Ensin kuvittelin, että homma toimii niin, että menen istumaan sinne alas, ja sitten tulee liike, mutta äiti nostikin mut liukumäen yläpäähän, voitko kuvitella, ja sieltähän lähteekin hyvät vauhdit! No nyt kun tänään oltiin sitten eri puistossa, missä pikkuliukumäkeen menee vähän helpommat rappuset, pääsin ihan itse kiipeämään rappuset, asettumaan liukuasentoon ja laskemaan alas. Äitikin oli jotenkin tyytyväisen näköinen, mutta musta ehkä vähän viluinen tai muuten vaan outo... Seisoskeli paikallaan siinä auringossa useampia minuutteja, vaikka mulla oli touhu päällä. Ihme juttu.



Follow my blog with Bloglovin

lauantai 7. maaliskuuta 2015

Remppahommia: tapetointia

Saneerauksessa kannattaa noudattaa tiettyä työjärjestystä, jossa lähdetään vanhojen materiaalien purkamisesta, tarvittavien rakenteiden uusimisesta, ja päädytään viimeiseksi pintojen käsittelyyn.

Me päätimme aloittaa kaiken yläkerran kahden valmiiksi lämpimän huoneen tapetoinnista.

Tämä on kyllä nyt ihan järkevää, koska jos emme hanki väliaikaismajoitusta, vaan muutamme ennen ison remontin alkamista, voimme nyt, kun virtaa vielä riittää, hoitaa tällaista esteettistä pintahommaa, ennen kuin siirrämme kyseessä oleviin huoneisiin a) tavaraa varastoon ja b) itseämme majoittumaan. Muuten voisi käydä niin, että kun katto olisi taivuteltu uusiksi, talon pääty avattu kellarista katonharjaan, putkia vedetty ja kellaria syvennetty, emme ehkä enää jaksaisi keskittyä tapiseeraukseen, vaan syyttelisimme toisiamme saamattomuudesta seuraavat pari vuotta.


Perimmäisen huoneen kolme seinää peitettiin maalaustapetilla ja maalattiin vähän murretulla valkoisella, ja ikkunaseinälle nostettiin vinkeän vihreää viidakkoa. Tämän jälkeen huonetta täytettiin kamalla, jolle ei ole muuta paikkaa, mutta joka täytyy vielä jonain päivänä käydä läpi. Argh. Onneksi vanhan kodin tavarat on jo melkein sortteerattu. 

Se oli ironiaa.


Tapetoinnissa kannattaa noudattaa tiettyjä, hyväksi havaittuja sääntöjä, kuten pohjatöiden huolellista tekemistä (poista kaikki vanhat tapetit, kittaa reiät ja naarmut, varmista, että seinä on puhdas ja tasainen ennen liisterien ja tapettien esiin ottamista jne.) ja tapettivuotien kuvioiden kohdistamista (koska muuten kokonaisuus näyttää oudolta).


Kuviollinen tapetti pikkutyttöjen tulevassa huoneessa.


Kohdistamiset on yliarvostettuja.

Follow my blog with Bloglovin

Perillisen musiikkimaku ja vanhemman mielipide

Makuasiat on makuasioita, ja vaikka kuinka olemme yrittäneet aivopestä lapsia erityisesti autossa hyvään musiikkiin taipuvaisiksi (muutama vuosi sitten Veera yhdisti aina Jau-biisin, siis Foo Fightersin Ropen, autoiluun), vaikutusmahdollisuudet alkavat rajoittua sitä mukaa, kun lapsen sosiaaliset ympyrät eriytyvät vanhemmista. Ainakin jos ei ole valmis pamauttelemaan totuuksia meidän (mielipiteiden/omistuksien/tapojen) ehdottomasta paremmuudesta niiden vastaavia kohtaan. Yksi harvoista ehdottomuuksistani on sellaisen pamauttelun välttäminen viimeiseen asti.

Musiikki ja identiteetti kulkevat vielä niin vahvasti käsi kädessä, että haluan vaalia tyttäreni oikeutta valita itse omat lempparinsa. Lisäksi tänä visuaalisuuden aikakautena kuvat ja pitkälti kuvien ja
merkkien avulla ilmaistut brändit ja muut musiikilliset sivuseikat ovat niin vahvassa, että nuori henkilö saattaa hullaantua kuuntelemaan ihan keskinkertaistakin huttua vain siksi, että se on mainostettu herättämään tunteita aivoihin silmien eikä sävelten tai rytmin kautta.

Kuvitellaan, että suomalaismarkkinoilla olisi tällä hetkellä kaksi samantyyppistä nuorta artistia, joiden kohderyhmään tyttäreni haluaa kuulua. Toinen olisi meistä aikuisistakin sympaattisempi ja tutumman oloinen ulkonäoltään ja käytökseltään ja eittämättä myös soveltuva alalleen sekä hyvällä taustaväellä varustettu, ja biiseistä tulisi meillekin hyvä mieli. Toinen taas tuntuisi etäiseltä ja vieraalta eivätkä kappaleetkaan globaalissa mitäänsanomattomuudessaan juuri hetkauttaisi. Tytär haluaisi tykätä molemmista ja kerjäisi kauppareissulla sen jälkimmäisen tyypin iltapäivälehden kytkynä myytävää fanilehteä ja cd-singleä, ja äidin tekisi pahaa ostaa se.

Olisiko äidin velvollisuus sittenkin ollut jättää lehti ostamatta?

Follow my blog with Bloglovin

torstai 5. maaliskuuta 2015

Kertun kanssa avajaisissa

Logistiikat tänään: Mies tulee töistä, minä lähden tyhjentämään kirppispöydän, Mies ottaa auton ja hakee äitinsä kanssa remppamatskua pihariviä varten, minä jään etsimään Veeran sisäkenkiä ja varmistamaan hiusten harjauksen onnistumisen sekä tarjoilen välipalan meille ja kakkospäikkäreiltä heräilevälle Kertulle, vaihdan vaipan, ehostan itseni ja varmistan että kaikki tarvittava on kasassa, minkä jälkeen lähdemme pyöräilemään kohti Palmgren-konservatoriota, jonne ehdimme suunnilleen ajoissa jättämään Veeran illan Tähtitaivaan starat -esityksen lämmittelyyn, ja josta jatkan Kertun kanssa Satakunnan museoon Mikä ilo, mikä valo! -näyttelyn avajaisiin. Mies hakee Veeran rauta- ja ruokakauppakierroksen ja musikaalin jälkeen, minä poljen Kertun kanssa kotiin, kunhan olen nähnyt näyttelyn.

16 kuukautta vanhan lapsen kanssa edustaminen on haastavaa. Samasta lapsesta (eli tarttuvista näpeistä ja pestävästä pyllystä) johtuen korujen käyttöni on ollut minimissään viimeisen puolitoista vuotta. Tämän vuoksi laitoin nyt hämmästystä herättääkseni korviini pikkutimangeilla koristellut mansikkanapit ja kaulaani ison pyöreän lasikorun, jossa on sisäkkäin valkoinen, musta ja punainen täplä. Käsilaukkuun laitoin vielä tutin, joskin sinne oli aiemmin unohtunut heijastinnauha, joka osoittautui yllättävän käteväksi viihdykkeeksi. Avajaisten puheosuuden ajan pelasin ovelasti aikaa osoittelemalla museon myymälän hyllyistä pöllön, pingviinin, yleiskarhun, auton, Noormarkun oravan ja Porin karhun, sekä erilaisia postikortteja, ja törkeästi koko puheiden keston ajan höpötin kuiskaten lapsen korvaan kaikenlaisia juttuja. Pommaciakin yritin tarjota, muttei kelvannut.

Rytmi on tanssija.
Puheiden jälkeen vuorossa oli perinteinen länsiafrikkalainen musiikkiesitys. Uumoilin etukäteen, että tämä olisi lapsen mielestä illan kohokohta. Lapsi oli jo muutenkin liimaantunut syliini (aikaisempi lapsi olisi tuossa iässä lähtenyt vaeltelemaan ihmisten joukkoon hetken ihmettelyn jälkeen, mutta tämä vaan hämmennyksissään yritti kaivella jotain lohduttavaa ja turvallista kaula-aukostani), mutta kun yritin liikkua väkijoukon läpi näköetäisyydelle rummuista, lapsi älähti hyvin kuuluvasti, ja peräännyin. En tiedä, johtuiko pelästys enemmän ihmismäärästä vai kumeasta äänestä, mutta onneksi aina välillä sai taputtaa ja siten purkaa jännitystä. Lopuksi kiersimme näyttelyn, jossa ihastusta herätti sarvikuonon kallo ja eräs kauniin värinen kuva miehestä. Myös teosten taustaseinä oli kauniisti ja taidokkaasti maalattu.

Pääsimme kotiin ihmisten aikaan eli puoli kahdeksan tienoilla. Ulkovaatteet ehdittiin riisua, ja sitten alkoi villi elehdintä: silmät suurina Kerttu taputti ja tanssi, ja päästeli suustaan um-um-umm um. Sama tarina kerrottiin siinä nukkumaan menoa edeltävän kolmevarttisen aikana ainakin kymmeneen kertaan. Illan kohokohdasta ei jäänyt epäilystä. Tämä oli toinen kertomus.

Follow my blog with Bloglovin

keskiviikko 4. maaliskuuta 2015

Tapaturmaraportti

Oli synkkä ja valituksentäyteinen yö. Kulmahampaista ensimmäinen on puhkeamaisillaan, kuola valuu kuin pikkuvauvalla, eikä uni pääse syvenemään, vaikka väsy on valtava. Äiti vietti puoli kahdentoista ja kahden välisestä ajasta suurimman osan peittelemässä pientä ihmistä uudelleen, paijaamassa selkää, sitten muutaman askeleen päässä odottamassa hengityksen syvenemistä, kunnes uskalsi kuvitella pääsevänsä itsekin peiton alle ummistamaan silmät ja putoamaan uneen. Sitten lattialauta narahti, ja Kerttu havahtui. Tai sitten äiti pääsi sänkyyn asti, nukahti, ja heräsi voivotukseen viisi minuuttia myöhemmin.

Aamulla tunnelmat olivat kankeat. Aamupäikkärit ovat olleet taaksejäänyttä elämää jo pari viikkoa, ja tavoite on ollut siirtää päiväunille nukahtamista pikku hiljaa lähemmäs puoltapäivää, mutta nyt äiti oli vahvasti sitä mieltä, että uni saisi tulla lapselle aikaisin, jotta äitikin pääsisi torkahtamaan. Vapaus koitti puoli kymmeneltä. Kerttu nukkui ulkona vaunuissa, äiti rojahti sohvalle ja aikoi katsoa väliin jääneet Hakekaa kätilö!- ja Hinnalla millä hyvänsä -jaksot, koska oletus oli, että rauhaa kestäisi pari-kolme tuntia.

Staattisempaan aikaan.
Yhdentoista tienoilla äiti oli torkahduksensa keskellä sitä mieltä, että on aika mautonta laittaa ohjelmaan taustalle pieni lapsi itkemään, sehän karkottaa kaikki katsojat. Itku jatkui vieä kohtauksen vaihtumisen jälkeenkin. Ai mutta sehän kuuluukin ulkoa! Äiti juoksee eteisen ikkunaan ja näkee yksivuotiaansa seisovan vaunujensa vieressä, aisasta kuuliaisesti kiinni pitäen, huutaen ilmoille suurta järkytystään. Äiti ryntää tihkusateeseen ja nostaa syliinsä lapsen, jonka kasvot ovat kuran, veren ja kyynelten peittämät.

(No nyt kuulosti dramaattiselta... Se siis oli hokanut voivansa nousta vaunuissa istumaan, kun tähän mennessä se ei ole huomannut, että eristeenä ollut lampaantalja estää turvavaljaiden kiinnittämisen. Sadesuoja oli vielä ärsyttävästi peittänyt näkymät, joten se oli sieltä kurkkinut ulos oikein hyvässä etukenossa, ja sitten sukeltanut naama edellä terassin laudoille, joille on kertynyt hiekkaa ja muuta, minkä tihkuinen räntäsade oli muuttanut kevyeksi mudaksi, joten poskille oli muutama pisara tarttunut. Pahin damage oli se, että nenä oli kolahtanut, ja sieraimesta oli tullut verta ja nenän alle oli tullut pienen pieni haava, mutta vertakin oli vaan pieni räänsekainen klöntti siinä huulen yläpuolella. Otsaan kasvoi päivän mittaan kaksieuroisen kokoinen mustelma.)

Lapsi antoi hetken päästä äidille raportin omalla kielellään. Istuivat sohvalla, Kerttu papatti menemään, osoitti ulko-oven suuntaan huolestunut ilme kasvoillaan ja nosti kätensä ohimolleen: surkea ilme ja äänensävy antoivat vihjettä siitä, että päähän oli sattunut. Äiti sanoitti, Kerttu oli samaa mieltä: "Mh." Sitten Kerttu näytti vielä nenäänsä, papatti ja voivotteli. Äiti käänsi, Kerttu vahvisti. Melkein puhuivat samaa kieltä, ymmärsivät toisiaan. Tämä oli ensimmäinen kertomus.

Follow my blog with Bloglovin

maanantai 2. maaliskuuta 2015

Näin teet hankintoja fiksusti

Kun on kyse hankinnoista, joiden arvo lasketaan tuhansissa euroissa, on järkevää tehdä päätös rauhallisesti ja harkiten, eri vaihtoehtojen hyviä ja huonoja puolia punniten. Erityisesti lainarahalla tehtävät ostokset, joiden omistus siis siirtyy itselle vasta kauan sen jälkeen, kun itse ostos on jo mahdollisesti menettänyt uutuudenviehätyksensä, on hyvä kilpailuttaa. Toisin sanoen on hyvä ottaa selvää, mitä vastaava tuote maksaa muutamassa eri liikkeessä, ja millä ehdoin. Julkisen sektorin kilpailutusohjeet sisältävät yleensä sanaparin kokonaisedullisin ratkaisu, mikä ei sisällä pelkästään rahallista edullisuutta, vaan hankinnan kaikkien eri ominaisuuksien ja osuuksien vaikutuksia kokonaisuuteen.

Kokonaisedullisuuden arvioinnin vaikeudesta esimerkkinä voidaan mainita esimerkiksi tomaattien hankinta Suomessa tammikuussa: ostaako kotimainen kasvihuonetomaatti, jonka kasvattamiseen on käytetty paljon energiaa eikä maku vastaa etelän auringossa kypsynyttä lajitoveriaan, kaukaa etelästä paljon energiaa käyttäen kuljetettu, kenties paremman makuinen tomaatti, vai jättää sittenkin ostamatta tomaatti ja kokata herkullisia kotimaisia juureksia?

Muita käytännön esimerkkejä:

Auto
Mennään ihan vaan koeajamaan se hei. Kun ei me oikeesti tarvita uutta autoa. Mut tää on kyl tosi hieno. Kuuntele!

Ostettiin sit auto. 

Talo
Tätä me ei kyl ainakaan osteta, kato ny miten pieni pihaki täs on. Mut hei, tääl on tämmönen. Ja tämmönenkin! Ja on tää niin tosi hyvän mallinenkin. Hei tää me otetaan, tää on meiän!

Olohuoneen seinämaali (pienostos)
Kokeillaanko semmosta meren väristä? Tiiäks, semmosta oikein turkoosia! Niin ja jos se ei oo hyvä niin senhän voi sit maalata piiloon.

Se on muuten hyvä. Antaa olla!

Nojatuoli
Me: Mennääs huvikseen koeistumaan munatuoli. Joo! Juu ei tää ei oo hyvä, kato hartiat kolahtaa tähän. Onneks ei nyt sit tarvi ostaa ylikallista nojatuolia, varsinkin kun ne pari entistäkään tuolia ei oo oikein löytäny paikkaansa.
Myyjä: Voinko auttaa?
Me: No me tultiin testaamaan tätä mut tää on kyl ihan huono, liian matala selkä ja kaikkee.
Myyjä: Tulkaapas tänne, koittakaapas tätä. Tää on kans tämmönen tanskalainen.
Me: Ei mut täähän o hiano! Vau! Kokeile! Onpa hyvä!
Myyjä: Täällä olis näitä päällisvaihtoehtoja...

Mut oli kyl hyvä ostos!

Kuka on lääppiny tätä pienillä rasvasilla sormilla?!

Keittiö
Kysytään muutamasta eri paikasta tarjousta, katotaan sitten kaikessa rauhassa et mikä otetaan. --- Mieti: jos meil ois keittiö asennettuna, niin kyl me pystyttäis siellä asumaan vaiks remontti ois kesken. Joo-o, niin pystyttäiskin! --- Se ei ehdi piirtää sitä ennen lomaansa, menee pari viikkoa. Mistä kysytään seuraavaks? No mitä niitä ny on... Puustelli! Käydään siellä. --- Nää on kivat, ja nää. Ai jos halutaan asennus ennen kesää niin täytyy tilata nyt? No joo me otetaan tää. Ei tarvi sitten ravata ympäriinsä. Sitä paitsi se on satakuntalainen firma. Joo otetaan tää.

Toisaalta intuitiota ja hyvää fiilistä vähätellään yleisesti pätevänä hankintaperusteena.

Follow my blog with Bloglovin

sunnuntai 1. maaliskuuta 2015

Move ahead!

Last time I told you we hadn't been very quick about this whole renovation scheme of ours. Apparently it was because the time just wasn't right or the universe wasn't ready or something else along those lines and it was a good thing we didn't get all stressed out about it. Because now it feels like someone finally found the remote and pressed "play".

Finland is suffering from the same economic recession as the rest of the Western countries, and the media makes the most out of it by reminding us nearly every day about the fact that there are many enterprises that made less money last year than they did the year before, although they've made profit anyway and the managers got their bonuses - but to cover that they need to let people go. And because there's a threat of unemployment hanging in the air nobody wants to buy houses right now. And if you are selling your house at this time despite the economical facts, you should be warned that it will take months and months to find a buyer.

And even though we know for a fact that there are still people out there who do have jobs, start families, and lead quite normal lives - perhaps because they don't watch or read the news all that regularly to know that they should be aware of the abnormal situation of ups and downs in the world - and that ours is a very nice, roomy and flexible house in one of the best locations in this town, we thought we should start selling the house a little in advance, like, and accept the fact that it might take a few months before we'd find a buyer.

So after toying with the idea for a good three months we contacted a real estate agent a month ago. She came round to have a look and asked some questions, then gave us an estimate of the price we could ask for the house. Even though she sounded a bit apologetic when she uttered the numbers, we weren't exactly surprised, because we had seen similar houses being on sale for 20% or 25% higher price - for months and months. It was clear the value of those houses wasn't what the current owners thought it was, because no one would buy them for that price!

Anyway, we agreed on the price she suggested, but because the estate market in Finland works by bargains, we wanted to raise the price a little. It was OK with her: the price was still reasonable enough for the agency to market it without the risk of losing face. So three weeks ago I hid all the toys and books and magazines and stuff around the house and made it look like smart and wonderful people might live there, and let the estate agent come in to take some photos. Then she made the advertisement and we agreed to have the first showing on 22 February.

So that was a week ago. There were 17 people in the showing, and that's a lot in a town of a little over 80,000 inhabitants, in a country where nobody wants to buy a house at this time. We got the first offer on Monday. The first "official offer" in writing - before that we played ping pong on the offers over the phone - was made on Thursday, and we accepted it, in writing, on Friday.

All that's between now and us becoming homeless is the house condition inspection that will be made
This is just one of the nine rooms plus some corners I'll be
squeezing in about a million boxes in the near future.
as soon as possible, then, if and when the house is the way it should be, followed by the actual signing of the contract by the end of this month. Then we'll have to hand out the keys to the new owners within a month, that is, before the beginning of May.

At first I was horrified: we're going to have to move out of our Home! How on earth are we going to be able to pack 9 years worth of life, two adults and four kids? But then again, I think I should've seen this coming... And now it's turned into a great adrenaline rush! How cool is this?! What an adventure! 8 weeks left! We're moving!

Follow my blog with Bloglovin

Käännöshommia

Satakunnan museossa avautuu alkavalla viikolla Mikä ilo, mikä valo! Akseli Gallen-Kallela Afrikassa -näyttely, johon tutustumalla voi piristää kevättään 6.3.-31.5. välisellä ajalla. Näyttely juhlistaa porilaisyntyisen Gallen-Kallelan syntymän 150-vuotisjuhlaa, ja esittelee taiteilijaa tyystin eri näkökulmasta kuin siitä kansallisromanttisesta, josta hänet tunnetaan.

Luulen, etten ole ainoa, joka tykkää Gallen-Kallelan maalauksista niiden paksujen ääriviivojen ja vahvojen värien vuoksi. Niissä on jugendin (tai art nouveaun) myötä sarjakuvamaisuutta, ehkä, joka vetosi helposti jo teini-ikäiseen, ja kun kuvistunnilla piti jäljentää itselle mieluista taideteosta, valinta taiteilijan suhteen ei ollut vaikea. Nyt asun sitten kivenheiton päässä Juséliuksen mausoleumista, johon pääsen ihailemaan Gallen-Kallelan freskoja vaikka kauppa- tai puistoreissun yhteydessä. Kyllä siellä nyt ainakin kerran kesässä tulee käytyä.

Mutta en minä tästä nyt siksi kirjoita, että olisin niin kovasti Akselin lumoissa. Enemmän (tai myöskin) olen lumoissani siitä, että hoitovapaalla ihminen saa sunnuntaisin tehdä työtä sen vaikuttamatta kotihoidontukeen (näin ollen sunnuntaisin eivät siis keikkahommia tekevät kotiäidit hoida lapsiaan kotonaan, vaan painavat pyhäpäivät duunia, niinhän...), ja että Satakunnan museolla on minuun luottoa niin paljon, että hyväksyvät firmani käännöstarjoukset, ja saan kääntää näitä näyttelytekstejä!

Olen aikaisemminkin kertonut moneen otteeseen siitä, miten kovasti tykkään kielestä ja näpertämisestä, ja yleissivistyksestä, ja näissä käännöshommissa kyllä yhdistyvät nämä asiat sitten niin ihanasti, että jos olisin täysin varma siitä, että pystyisin rahoittamaan oman ja perheeni elämisen pohtimalla sitä, miten välitän tietyn ajatuksen oikeine sävyineen kirjallisen tekstin kautta sellaiselle ihmiselle, joka ei ymmärrä alkuperäistä kieltä, irtisanoisin itseni oitis palkkatyöstä. Ainakaan vielä en uskalla - pitäisi tietää, että töitä riittää sopivasti, eikä energiaa tarvitsisi käyttää liikaa markkinointiin tai ajanhallintatemppuiluun. Käännöksiä ei ikinä pitäisi joutua tekemään kiireessä tai ilman kunnon keskittymisrauhaa, koska myös asiatekstien kääntäminen on paitsi luovaa työtä, myös sellaista hommaa, jossa koko oma sivistys ja älykkyys on pistettävä peliin. Se on se juttu, mikä erottaa internetin käännöskoneet ammattimaisesta ihmiskääntäjästä. Siksi mun enkuntunneilla harjoitellaan niiden käännöskoneiden käyttämistä, ihan vaan jotta lapset näkisivät, että sama sana voi tarkoittaa aika montaa eri asiaa tilanteesta riippuen, ja jos et ymmärrä niitä tilanteita, et voi niitä sanojakaan käyttää.

Keep it simple, stupid. Ja kun ymmärrät, miten tyhmä olet, oletkin viisas.

Olipa loppukaneetti.

Follow my blog with Bloglovin