Atoopikon voimalauseet

Ajattelin ensin ottaa oikein tosi lähikuvan kesivästä ja punoittavasta naamastani, mutta ei inhofotorealismissa oikein ole tämmöisessä yhteydessä mieltä. Tyytykäämme siis tähän väreistä typistettyyn otokseen. Siinä näkyy vaaleaa haituvaa, joka ei ole viiksikarvaa, vaan kuoriutuvaa ihoa.

Minäkin olen atoopikko, ja vaikka viimeiset vuodet ovat sujuneet ihon kannalta äärimmäisen vaivattomasti, sen näköjään täytyy aina silloin tällöin silti muistuttaa itsestään. Ihan varma ei koskaan voi olla siitä, mikä ihon vihastuttaa. Käsien iho on superkuiva, jos sitä pesee päivässä liian monta kertaa, eikä mikään määrä rasvausta tunnu korjaavan tilannetta. Kasvojen ihoa on pakko hoitaa säännöllisesti, eikä kannata tehdä hurjia kosmetiikkakokeiluja. En enää halua mm. istua päivystyksessä, koska kaulani iho on niin rutikuiva, että pään kääntäminen tai suun avaaminen sattuu, tai kärsiä kesivistä silmäluomista, joita ei voi avata, ettei hilse joudu silmään, jolloin se kutisisi, eikä sitä voisi hieroa, ettei lisää ihoa irtoaisi. Sori, ällöttävän kuuloista, mutta hei. Semmoistakin voi olla.

Uskon vahvasti sisäiseen kauneuteen.

Nyt epäilen, että kasvonaamio oli nassulleni liikaa (tai ehkä maapähkinävoi, tai kuka tietää). Pienellä viiveellä se alkoi kuumotella ja tuntua turvonneelta, ja pari päivää hehkuttuani rusoposkisena tulehdus vei eilen illalla puhdin ja kaatoi sohvalle torkkumaan. Samalla ihon päällimmäinen kerros päätti irrottautua vähin erin, niin, että tänä aamuna yleisilmeeni oli runsasluminen. Irtain pois kasvovedellä, sitten seerumia ja sen päälle rasvaa. Päivällä pahimpaan tuskaan e-vitamiinikasvosuihketta, ja paljon pokkaa. Lunta tulvillaan on koko lähiympäristöni, eikä mitään huumaavaa sorttia todellakaan. Illalla taas samat kuviot kuin aamulla.

Onhan tässä monta hienoa puolta.

On kuin talvi olisi sittenkin jo tullut.

Saan paljon merkitseviä katseita osakseni.

Luon nahkani kuin käärme, ja muutaman päivän päästä hipiäni on tuore, pehmeä ja rypytön.

Suorastaan uudistun ihmisenä.

En ainakaan kuvittele voivani leijua täydellisellä ulkonäölläni, enkä kavahda muiden pintavikoja.

Hälytys

Yhtäkkiä meidän valokatkaisijat on siirtyneet väärälle puolelle oviaukkoja.

Pian puolentoista vuosikymmenen anoppiloinnin ja kohta neljän kuukauden jokapäiväisen asumisen jälkeen tapailen keittiöön ja olohuoneeseen astuessani valoa vasemmalla kädelläni, mikä on hyvin outoa, koska ne ovat aina olleet oikean käden puolella. Vanhassa Kodissakin ne, jotka olivat vasemmalla, olivat ylempänä. Nyt käsi nousee vyötärön korkeudelle, vasemmalle, ja löytää vain seinän. Hämmentävää.

Myös avaimet ovat väärässä paikassa. Onneksi Mummu ehtii aamulenkkeilemään ja pelastamaan lukitsematta jääneen pyörän. Auton avaimet kyllä on taskussa, vaikkei niitä tarvita. Remppamiesten jättämää tyhjiötä on ihana täyttää suunnittelemalla kaikenlaisia asioita uudestaan ja uudestaan alusta asti, kun alkuperäinen idea hukkuu. Nyt olisi myös henkistä ja fyysistä tilaa aloittaa projekteja - mutta ei jaksa vielä! Miksi?! En tajua! Mikä saamattomuus!

Hennoiksi aluiksi kasvaneet aamurutiinit eivät tahdo jaksaa kannatella salakavalasti räällä täyttyneen otsalohkon sisällään pitämiä ajatuksia. Ei, en minä kipeä ole, mutta jotenkin on hölmö olo...

Tällä hetkellä ei tarvitsisi olla edes erityisen tiedostava, kunhan vain olisi edes sen verran aikaansa seuraava, että hoksaisi, että tämä on sitä, kun keho käskee mieltä lepäämään, heittäytymään sohvalle hyssyttämään. Nauttimaan juuri tästä hetkestä. Jos en usko, se heittää jonkun taudin mun kimppuuni.

Lattetaapero ja sen mutsi

Tumman pilven hopeareunus on nyt se, ettei ihan jokaista hetkeä tarvitse käyttää tehokkaasti pakkaamiseen tai muuton suunnitteluun: yhden omakotitalollisen tyhjentäminen kahdeksassa viikossa olisikin ollut sinänsä jo aika urakka. Siihen päälle vielä eka yksi remontti pikavauhtia ja sitten toisen remontin keskellä asuminen... Hyvä näin. Sitä paitsi Kotona nurkat tulee pidettyä siisteinä, kun esittelyjä on vielä edessä. Itse pysyy nöyränä, kun muistaa, että on julistanut jokaiselle vastaantulijalle, että "kyllä ne asunnot liikkuu, kun hinta on kohdallaan". Liikkuu liikkuu, kun oikea ostaja tulee paikalle.

Ehdittiin sinne sisäleikkipuistoon taas (vaikka vedänkin eettistä köyttä sen suhteen, onko hyvä kannattaa ko. puiston pystyttänyttä yrittäjää, vai pitäisikö suosia Karhuhallin vapaaehtoistyöllä pyöritettävää Liikuntamaata, vaiko kenties vaan ulkoilla jossain lähipuistossa...), ja sillä aikaa, kun pätevämmäksi leikittäjäksi tyttärensä arvioima Mies ja Veera kiipeilivät jossain korkeuksissa, minä ja Kerttu mittailimme kauppakäytäviä. Ei ole shoppaaja-ainesta pienessä tytössä: vilkuili vaan kauppojen oviaukoista epäilevänä, ohi juoksi, ei halunnut sisään mihinkään omin jaloin mennä, äidin sylissä korkeintaan, mutta sittenkin mahdollisimman pian ulos palaten.

Äidin talven toinen kunnon nuha oireili niin, että oli pakko mennä juomaan jotain lämmintä. Mutta miten saada lapsi istumaan paikallaan niin kauan, ettei sitä omaa chai lattea tarvitse kaataa kurkkuun kiehumisasteisena? No tilaamalla sille vaahdotetun maidon ja ottamalla vastaan tarjotun pillin, jota lapsi ei osaa käyttää tarkoitetulla tavalla.

Aikaa voi pelata myös räpsimällä kuvia lapsesta, kun se säätää, ja ärsyttämällä itseä, kun ajattelee, miten paljon itseä ärsyttää, kun joku räpsii lapsestaan kuvia julkisella paikalla. Nyt kun lapsi on hoksannut, että kameralle pitää poseerata, se pysähtyy hetkellisesti ja unohtaa, mitä oli tekemässä. Kätevää. Sitten voi itse taas ottaa hörpyn.

Vielä viimeisenä käytännön vinkkinä mainittakoon, että ennen kuin lapsi pääsee maitovaahdon läpi siihen vähemmän vaahtoiseen ja enemmän nestemäiseen osaan, siltä kannattaa napata lusikka pois.

Jos ei ehdi, voi mennä ennalta sovittuun vahdinvaihtoon maidolla kastellun lapsen kanssa, lykätä sen isälleen ja mennä itse piristettynä ohjatulle kiipeilytelinekierrokselle. Sieltä ylhäältä muuten on oikeasti aika huikeat maisemat, ei liioitellut Veera ollenkaan!

 Follow my blog with Bloglovin

Voi räkä

Ensimmäisinä tarhavuosina, kun hoito aukesi klo 7.00 ja juna lähti klo 7.13, sain jättää Veeran hoitotädin syliin ulkovaatteissaan, siis todellakin vaan marssin ovesta sisään, pussasin lapsen, siirsin sen hoitajalle ja toivotin kivaa päivää - onneksi lapsi on reipasta sorttia! Äidin aamut sen sijaan olivat vähän alavireisiä. Nyt en missään nimessä jätä Veeraa aamuisin eskarin portille, kun ei kerran ole kiire mihinkään, vaan seuraan vaunujen kanssa, kun tytär tervehtii henkilökunnan edustajan kädestä pitäen ja menee hakemaan korista heijastinliivin. Autan jopa sen pukemisessa. Sen jälkeen olen antanut Veeran työntää vaunut puiston puoleiselle portille, sitten halataan ja pussataan ja sanotaan moit, ja sitten siirryn aidan toiselle puolelle kallistamaan Kertun nukahtamisasentoon.

Meillähän siis pussaillaan niinkuin ei esi-isät ja -äidit olisi koskaan tuolta etelämpää lähteneet jurottamaan tänne kylmyyteen, joten totta kai Veerakin antaa Kertulle lähtöpusut ja -halaukset sinne vaunuihin haalarien ja pipojen sekaan. Ja totta kai se, että Veera saa työntää vaunuja, kerää helposti viereen kaikki kaverit apumoottoreiksi. Sen sallin ihan hiukan jännittäen, mutta sitten, kun totta kai kaikki ne kuusi päätä alkoivat ängetä pusuttelemaan Kerttua, peli oli vihellettävä poikki. En ollenkaan ole pöpökammoinen, ne kuuluvat elämään, mutta ei niitä nyt varta vasten lähdetä keräilemään!

Ollaan aika perusterveitä, kuivaan ihoon liittyvää ongelmaa löytyy ja sitten nämä normaalit flunssat nyt sairastetaan, niin että kauheasti ei valittamista ole. Siksi tuntuu nyt siltä, että onpas annosteltu isolla kauhalla tätä sorttia, kun ensin oli se rokotuksen jälkeisnuha (joka kyllä meni ohi tosi nopeasti eikä tietenkään levinnyt kehenkään), ja nyt sitten uusi nuha, joka on sotkenut jo kolme yötä - juuri kun ehdin tottua yli kuuden tunnin keskeytymättömään uneen - ja tarttui vielä minuunkin! En muista, milloin olen viimeksi ollut näin tukkoinen. 

Tämäkin joenrantaidylli on
meiltä kivenheiton päässä.

Olin jo keväällä merkinnyt kalenteriin kaupunginosayhdistyksen vuosikokouksen, jotta vihdoin saisin aikaiseksi mennä katsomaan, minkälainen jengi täällä touhuaa. Se oli eilen, mutta en kyllä jaksanut lähteä esittämään täyskuntoista, harmi. Särkylääkettä ja leipää oli kuitenkin haettava, ja vähän noustava sohvalta, joten laitoin kunnolla päälle ja kipaisin apteekin kautta toiseen lähikauppaan, sattumalta siitä kokouspaikkana toimivan koulun ohi. Ja ohhoh. Käppärän koulu on kaupunginosayhdistyksen kauimmaisesta maantieteellisestä rajasta kenties yli kilometrin päässä. Piha oli täynnä autoja. Kai joku sitten tuli suoraan töistä, jostain kauempaa..?

Tietenkin meilläkin on auto: Pori ei kuulu Suomen metropolialueeseen, jossa on mahdollista kulkea joustavasti joukkoliikenteeseen turvautuen omia vaihtoehtojaan rajaamatta. Olen kuitenkin lapsesta asti edustanut sellaista näkökantaa, että vasta, jos kävellen tai pyörällä ei pääse, mietitään muita vaihtoehtoja, ja silloinkin mielellään junaa tai bussia. Yksityisautoilu on kallista, se saastuttaa, se eristää ihmisen ympäristöstään, eikä kaupunkialueella ole edes erityisen kätevää, jos liikennevaloissa istumiseen ja parkkipaikan hakemiseen kuluu aikaa. Minusta yksi parhaita puolia tässä meidän kaupunginosassamme on se, että se on reilun kilometrin päässä tämän pienen kaupungin keskipisteestä, eli kaikki olennainen on kävelymatkan päässä. Myös Käppärän koulu.

En siis vissiin ollut kuitenkaan kauhean sairas, kun jaksoin niin kohkautua.

Follow my blog with Bloglovin