Tytöt ja naiset ja maailma

Mulla on ollut onni saada viettää elokuusta asti suuri osa perjantaipäivistäni ihanan ja fiksun nuorista naisista koostuvan porukan kanssa. Pitkäaikainen tuttavuus on ollut hienoa siinäkin mielessä, että auktoriteettiasiat ja nokkimisjärjestys saatiin hoidettua alta pois silloin menneisyydessä, ja sen jälkeen on voitu keskittyä olennaiseen, eli maailman pohtimiseen.

Yhtenä päivänä naiset olivat keskenään jo alustaneet keskustelua, ja tulivat sitten multa kysymään, että "mitä feminismi niinkun oikeesti on?" Lyhyesti ja ytimekkäästi määrittelin, että tasa-arvon ajamista, sitä, että naisilla ja miehillä olisi samat oikeudet, velvollisuudet ja mahdollisuudet. Seuraavaksi - sanoinhan, että ovat fiksuja! - ne kysyivät, että  "no joo, mutta mikä feminismin vastakohta on?" Minäkin olin aika näppärä, ja vastasin, että "typeryys".

Sitä täytyi sitten perustella. Seitsemäntoistavuotias (ja moni muunkin ikäinen!) on elänyt elämänsä jo niin monen itsestään selvältä tuntuvan toteutuneen varhaisfeministisen unelman keskellä, ettei osaa yhdistää feminismiin esimerkiksi ääni- tai perimisoikeuttaan, päivähoitojärjestelmää tai mahdollisuutta valita ammattinsa ja kouluttautua siihen, vaan on siinä uskossa, että feministit ovat naisia, jotka pitävät suurimpina oikeuksinaan vihata ketä vain ja erityisesti miehiä ja näyttää siinä sivussa juuri niin rumilta kuin haluavat.

Harmi.

Olen joskus opettajaroolissa lähtenyt tekemään henkilökohtaisia paljastuksia ja kertonut olevani seksuaaliselta suuntautumiseltani hetero. Tunnen vetoa miehiin, mutta vaikka sen julkisesti kerronkin, se on ihan oma yksityisasiani. Sen lisäksi vielä olen niin suuresti kiintynyt yhteen tiettyyn ihmiseen, joka on mies, että sen kanssa olen toteuttanut biologisia edellytyksiäni ja suureksi onneksemme saaneet vielä aikaan kaksi ihmislasta lisää. Naisena olen heidät synnyttänyt ja aluksi imettänyt ja näiden ruumiillisten toimintojen johdosta ollut kotona sillä aikaa, kun Mies lähes täysissä sielun ja ruumiin voimissa oli heti paremmin täysipäiväisessä työkunnossa.

Tästä alkaa aikuisen naisen feminismi. Opettajaroolissa jouduin tekemään myös henkilökohtaisen poliittisen paljastuksen ja kertomaan, että olen feministi. Minusta on hienoa, että olen nainen, ja on ihanaa, että maailmassa on naisia ja miehiä. Hormonit ja lisääntymiselimet tuovat paljon jännitystä ja iloa ihmisen elämään (joskin myös joskus vähemmän riemukkaita hetkiä). Minusta on kuitenkin myös tärkeää se, että nykyisten ehkäisymenetelmien aikana saan itse päättää, pyöriikö elämäni kohtuni ympärillä vai ei.

Luin äsken marraskuisesta Kotiliedestä Riitta Lehtimäen kirjoittamaa 86-vuotiaan rouva Tellervo Koiviston haastattelua (Kotiliesi 25; 18.11.2015). On pakko laittaa tähän pari lainausta.

"Jo lapsena Tellervo Koivisto oli kiinnittänyt huomiota naisten asemaan. Kun tehtiin yhdessä maataloustöitä, miehet lepäsivät ruokailun ajan, mutta naiset laittoivat silloinkin ruokaa pöytään ja hoitivat lapsia. Nuorena piiaksi joutunut tyttö saattoi tuoda lapsuuskotiinsa isännän aikaansaaman lapsen hoidettavaksi - tai teki laittoman abortin. 'Yksi lapsuudenystäväni kuoli tällaiseen itse yrittämäänsä aborttiin.' Tällaisten lapsuudenmuistojen jälkeen Tellervo Koivisto oli innolla kannattamassa päivähoitolakia ja isyyslakia, hän oli vaatimassa enemmän naisia eduskuntaan ja toivottamassa naispapit tervetulleiksi."

"Vasta 60-70-luvuilla asiat nostettiin esiin, ja niistä puhuttiin. On hämmästyttävää, miten paljon oli vastustusta, ennakkoluuloja ja tietämättömyyttä."

Koivisto muistelee haastattelussa, miten miehensä pääministeriaikana oli joutunut naisten keskiseen "kuka hoitaa kotinsa ja perheensä parhaiten" -nokittelutilanteeseen. "Elämään jäi legenda pääministerin itsenäisestä vaimosta, joka ei parsi sukkia. Ja vallan miehestä, joka ei sellaista vaimolta edellytä."

Tätä on pakko avata vielä vähän: 50 vuotta sitten sukkia ei ollut tapana heittää roskiin, kun niihin tuli reikä, vaan ne parsittiin, koska uusi sukkapari oli tosiasiallisesti rahassakin paljon arvokkaampi kuin se hetki, joka kului muutamaan neulan ja langan pistoon. Pääministeri olisi varmasti itsekin sen osannut tehdä, tai hänellä olisi ollut ehkä mahdollisuus hankkia uudetkin sukat. Tietyssä tilanteessa oli sitten kuitenkin lähtiessä osunut ensimmäiseksi käsiin vääränlaiset mutta kuitenkin ehjät sukat.

Pointti on se, että silloin oletettiin, että vaimon tehtävä on katsoa miehensä perään, ruokkia se ja pukea se ja katsoa, ettei se nolaa perhettä muun kansan edessä. Ihan niinkuin mies ei muka siihen itse pystyisi, tai sitä ei muka kiinnostaisi. Ihan niinkuin naisella ei pitäisi olla muuta tekemistä ja kiinnostuksen kohdetta, kuin hoitaa miestä ja lapsia ja kotia.

Ja miten niin silloin?

Naisten ja miesten tasa-arvo

Kun olin pieni, paras kaverini oli poika. Misa oli minulle tosi tärkeä, ja pohdin usein, olisiko kivempi, että hän olisi veljeni, vai onko sittenkin hienompaa, että ollaan ystäviä. Ei ollut sukupuolella väliä, leikittiin hiekkalaatikossa, rakennettiin teitä ja taloja. Protestoin mielessäni vähän, kun metsäleikissä Misa ja Matti lähtivät väijymään ja minun piti tyttönä tehdä majassa jotain ruokaa. Sujuvasti sitten Päivin kanssa leikittiin barbeilla, ja Maijun kanssa rakennettiin uusia todellisuuksia.

Teini-iässä pidin itsestäänselvänä, että pystyminen on pokasta kiinni, ei jalkovälistä. Menin, tulin, tein ja näin.

19-vuotiaana olin töissä pariisilaishotellissa, jossa vanhempi yöportieerimies oli huolissaan siitä, kun joudun lähtemään kotiin metrolla iltakymmenen jälkeen. Ystävällisesti tuhahtelin, että hei, kyllä minä osaan itsestäni huolen pitää. Ja osasin.

Saman papparaisen kanssa kuitenkin kävin ensimmäisen kerran elämässäni keskustelun siitä, mitä nainen saa tai voi elämällään tehdä. Kerroin, että minusta tulee arkkitehti, että tykkään suunnitella isoja juttuja ja sitten myös nykertää yksityiskohtia. Mies kertoi minulle, että minun pitää tehdä ja hoitaa lapsia, että jos en sitä tee, niin kukas sitten. Olimme syvästi eri mieltä, emmekä oikein ymmärtäneet, miten toinen pystyi pitämään niin kummallisesta ajatuksesta kiinni, mutta jatkoimme työtoveruutta ihan normaalisti ja toisiamme kunnioittaen.

Suomeen palattuani huomasin, että vaikka pikkuveljeni ajokortti oli yhtä tuore kuin omani aikanaan, isäni ei ollenkaan vastustellut sitä, että veljeni tankkaa auton itse. Minun ei ollut tarvinnut tehdä sitä. Kohautin olkapäitäni ja ajattelin, että no, eipä tarvitse bensaa haistella sitten. Mutta kun ensimmäisen kerran minun sitten täytyi tankata, eikä veli ollut mailla halmeilla, oli kauheat paineet ja jännitys: osaanko, pystynkö? Herranjestas. Osaan kasata huonekaluja ja ommella vaatteita. Miksen osaisi painaa bensapistoolin liipaisinta?! Mutta kun ei ollut tarvinnut liata käsiä.

Se eka papparainen oli muuten marokkolainen, muslimi. Isäni on suomalainen, kirkosta eronnut mutta henkinen henkilö.

Olen vähän jääräpäinen ja paljon idealisti ja uskon siihen, että maailma on sellainen kuin minä minä sen haluan nähdä. Ei minua muutenkaan kauheasti kiinnosta se, mitä muut minusta ajattelevat. Se on tärkeää, että saan itse valita, mihin energiani suuntaan. Oikeudenmukaisuus on tärkeää. Olen tosi huono ottamaan vastaan ohjeita muilta, jos huomaan, ettei niissä ole järkeä. Jos ne kuitenkin perustellaan, voin niitä noudattaa, mutta luultavasti kehittelen samaan aikaan jotain parempaa versiota.

Tässä 35 vuoden kypsässä iässä olen joutunut nyt miettimään, että olisinko sittenkin päässyt helpommalla, jos vaan olisin tehnyt niin kuin tytön kuuluu tehdä ja ollut ärsyttämättä kenenkään mielenrauhaa. Olisin jo nuorempana ottanut opikseni niin ei enää tarvitsisi kapinoida. Ei olisi tarvinut ihmetellä, miksi olen joskus näkymätön, eikä olisi tarvinut ihmetellä yhtäkkisiä hiljaisuuksia. Olisin voinut nieleskellä tyhmyyksiä vieläkin useammin ja ajatella, että no, kai tämä kuuluu elämään. Olisin ehkä antanut tehdä itselleni asioita, joita en olisi halunnut, jos olisin kuvitellut sen kuuluvan asiaan, kun fiksummat niin sanovat.

Mutta kuulkaa ei. Eihän se voi niin olla. MINÄ olen se, joka päättää minusta. Omista elimistäni ja omasta elämästäni. MINÄ tiedän, mihin minä pystyn; ulkopuolinen ei voi sitä ulkomuotoni perusteella määrittää. Ja MINÄ ihan oikeasti uskon, että tämän pitäisi olla tässä maailmassa itsestäänselvyys jokaiselle.

Hyvät ihmiset

Armanin viimeinen ristiretki tuossa äsken pyöri telkkarissa, ja minun päässäni ovat aamusta asti pyörineet nuo työpaikan tontille sieltä herra Alizadin kanssa samalta suunnalta mutkan kautta saapuneet perheet. Kun saatiin tieto, että meidän lähimpinä naapureina on reilu parikymmentä lasta, ikäjakaumaltaan vaille puolivuotiaasta kaksitoistavuotiaaseen, toivottavasti vanhempineen, ja että lämpimistä kengistä ja vaatteista sekä tietenkin kärryistä on pula, niin henkilö, jolla on huollettavanaan lapsia vähän vaille kaksivuotiaasta kuusitoistavuotiaaseen, tuntee kamalaa kollegiaalista turhautumista, koska ei itse pysty vaatettamaan ja varustamaan kaikkia niitä lapsia.

Lisäksi haluaisin tarjota lasten äideille pikakurssin suomalaiseen äitiyteen; toivoa, että paikalliset äiti-lapsi -kerhot kävisivät kädestä pitäen hakemassa mammat ja muksut mukaan ja näyttäisivät, mikä on lapsellisen suomalaisen naisen asema tässä yhteiskunnassa: se on pihalla ulkoilemassa ja keittiön pöydän vieressä juttelemassa kahvikupin ääressä samalla, kun lapset leikkivät keskenään siinä viereisen olohuoneen matolla. Puhutaan mistä puhutaan, lapsista nyt kuitenkin.

Siirsin lauantaista perhekirppispöytää varten pakkaamani ylimääräisen silitysraudan, muutaman pienen bodyn, vauvanviltin, villasukkia ja lapasia, pari nokkamukia, lastenkirjoja (joita aikuisetkin toivottavasti selaavat: mukana on mm. "Osaan lukea sanoja" -kirja, jossa on arkipäivän perussanastoa ihan vaan suomeksi) ja naisten- ja vauvalehtiä toiseen kassiin ja vien sen aamulla mukanani. Kassin sisältö on ärsyttävän selvästi vain keräilty äkkiä kokoon, mutta toivon hartaasti, että siitä jotenkin välittyy se, että

mitä?

toivon näille perheille mahdollisimman hyvää alkua tässä maassa.
näitä juttuja suomalainen äiti on omien lastensa arjessa käyttänyt, ja että tämmöistäkin se elämä voi täällä olla.
meillä kaikilla on täällä ihan kotoisaa, vaikka onkin kylmä ja pimeä talvi tulossa.

Kelatkaa: tää jengi asuu täällä joka päivä!

kyllä tekin selviätte.

Pienet pojat pelasivat jalkapalloa kotitalonsa edessä kun lähdin kotiin. Minun vilkas mielikuvitukseni vertasi näkyä niihin kuviin, mitä meillä näkee vain uutisissa, vaikkei enää niissäkään, koska Lähi-idän levottomuudet eivät enää ole mikään uutinen. Katsoikohan poikia kotitalon ikkunasta joku toinen äiti? Ajattelikohan se, että ihanaa, siellä ne kirmaa rauhassa? Olikohan se huolissaan, että mitä tulee tästä olemisesta näiden suomalaisten ja tämän kylmyyden keskellä? Osaakohan se vielä miettiä muutamaa päivää pidemmälle, kuvitella, mitä lapset tekee kun on lunta, tai kun on kesä taas?

Päivän impulssi

Kui hianoo! Aamun eskaripysähdyksen jälkeen pyörälenkki jatkui Hyvelänviikissä (ruots. Hjulböleviken) sijaitsevaan rautakauppaan raksatiliä avaamaan. Kerttu olisi halunnut päästä ajelemaan autokärryllä, jota ei ollut, koska on tottunut rautakaupassa vieraillessaan sellaisessa istumaan, ja jouduin hänet voimakeinoin poistamaan automaattisesti avautuvien ja sulkeutuvien ovien välistä ennen kuin harmitushuuto olisi muuttunut loukkaantumisesta johtuvaksi. Taivaalta tipahteli pienen pieniä pisaroita, mikä sinetöi suunnitelmani pysähtyä Kokemäenjoen pohjoisrannan kauppakeskukseen etsimään Miehen syntymäpäiväkseen toivomaa juttua, vaikka nyt vähän myöhässä, mutta kuitenkin, koska hän on sen arvoinen - il le vaut bien. Kerttukin tykkäsi pysäkistä.

Jokin sisälläni on sitä mieltä, että tietynlainen ketjuuntuminen on huono homma verrattuna yksityisyrittäjyyteen, mutta toisaalta ketjuliiketoiminta tarjoaa usealle työntekijälle säännöllistä palkkaa ja mahdollisuuden keskittyä oman ammattitaidon hyväksikäyttöön tukitoimintojen suorittamisen sijaan. Lisäksi on ihan kätevää, että kauppakeskuksessa sijaitsevassa Hairlekiinissa on aamuisin ihminen päivystämässä, joten kun siinä ohi kulkiessa tajuaa, että en varmasti saa parturiaikaa varattua koskaan ikinä milloinkaan, kun päässä surraa pari muutakin juttua, niin istutanpa lapsen nyt tuohon vierestä irtoavaan ostoskärryyn ja työnnän sen kanssani liikkeeseen sisään, niin saadaan tukka-asiat kerralla kuntoon.

Olen tosi laiska parturissakävijä ja/koska varovaisista kokeiluista huolimatta taidan kuitenkin olla ikuisesti pitkätukkainen henkilö. Kärsimätön luonne estää kotivärjäyksen, eikä ammattilaisvärjäyksen jälkeinen juurikasvukaan houkuttele (ks. edellä: laiska parturissakävijä). Vaihtoehdot parturikäynnillä ovat siis otsatukka tai ei otsatukkaa ja maltillisesti tai reilusti pituutta pois. Siihen nähden Heidi onnistui minusta ihan mielettömän upeasti: tuntui ihan siltä, että olisi saanut uuden kampauksen!

Kerttu tykkäsi istua ostoskärryssä parturiliikkeen auton ja kirjan kanssa, mutta kun erehdyin puolen tunnin (...) jälkeen kysäisemään siltä, miten menee, se muisti äitinsä ja huomasi haluavansa pois kärrystä ja venytti suupielensä suunnilleen polvitaipeisiinsa asti. Nostin sen pois kärrystä, minkä jälkeen seurasi kaksi yllättävää ja salamannopeaa reviirinvenytystä tapahtuma-aukiolle silmän välttäessä, mutta muuten meni ihan hyvin, Kertunkin omasta mielestä.

Follow my blog with Bloglovin

Viikon hyvät linkit

Jos sinulla sattuisi olemaan rauhallinen ja ehkä vähän tyhjän tuntuinen hetki, suosittelen Suomen Kuvalehden ja Olivian lukemisen lisäksi harhautumaan seuraaville sivuille:

1. Olivian uusimmat mentorivideot - Piha, Zilliacus, Laine ja Meriläinen antavat ohjeistusta hyvään (nais-)elämään
2. Etsi tasa-arvoa ajava eduskuntavaaliehdokas - kampanjassa kannustetaan ehdokkaita tuomaan esiin tasa-arvopoliittiset tavoitteensa ja kerätään heille äänestäjiä
3. TED talks - sivistä itseäsi englanniksi aiheesta kuin aiheesta

Follow my blog with Bloglovin

Kätilöt

Uunituoreessa Kaksplussassa 12/2014 on mun mielestäni hyvin hyvin hyvin tärkeästä asiasta kerrottu
tarina. (Lisään linkin jahka/jos toimitus sen nostaa sivuille!) Kannessa lukee: "Tarja, 36: 'Vasta terapia auttoi kätilön aiheuttamaan synnytystraumaan'", ja mun eka reaktio on, että ohhoh, tämäpä on uutta. Kätilöitä ei perinteisessä mediassa esitetä huonossa valossa, koskaan! Keskustelupalstat ja kasvokkaiset keskustelut onkin sitten asioita erikseen.

Else Turusen kirjoittaman jutun otsikko on Paha synnytys. Näistäkään ei puhuta, vaikka ihan varmasti tiedän ja tunnen ihmisiä, joilla on sama kokemus. Nostakaamme siis päähinettä tai antakaamme voimahalit kiitosten kera Tarja Pyyaholle, joka uskaltaa sanoa ääneen, että synnytys kuuluu naiselle itselleen.

Tässä on musta nämä nerokkaimmat:
Tarjasta tuntui, että hän oli vain lihamöhkäle tunteettoman ihmisen käsiteltävänä. - Tunsin itseni nöyryytetyksi. Kätilö tuntui kävelevän ylitseni. --- Tarja vertaa kokemaansa raiskaukseen. - Minut pakotettiin tiettyyn asentoon, ilmapiiri oli vihamielinen, eikä kukaan sanonut mitään hyvää. Olin avuttomana toisten vallankäytön kohde.

Hän kokee, että parhaiten häntä ovat ymmärtäneet ystävät, joilla on ylikävelykokemuksia terveydenhuollosta. - Eräs ystäväni tunnisti mitätöidyksi tulemisen kokemuksen heti. Toinen nuorena raiskattu ystäväni taas tuki tuntemustani, että olin kokenut seksuaalista väkivaltaa. Synnytys on osa naisen seksuaalisuuden jatkumoa, vaikka tämä yhteys onkin nyky-yhteiskunnassa suorastaan tabu.

Tarja kokee synnytyskokemuksen vähättelyn loukkaavaksi, sillä trauma ei katoa käskemällä, eikä onni omasta lapsesta pyyhi synnytyssalin tapahtumia pois. - Kulttuurissamme on paljon vikaa, jos ajatellaan, että synnytyshän nyt vain on kamalaa. Synnytys voi olla hieno kokemus.

Erästä leveähymyistä miestä lainaten: nostaisin esiin kolme pointtia.

1. Synnytys on luonnollinen asia, ilman sitä meitä ei olisi. Ihmisnaaras on eläin siinä missä muutkin tämmöiset hengittävät, liikkuvat ja tuntevat jutut. Vaikka fysiologia ei mahdollista vauvojen pinnistämistä ulos ihan tuosta vaan hupsista hei, synnyttäminen on täysin mahdollista ilman lääketieteellistä puuttumista. Se ei ole sairaalan tai valtion duuni, vaan äidin. Kyllä, synnyttämiseen liittyy riskejä, varsinkin, jos olosuhteet eivät ole suotuisat, ja siksi on hieno asia saada apua, kun sitä tarvitaan. Kuitenkin ihmisen oma hormonitoiminta vastaa synnytyksen kemiallisesta edistämisestä parhaiten silloin, kun synnyttäjällä on hyvä ja turvallinen olo, ja se taas varmistetaan sillä, että äidistä tuntuu, että prosessissa äitiä avustavan kätilön voi luottaa olevan äidin puolella, tukena, ja luottamuksen arvoinen.

2. Jos huonoista synnytyskokemuksista keskustelee valveutuneiden kätilöiden kanssa, sivistynyt ja diplomaattinen ammattilainen pahoittelee kuulemaansa ja kertoo, että tällaiset jutut ovat ihan marginaalisia, että kätilöt kyllä yleensä tunnistavat ja tunnustavat vastuunsa hyvän synnytyksen toteutumisessa. Samalla tavallaan myönnetään, että niitä sadistisia natsisikojakin mahdollisesti joukosta löytyy, mutta eihän niitä voi osoitella, koska naisvaltaiset työpaikat. Kätilön ammatti on yksi hienoimpia maailmassa, mutta sellaiseksi valmistuminen ei tee ihmisestä automaattisesti hyvää tyyppiä ja valaistunutta henkilöä.

3. Tosiaan! Miksi sukupuolielimet muuttuvat synnytyksen aikana synnytyselimiksi?! Samat värkit ne mulla ainakin koko ajan on olleet. En minä ainkaan halua missään tilanteessa päästää sinne sorkkimaan ketä tahansa, en varsinkaan sellaista ihmistä, joka ei ole mun kanssa samalla aaltopituudella, enkä sellaisessa asennossa tai sillä tavalla, joka ei musta tunnu hyvältä.

Follow my blog with Bloglovin

Imetyskertomukseni, lapsi kaksi

Ensimmäisen imetyshistorian jälkeen mulla oli tunne, että koko homma oli jotenkin epäonnistunut. Ei imetys ollut sujunut helposti, vaan työstin sitä silloin päässäni jatkuvasti. Mikä tuntui tyhmältä, koska lapsi oli todistettavasti täydellinen tuollaisenaan, ja episodi oli ollut ja mennyt. Olin äiti joka tapauksessa, lapsi oli leimaantunut minuun, mutta myös turvallisesti kiintynyt muihin läheisiin aikuisiinsa. Silti. Minulle oli selvää, että imetän lapsiani. Äidinmaito on luonnollista, halpaa ja helppoa ravintoa. Uuden raskauden aikana päätin, että tällä kertaa en hapuilisi tietämättömänä ja syyllistäisi itseäni ja muita epämääräisistä ja ristiriitaisista tiedoista, vaan muodostaisin oman näkemykseni ajoissa, ja toteuttaisin sitä mahdollisuuksien rajoissa. Kysymys oli sentään minun tisseistäni, ja minun suhteestani lapseen. Niin.

Synnytyssalissa Kerttu nostettiin mun vatsalle ja kätilö kyseli jotain pissistä, toistuvasti, mutta jätin puheet omaan arvoonsa. Nyt oli meidän hetki, kolme nenää tuhisi siinä toistensa lähellä, ja se yksi oli ihan uusi mutta selvästi meille tuttu. Siinä se pitää silmiään auki, mustia pisaroita, luomien väli on vielä niin pieni ettei silmänvalkuaista näy. Neljä kiloa rääpälemäisiä raajoja ja tiukkaa tahtoa, ja siinä se tapittaa. Tämä on täydellinen. Ai se puhuu tissistä siellä taustalla. Ei, ei se mihinkään möngi, tuossa vaan meitä arvioi. (Tämä on täydellinen, ei ole mitään vikaa, ja minä aion sitä imettää.) Ai että pitäisi katsoa imeekö. No ei. Ai että on liian matalat rinnanpäät. Jaa rintakumi. No jos nyt ammattilaisena niin sanot, vaikka toivoin kyllä ettei siihen nyt tarvitsisi lähteä, aina se on hukassa ja likainen ja tekee yhden väliportaan koko touhuun.

Toinen kätilö tulee saattamaan huoneeseen, selitän imetystoivettani ja aikaisempaa epävarmuutta, että nyt saisi sitten kärsivällisesti auttaa mua, ja toivoisin muuten, ettei tarvitsisi kauhean kauan rintakumia käyttää. Kätilö sanoo, että unohda kumi: synnytyksen jälkeen on kudokset niin pehmeät, että vauva nappaa kiinni varmasti kun on nälkäinen, kokeile vaikka. No niinpä teki! Ja imuote on erinomainen. Siinä se nyt on, imee. Joku kysyy, että saakohan se sieltä mitään. Minä vastaan: ei paljon, mutta tarpeeksi. Mitä enemmän se imee, sitä nopeammin hämäläisperäinenkin kroppa ymmärtää alkaa tuottaa kunnon maitoa, mutta eihän se nyt vielä nouse. Kolmisen päivää saattaa mennä. Annan sen harjoitella ihan niin paljon kun se haluaa, ensimmäisen yönkin melkein läpeensä, mutta oman unen vähyys ei haittaa, koska synnytys oli nopea ja helppo ja olen voimissani ja saan lisää energiaa, kun katselen ihanaa vauvaani. 

Kotiinlähtötarkastus on toisena synnytyksen jälkeisenä päivänä, siis maanantaina, kun lapsi syntyi lauantaina. En vieläkään tykkää sairaalasta, vaikka nyt pystynkin olemaan sielläkin rennommin, mutta haluan jo kotiin. Jalat toimii, pakarassa ei hermo kiristä, lonkka tuntuu omalta ja voimaa ja intoa on, mitä sitä täällä kykkimään? Lääkäri toteaa painon pudonneen kriittisille rajoille, mutta antaa kotiinlähtöluvan, kunhan varaan heti neuvolasta ajan punnitukseen. Palaan takaisin huoneeseen, ja uusi hoitaja tulee ja avaa keskustelun: "Katsotaas tuleeko siitä kotiinlähdöstä mitään." Tarkoitus on ottaa syöttöpunnitus. Saan sanottua, että lääkäri juuri antoi luvan lähteä, että otetaan vaan, mutta että tarkoitukseni on ruokkia ja pitää lapsi hengissä joka tapauksessa myös kotona, tissimaidolla tai korvikkeella. Olin aika ylpeä itsestäni, mutta tietenkin itketti vielä. Tiesin, että lapsesta kasvaa ihminen joka tapauksessa, mutta silti pelkäsin, etten sittenkään osaisi imettää ja epäonnistuisin taas. Omissa silmissäni.

Päästiin kotiin, maito nousi. Jouduin ottamaan rintakumin käyttöön, koska täydestä rantapallosta ei muuten saanut otetta. Imetin, paino ei noussut. En uskaltanut jättää kumia pois, jos vauva ei vaikka enää saisi syötyä. Samalla mietin, estääkö kumi sitä saamasta kunnon otetta tissistä. Saatiin vaaka kotiin, että saisin mielenrauhan ja otettua syöttöpunnituksia, mutta siinähän se mielenrauha sitten menikin. Neuvolan ihana täti huolehti, että muistanko syödä ja juoda ja levätä, ja osasin olla kiitollinen huolenpidosta ja totesin, että yritän, mutta eihän sitä aina malta. Imetin, mutta paino ei noussut. Lähti laskemaan. Annettiin lisämaitoa. Itketti. Nytkö en pystykään pitämään lasta hengissä?

Neuvolakäynnillä kymmenen päivän ikäisen Kertun sormessa huomattiin kynsivallin tulehdus, ja reissu venyi saman tien päivystyksen kautta kolmeksi yöksi sairaalaan lastenosastolle. Varmuuden vuoksi vauva sai kanyylin päähän ja antibioottia suoneen, ja seuraavana päivänä tajusin, ettei se enää syönyt ollenkaan, ei tissi- eikä pullomaitoa. Nyt oli hätä, oikeasti. Taas jokainen henkilökunnan edustaja antoi asiantuntijana eri neuvot imetyksen ja lisämaidon suhteen. Taas itkin. Halusin imettää, mutta nyt pelkäsin, että lapsi tottuu pulloon niin, ettei tissi enää kelpaa, ja että oma pelkoni saa maitohanat kääntymään kiinni. Pelkäsin, että oma uskoni loppuu, enkä jaksa yrittää imettämistä, kun ei se näytä onnistuvan. Kiukuttelin miehelle, onneksi se jaksoi kuunnella ja ymmärtää, ainakin jollain tasolla. Oli tosi tärkeää, että tiesin jonkun tietävän, mikä mulle oli tärkeää. Se kannusti, vaikka pumpatessa pullon pohjalle ei kauheasti eliksiiriä valunutkaan, ja vaikka imettäessä ei todellakaan nähnyt, kuinka paljon se vauva todellisuudessa saikaan maitoa mahaansa eikä usko meinannut riittää.

Kotiin päästyä luin kaiken imetyskirjallisuuden, mitä nurkista löytyi, ja imetystukilista pelasti mut: en ollut tiennyt, tai tajunnut, että maitotilauksen voi uusia vielä kauan synnytyksen jälkeenkin - vaikka ensipäivät ovat kriittisiä, ihokontakti ja tissin tarjoaminen ja äidin kärsivällisyys voivat saada maidon tuotannon hyvään vauhtiin vielä myöhemminkin. Voimaannuin niin, että uskalsin jättää rintakumitaikakalunkin pois, ja huomasin, että ruokailu onnistui niinkin.

Lisämaitoa (eli korviketta, mun hanat on niin tiukalla että varastoon pumppaamisen mielekkyys katosi niinä hetkinä, kun vauva muutaman hetken oli pois sylistä) tarjosin joka syötön jälkeen ehkä vajaan kolmen kuukauden ajan, sitten huomasin, ettei jälkkäriä enää kaivattu joka kerta. Neljän kuukauden ikäisenä Kerttu joi enää tissimaitoa, mutta alkoi kuitenkin saada jo kiinteitä maistiaisia. Siinä kohtaa taas mietin, että oliko taistelussa oman imetyksen puolesta ollut mitään järkeä - kohtahan se kuitenkin jo söisi kaikkea muuta ruokaa eikä maito olisi niin tärkeää.

Vauvan imuote on edelleen erinomainen, se on selvästi kasvanut ja kaikin puolin terve. Minä kestäisin kyllä, jos se nyt päättäisi lopettaa maitobaareilun kuin seinään, koska saavutin oman tavoitteeni ja olen nyt rauhassa itseni kanssa. Kerttu on ollut tiukasti kiinni äidin tississä öin ja päivin, mutta näin vanhemmiten siitä on tullut kovasti utelias ja sosiaalinen. Tämä minun päätökseni minun tisseistäni ja minun suhteestani lapseen oli ihan just hyvä.


Follow my blog with Bloglovin

Imetyskertomukseni, lapsi yksi

Minulle oli selvää, että imetän lapsiani. En ollut sitä koskaan ajatelut sen enempää, niin vain olisi. Minuakin on imetetty, erityisesti 1980-luvun alun mittapuun mukaan hyvinkin pitkään. Äidinmaito on luonnollista, halpaa ja helppoa ravintoa.

Veera oli nostettu mun vatsan päälle synnytyssalissa, ja siinä se alle tunnin navan tällä puolella ollut pieni oma ihmisensä haistoi maidon minun tississäni, ja päättäväisesti hinasi itsensä apajille ja maiskutteli niin kuin ei olisi koskaan muuta tehnytkään (no, oikeastaan, eipä ollutkaan...). Uskomatonta! Miten se voi olla mahdollista? Ihanaa! Oi onnea! Me tässä lukemattomien sukupolvien ketjun jatkeena! Minä ja tytär!

Päästään osastolle, oksitosiinitasot alkavat laskea sen verran, että pystyn jo itse kuljettelemaan ajatuksiani. Haluan hoitaa homman hyvin. Oikein. Luulen, että vauva imee kuten pitää. Tulee hoitaja ja sanoo, että hyvin menee. Tulee toinen ja sanoo, että ote on huono. Tulee seuraava ja opiskelija ja joku muu, eikä kukaan sano samaa asiaa kahteen kertaan. Joku kysyy, että tuleeko maitoa. Minä luulin, ettei vielä pitänytkään, eikös se nouse vasta myöhemmin? Joku tarkastaa nänninpäät, on matalat, ota rintakumi. Voi voi, ei sitä maitoa taida tulla. Mitä se vauva itkee? Onko sillä nälkä? Joku tuo lisämaitopullon. Olen vähän hädissäni kun en ymmärrä eikä asiat olekaan luonnollisen helppoja. Itkettää. Joku tarjoutuu viemään vauvan hetkeksi pois että saan levätä. Suostun. Kadun. On ikävä vauvaa, kuulen kun se itkee. Itkettää. Pakarassa on hermo jumissa, sattuu. Ei löydy hyvää asentoa seisten, istuen eikä maaten. Kun vauva tuodaan takaisin, vedän henkeä ja haluan, että se imee. Menee säätämiseksi, en osaa. Pyydän apua. En silti oikein osaa. Kai se syö.

Kotiinlähtötarkastuksessa todetaan, että vauvan paino on laskenut melkein kriittiselle rajalle, mutta pääsen pois kamalasta sairaalaympäristöstä, jossa mulla on paniikki päällä koko ajan, kun lupaan varata heti neuvolaan punnitusajan. Mies on ostanut kotiin korviketta, eikö sekään uskonut, että osaisin imettää? Tiesikö se, että en pysty pitämään vauvasta huolta? Miksei se anna mulle mahdollisuutta yrittää? Itkettää. Luulin, ettei vauvan maha vielä tämän ikäisenä edes vedä paljon mitään. Maito nousee, itken ilosta ja itken epävarmuudesta ja lopulta itken ja nauran samaan aikaan, kun näytän niin hassulta. Pakara on jumissa, sattuu. Onneksi ollaan edes kotona. En silti uskalla edes kantaa vauvaa, kun pelkään, että jalka pettää alta kun hermo juilii niin. Itkettää. Olen huono äiti. En saa vaihdettua vaippaa, en pärjää yksin, tuleekohan sitä maitoakaan tarpeeksi ja miksi se huutaa.

Vauva imee silti, ja paino nousee. Saa se välillä korvikettakin, mutta enimmäkseen tissimaitoa. Se huutaa, kun sillä on joku vinossa, mutta selkeästi ei kuitenkaan ainakaan aina nälkäänsä. Kuukautta ennen töiden alkua aletaan siirtää ruokintavastuuta iskälle antamalla vauvalle useammin pullomaitoa. Vauva on 5kk kun menen töihin, nukkuu aamulla kun minä herään, pääsee tissille kun tulen kotiin, ehkä toisenkin kerran, ja sitten vielä illalla. Ennen kuin puoli vuotta tulee täyteen, se on jo menettänyt kiinnostuksensa koko juttuun. Yhtenä iltana istun vauva sylissä nojatuolissa pinnasängyn vieressä ja yritän tarjota sille tissiä, se katsoo mua vähän ihmetellen, meinaa lipaista, muttei sittenkään. Itkettää. Tässä se taisi sitten olla. Nyt minun vauvani ei enää ole minun, se on itse. Se pärjää tästä lähtien kenen hoivissa tahansa.

Ja siitä kasvaa hieno ja terve tyttö, vaikkei sitä täysimetetty, eikä imetetty edes täyttä puolta vuotta.

Follow my blog with Bloglovin

Maailman tila

Ei, ei meillä enää täällä vauvaa ole. Se pienin on tänäänkin hionut kävelyään kaiken valveillaoloaikansa, suuren osan ajasta vihreä kypärämyssynsä käsissään, tai myttynä päänsä päällä, koska se on sille niin tärkeä. Se myös harjoittelee räyhäämistä, huomasin: kun minä komennan Veeraa tietyllä äänensävyllä, Kerttu heittää oman versionsa perään, ja tänään kun se hermostui, kun joku ei ymmärtänyt, mihin se tähtäsi ja mitä apua olisi tarvittu, se otti saman räyhä-äänen käyttöön. Vielä se huvittaa... Vähän niin kuin Kaustinen Tenavissa: kauheasti se selittää, mutta me ei eroteta kuin äänenpainot.

Musiikkivideoita pyöri tuossa, ja yhtäkkiä huomasin olevani huolestunut kahden tyttären äiti: tiedän omasta kokemuksestani, miten paljon naisenalku käyttää energiaa oman tyttöytensä, kelpaavuutensa ja viehättävyytensä pohtimiseen, ja vertailu muihin naispuolisiin on melko automaattista. Ennen kuin itse ymmärtää syvällisemmin esimerkiksi sitä, miksi tiukat vaatteet tai paljas iho näyttävät liittyvän naisten ihanuuteen - ja tähän ymmärrykseen menee jonkin aikaa! - naisenalku vain jäljittelee sitä, mikä vaikuttaa omasta mielestä kiinnostavalta. Vanhempien mielestä ei ole ollenkaan hienoa, että se sama saattaa vaikuttaa kiinnostavalta monen muunkin mielestä. Mutta vaikka kaustiskielestä päästäänkin ennen pitkää yhteisesti ymmärrettävään kielenkäyttöön, niin ei se tarkoita sitä, että lapsi välttämättä ottaisi onkeensa äitinsä hyvää tarkoittavia  ja rajoittavia ohjeistuksia. Oi miten sitä osaisikin kasvattaa lapsensa niin, että sillä olisi selkärangassa itsesuojeluvaisto ennen kuin se alkaa kyseenalaistaa asioita!

Ja sitten on tämä meitä ympäröivä yhteiskunta ja se, millaiseksi se tulevaisuutta muokkaa. Jos esität asian niin, että "nyt kansalaiset leikataan palkkoja", niin ei kai siihen kukaan suostu. Jos asia esitettäisiin niin, että "jotta saisimme pidettyä Suomen pyörimässä, meidän on varmistettava, että yrityksiin voidaan palkata työntekijöitä, ja se onnistuu vain madaltamalla työnantajan riskiä eli kuluja; jos niitä ei lasketa, uusia työpaikkoja ei synny, ja vanhatkin kuihtuvat, eikä sitten ole enää verorahoja, joilla valtio ja kunnat toimivat", muutamat saattaisivat pystyä laajentamaan ajatuksiaan omaa nenäänsä pidemmälle. Oi miten sitä osaisikin kasvattaa lapsensa niin, että se pärjäisi siinä tuntemattomassa ja tunnistaisi viidakon lait turvatakseen oman ja lähimmäistensä onnen!

Vai pitäisikö olla eniten huolissaan siitä, että taidan olla ikääntymässä, kun alan nähdä piruja seinillä sen sijaan, että toteaisin maailman olleen ennenkin hallitsemattomissa, ja lasten siitä huolimatta kasvaneen aikuisiksi yhä uusissa sukupolvissa? Parasta on varmaan mennä nukkumaan ja kerätä vähän voimia lähitulevaisuutta varten...