Superpikastailaus

Töissä oli samat housut (L&B) ja toppi (House of Lola), jonka päällä oli musta neule. Tukka oli eilisiltaisen suihkun jälkeen kosteana letitetty ja nutturoitu ja pipon ja kypärän alle litistetty. Naama flunssan jäljiltä atoopikon peruskauraa.

Peruskotiintulosäädön (mummun synttärikortti, kahvittelemaan kohta, ei tarvi keittää, tutti hukassa, puhetaito korvautunut ihme vikinällä ja sylitarpeella, kuulumisia kouluista) keskellä ei pysty gaalafiilisvalmistautumiseen. Onneksi on hiuspuuteri (Four Reasons) ja jokapaikan sankaribleiseri (House of Lola) sekä juhlan tuntua tuomaan kosteuttava tuubivoide (Nivea) ja yönmusta kajal (Make Up Store). Vielä kukkakoru kaulaan niin hyvä on. Valmistautumiseen kulunut aika n. 10 min.

Bileet!

Suvaitsevaisuus nousee

Onneksi meille tarjottiin töissä mahdollisuutta ostaa lippuja Kuninkaan puhe -näytelmään, koska muuten olisi saattanut jäädä toteutumatta suunnitelma käydä se katsomassa. 

Tarinahan on hieno. Henkilökohtaisesti koen aina mukavaa kutittelua omassatunnossani, kun nostetaan esiin perinteisiä tapoja rikkovia opettaja- tai ohjaajahenkilöitä, ja totta kai tuollainen henkilökohtainen sankaruus, omien vaikeuksien yli pääseminen, koskettaa. Näyttelijätyö oli uskottavaa ja sympaattista. Sen lisäksi olen aina Porin Teatterissa ihan onnesta rullalla, kun ihmettelen lavasteista vastaavan nerouden suuruutta! Suosittelen tätä.

Näytös oli muullakin tavalla erityinen: tuotto käytetään kiusaamisen vastaisen työn tukemiseen Satakunnassa. Samassa yhteydessä muistutettiin, että meistä jokainen on vastuussa toisen ihmisen hyvästä elämästä. Maakuntajohtaja Rajala lausui kauniita sanoja, joista minun korvaani kajahti suvaitsevaisuus erityisen hienosti. Asia on hyvä ja oikea, mutta jäin miettimään kuulijakuntaa katsellessani, josko tämän manifestin sisältöä olisi kuitenkin pitänyt esitellä jossakin muuallakin... Varmasti esitellään. Toivottavasti se koskettaa juuri niitä, joiden sietäisikin herätä.

En ole varma, olenko sanonut tämän jo tällä foorumilla, mutta kertaanpa kuitenkin. Koulukiusaaminen on terminä idioottimainen. Kiusaaminen on kiusaamista, tapahtui se missä tahansa. Kiusaaminen on aina toisen ihmisen ihmisarvon vastaista toimintaa: meistä jokainen on oman elämänsä lottovoitto, ja tärkeä paitsi itselleen, myös muille, eikä kenelläkään ole oikeutta saada toista tuntemaan arvottomuutta. Sellainen on epärehellisyyttä kamalimmillaan. Jokainen meistä on arvokas.

Mutta arvokkainta on kuitenkin se, että jokainen oppii tuntemaan oman arvonsa. Siihen tarvitaan aina toista ihmistä. Jos pieni ihminen voi luottaa siihen, että hän on tärkeä ja rakas muille, hän osaa olla sitä myös itselleen. Silloin se pieni ihminen osaa tarvittaessa olla suuri, ja lällättää kiusaajille ja jatkaa olemistaan itseensä ja toisiin ihmisiin tyytyväisenä. Eikä sille tule itselleen mieleenkään, että sen tarvitsisi kyseenalaistaa jonkun toisen elävän arvo.

Vaan tämäpä onkin se vaikein asia. Miten sitä muistaisi aikuisena ja vanhempana vaalia sitä pienempää ja kokemattomampaa, silloinkin kun itsellä on huono päivä, vähemmän tärkeä eikä ehkä ollenkaan rakastettu olo?

Viikonlopun hyvät leffat: Mielen sopukoissa & Koskemattomat

Säätiedotuksiin ei ole ollut viime aikoina luottamista. Lauantai-iltapäiväksi oli luvattu epävakaisesti kaatosadetta, mikä tuntui hyvältä motivaattorilta ekaluokkalaisten leffaan viemisen suhteen.

Mielen sopukoissa (eli Inside Out) oli oikein hyvä kaikenikäisten ihmisten elokuva, ja sopii erityisesti äidille, joka hitusen omaa ja rauhallista aikaa kaivatessaan tulee tiuskineeksi vanhemmalle tyttärelleen aivan liian usein ja varsinkin silloin, kun on ensin hammasta purren jaksanut nuoremman tyttärensä kitinää ja roikkumista liian pitkään, ja vanhemman tyttären huonosti ajoittunut nenäkkäähkö tokaisu saa aasin selän katkeamaan. Ja sitten ollaan molemmat surkeina. Meillä kun on nämä isot ja nopeat ja vahvat tunteet.

Yritin tässä nyt tytöt ulos ajettuani löytää tiedon siitä, kuka oli niin hienosti kääntänyt tämän leffan, mutta nopea guuglaus ei kyllä valaissut asiaa. Leffan ajatus on nerokas, tunnetaidot ovat tosi monelta hukassa, ja ne, joilta ne eivät ole, ovat varmasti kiinnostuneita. Tätä tekstitettyä traileria suomeksi dubattuun eiliseen kokemukseen verratessani tajusin kuitenkin vielä, miten ihanasti kääntäjä oli osannut muuttaa amerikkalaisen kaunoparren sopivan töksähteleväksi suomeksi! Ei tullut sellaista päälleliimatun opettavaista äklömakua tästä, toisin kuin vaikka siitä yhdestä piirretystä pikku seikkailijattaresta.

Aika moni pieni ihminen istui leffan loppuessa ison ihmisen sylissä (minun pikkuiseni on jo ihan liian pitkä syliin kammettavaksi, mutta mahtui mukavasti kainaloon kuitenkin), ja isot ja pienet vollottivat yhtä lailla, toiset hiljempaa ja toiset enemmän ääneen. Tuli pohdittua omia ydinkokemuksia ja lapsen kokemia järkytyksiä, ja sitten vielä, kun lapsella oli yöllä maha kipeä ja se tuli viereen toipumaan, niin kuiskaten höpöteltiin aika pitkään siitä, mitkä tunteet hänellä ja minulla milloinkin ovat puikoissa.

Suosittelen.

Suosittelen myös arvoisan kollegani minulle viikonloppulainaan antamaa elokuvaa Koskemattomat (eli Intouchables), jota en ihan kauheasti lähtenyt muulle perheelle mainostamaan, mutta vinkkasin kuitenkin, että voisi olla ihan kiinnostava. Neljä vanhinta perheenjäsentä katsoi kerran sohvalle istahdettuaan leffan aika liimaantuneesti loppuun saakka. Ehkä siksi, että elokuvan huumori oli sillai vähä porilaisee miälemaisemaa sopivaa, ekstiä, hyväntahtost kettuiluu?

Follow my blog with Bloglovin

Lukemisen onni

Leena on ennenkin lainannut minulle loistavia kirjoja. Tämä piti otteessaan pari viikkoa niin kutkuttavasti, että osaksi oikein nautin siitä, etten voinut ahmia kirjaa yhdeltä istumalta, vaan jännitettävää riitti päivästä toiseen. Mutta kyllä se äkkiä piti saada loppuun. Olin niin innoissani, että täytyi aina sopivan tilaisuuden tullen kertoa Miehellekin, mitä tähän mennessä on tapahtunut, mutta onneksi tarpeeksi epämääräisesti: kunhan löydän suomenkielisen version, kiikutan sen hänelle luettavaksi.

Tänään tuli teinipoikien kanssa puhetta lukemisesta. "Tykkäättekös lukea kirjoja, luetteko paljon?" "EI."

Tuskin vakuuttuivat kirjatoukiksi, vaikka selitin maalaillen, miten taianomaista on, että joku jossain kirjoittaa ajatuksensa sanoiksi, kehittelee ihan erilaisen maailman, kuvailee ihmisiä ja sattumuksia, ja sitten joku toinen ehkä ihan toisella puolella maapalloa lukee ne sanat ja muuntaa ne omassa päässään takaisin kuviksi ja tunnelmiksi. Airdroppia ja bluetoothia kerrakseen!

Elokuvia he katsovat, tietenkin, ja hyvä niin. Mutta elokuva on kuitenkin jonkun toisen tulkinta, aivopesuversio! (Vetoan keinolla millä hyvänsä nuoriin kapinamieliin.) Kun on lukenut kirjan, ja sitten vasta näkee elokuvan, niin kuin minä aion Gone Girlin kohdalla tehdä, tai miksei välillä toisinkin päin, sitä voi sitten vertailla omaa ja käsikirjoittajan ja ohjaajan ja tuottajan versiota ja hihkua riemuissaan, kun elokuvakerronta on omasta mielestä onnistunut, tai olla ihmeissään siitä, millaisilla tavoilla niitä sanoilla maalattuja tunnelmia on onnistuttu kääntämään kuviksi ja ääniksi.

On se hienoa, että osaa ja voi lukea.

Follow my blog with Bloglovin

...yhtäkkiä oli hiljaista...

Naapurit ottivat Veeran mukaan mökille, bonuslapset lähtivät toiseen kotiinsa valmistautumaan koulun alkuun ja Mies ensimmäisen Valioliigakierroksen tärkeimpään otteluun. Kerttu oli hyppinyt aikansa trampalla itsekseen ja potkinut palloa Mummun kanssa, kunnes päätti, että oli aika tulla sisälle.

Annoin sen kiivetä yläkertaan, mutta kuuntelin tarkkaan epätavallisten äänten varalta. Vauvanukkea siellä nukutettiin, tuu tuu tukkuuu missä tömpööntää, ja välillä oli vauva kakka paappa eli vauvalla kakka vaipassa, ja kova sepustus muutenkin. Minua hymyilytti. Siellä se leikkii itsekseen, talo on muuten hiljainen, minä istun tässä ja juon kahvia ja luen lehteä eikä mihinkään ole kiire eikä mikään ole kesken. Oi onnea.

Ja sitten tajusin, että tosiaan on hiljaista.

Yläkerrassa on kaksi ikkunaa sillä tavalla raollaan, että vanhempi voi kehittää pienen hädän ajatellessaan, miten näppärästi kiipeilemällä ja ujuttautumalla niistä voisi pieni ihminen itsensä saada uloskin. Myös on vessa ja vessapaperirulla, josta voisi repiä palasia, joita voisi repiä pienemmiksi palasiksi, levittää niitä pieneksi kaaokseksi asti tai tukkia niillä pöntön. Pöntön voisi tukkia myös millä tahansa muulla irtaimistolla, jota voisi yhtä hyvin muutenkin mielivaltaisesti levitellä ympäri kerrosta, joko sellaisenaan, tai mahdollisesti sisältöön käsiksi pääsyn jälkeen erilaisina tahnoina ja väriaineina. Isosiskon jännät ja kielletyt tavarat saattaisivat nyt olla pikkusiskon käsissä. Se siitä rauhallisesta rentoutumishetkestä.

Kapuan ripeästi yläkertaan. Ei vieläkään kuulu mitään. Ei heti näykään. Ei meidän huoneessa, eikä tyttöjen huoneessa.

Marssin perähuoneen raollaan olevalle ovelle, jonka takaa kuuluu hiljaista mutinaa.

Siellä se peitteli vauvaa nukkumaan. Käshi tähän, käshi tähän, käshi tähän, käshi tähän. Voi.

Follow my blog with Bloglovin

Puoliuneton Kymppärissä

Vuodesta toiseen sitä pystyy itseään huijaamaan. "Nyt se on jo niin iso, että kyllä se onnistuu." 

Meillä ei nimittäin perhepeteillä. Paitsi joskus, väsymyksen tai pakon sanelemana, ja sitten kadutaan.

Sitten on ne kerrat, kun kaikesta huolimatta sitä ottaa ja heltyy ja ajattelee, miten ihanaa olisi nukkua tuhiseva lapsi kainalossa ja tuntea uniensa välistä paikkansa hoksanneen tyttären pieni käsi hapuilevan omaani, ja kun nyt kerran iskäkin on pois kotoa, niin totta kai saat nukkua mun vieressä. Jee! Sanoo lapsi ja halaa rutistaa lujaa.

No sitten on se ilta, kun saan nauttia omasta rauhastani ja katsoa televisiosta juuri sitä, mitä haluan - eli päädyn sulkemaan sen huomattuani, ettei sieltä kuitenkaan mitään tule - valvon silti väkisin vähän liian myöhään, vaikka fiksuinta olisi kömpiä petiin jo pian kymmenen jälkeen, mutta kun nyt kerran saan ihan yksin tässä olla niin luen vaikka naistenlehteä vähän, ja sitten kapuan yläkertaan ja könyän peiton alle.

Katselen kaunista lasta ja ihailen sen kiinni painuneita kilometrin mittaisia ripsiä.

Käännän kylkeä, mutta paijaan lasta ensin vähän, varovasti, ettei se herää.

Nukahdan varmaan kyllä heti, mutta kohta havahdun varmistamaan, että lapsella on varmasti peitto päällä.

Seuraavaksi on kokeiltava, ettei sillä ole liian kuuma.

Nyt joku kahahti. Kai se on sängyssä pysynyt eikä tipahtanut lattialle? No juu on. Hyvä. Tietenkin.

(Valvemaailmassa olen suhteellisen paljon luottavaisempi sekä suhteessa maailmaan yleensä, lapsiini että heidän kykyynsä selvitä kolhusta.)

Aijai, nyt se rapsuttaa itseään. Otan kädestä kiinni ja kuiskaan ettei saa raapia.

Sitten pussaan sitä kun se on niin söpö, eikä se siihen herää, ei kai, sehän nukkuu aina niinkun tukki. Onpa se ihana.

Kyllä menee vuodet nopeasti. Vasta äsken se oli vauva, ja sitten vähän vanhempi, ja nyt tuommoinen. Voi.

Ahaa. Nyt mutistaan unissaan. Voi että kun ei saa selvää.

Nukun ehkä jo pidempää pätkää tässä välissä.

Lapsi käännähtää, herää vähän, maiskuttaa ja ottaa mua kädestä kiinni. Ahhh. Tätä odotin. Ihanaa.

Onkohan se jo nukahtanut että voin irrottaa ja kääntää kylkeä että saan nukuttua taas?

Aamulla kello 5.23 kulman takaa kuuluu: "Äiti." "Äi-ti." "Ää-ii-ti." "Äiti." "Ääi-ti." "Äiti." "Äiii-ti." Annan äänimerkin jatkua siinä toivossa, että virta loppuisi ja herättäjä sammuisi, mutta joudun lopulta nousemaan ylös estääkseni hysterian. En onnistu, koska vekkari on jo ehtinyt laatia suunnitelman, johon kuuluvat olennaisina osina äiti, alakerta ja tishi, ja jos äiti yrittää estää suunnitelman toteutumisen, seurauksena on joka tapauksessa hysteria. Äiti on horroksessa ja sopeutuu vaatimuksiin. Kolme tuntia myöhemmin toinen lapsi laskeutuu raukeasti hymyillen rappusia alakertaan. Äiti miettii jälleen kerran, olisiko jollain superkyvyillä voinut vain siirtää iskän paikalle nukahtaneen lapsen illalla omaan sänkyynsä ja aamulla takaisin, jolloin olisi kenties voinut nukkua itse hiukan syvemmin ja kerätä energiaa uuden päivän haasteita varten.

Follow my blog with Bloglovin

Another day in Poridise

It's been a rough week. With the builders finished and gone - for a while anyway - and energies released from maintaining everyday routines in disorderly conditions, I felt a huge inner pressure to get as much in as good order as fast as possible. When it was not just about "as soon as they're gone I'll figure out what stuff needs to be moved to which room and what can be brought in from the storage" but an actual realisation of how far we are from really achieving some sort of completion in settling in and down, I had a bit of a break down. Just a minor one, but still.

It didn't help either that we had some teenage force digging the basement to find out if it can actually be turned into any kind of living area, or even just a dry and warm place to stack in winter gear or other spare clothing. It is clay soil here mostly, and building underground in this area is risky because in places the clay bed is really thin, and if you hit water underneath then that's it. If the river Kokemäenjoki starts to flood or there's heavy rain, you'll end up with a natural swimming pool in your basement. So. There was no spray or even a puddle of water, but a soft spot in the ground anyway. We'll have someone look at it and see where we stand.

It's the carnival week in Pori, with all the Finnish politicians and lobbyists participating in debates and games in SuomiAreena, and Pori Jazz Festival with a multitude of concerts spread about the banks of Kokemäenjoki. Usually I enjoy the way the town becomes a funny little anthill, but now I haven't had the energy to get excited. Not many plans, and the few I had were about giving the daughters a chance to get their bit of the bustle.

Then yesterday, at about six in the evening, Husband - who had warned me through the week that he might be interested in going out to see the concerts some night - told me it was time to get ready. And I was game! I just needed a nudge.

I mean, how cool is it that just a five-minutes' bike-ride away from Home you get Jessie J and Paloma Faith and Emeli Sandé perform to you live in a beautiful falling night? And even though this is a recurring thing - "every year in July" is the festival motto - and you start to take it for granted in a way, you can still get the same tingling feeling when you see all the happy and light-headed people who have transformed your own home town into something out of a fairytale for grown ups. Oh. The love.

Follow my blog with Bloglovin

Äiti ja iskä festareilla

Kaksikymmentä vuotta sitten Korson Ankkarockissa ekoja festarikokemuksiani keräillessä moni asia oli toisin kuin nyt. Ei esimerkiksi ollut kännyköitä, joilla kuvittelisi pitävänsä yhteyttä tuttuihin alueella, ja joilla ei tietenkään saisi yhteyksiä, kun verkko on täynnä, ja sitten turhauttaa, kun tajuaa, että kyllähän sen nyt etukäteen tiesikin. Huolettomasti poukkoiltiin porukassa tai siitä eksyen, tuskin nähtiin juuri sitä bändiä, jota oli tultu katsomaan, mutta jotain ihan muuta kuitenkin, ja varsinkin tutustuttiin tai toivottiin, että tutustuttaisiin ennestään vieraisiin ihmisiin, joihin ei ehkä enää koskaan tultaisi törmäämään uudelleen. Ennen lähtöä Äiti varmisti, että mukana on tarpeeksi sateenkestävää asustetta ja nenäliinoja.

Se puoli ei ole muuttunut mihinkään. Mummo tuli lapsenvahdiksi, ja löi kouraan kertakäyttösadetakkeja siltä varalta, että jos siellä sataa.

Ennen festareille lähdettiin itsestäänselvästi junalla, nyt mennään omalla autolla, kun junamatka kestäisi tuplaten sen, minkä yksityisautoilu. Ei kimppakyytiä. Menemme kahdestaan, omilla ehdoilla, omia polkuja, omaa hiilijalanjälkeä.

Nestemäisiä matkaeväitä tai festareilla esiintyvän bändin musiikin kuuntelua ei kuitenkaan vielä ole unohdettu. Soundin sijaan luin silti Me Naisia siidereitäni lipitellessäni. Tyhmiä vitsejä kerrottiin, mutta ei huutaen, vaan enimmäkseen lakonisesti laukoen ja päälle hörähdellen.

Suomi. Tuhansien järvien mutta erityisesti miljardien puiden maa.

Kilometrit taittuivat. Maisema pysyy.

Onneksi on mieleistä matkaseuraa. Aika absurdilta tuntuu, että jostain maapallon tuolta puolen lähtee musiikkiyhtye kiertueelle, ja päätyy sitten jonnekin näiden metsien keskelle, josta matka jatkuu ehkä jo samana päivänä seuraavalle lavalle.

Toinen ihme juttu on se, että tuhansien järvien ja miljardien puiden maassa on myös älyttömän paljon peltoa, joka on aikanaan raivattu ihan lihasvoimalla niiden puiden alta. Hatunnoston paikka kyllä, on siihen aikaan ihmisillä ollut tavoitteita ja draivia unelmiensa toteuttamiseen, hyvänä porkkanana tietysti esimerkiksi hengissä pysyminen oman ravinnon hankkimisen kautta.

Meilläpä on autossa lasikatto, jonka läpi voi katsella pilviä. 

Melkein perillä jo!

Telttamajoitukseen emme tässä iässä enää taivu. Asuntola on hyvä vaihtoehto aikuiselle festarivieraalle. Tunnelma on joka tapauksessa eksoottinen ja suorastaan riehakas, kun ei lapsia ole mailla halmeilla, ja ollaan lähdössä hyvää musaa kuuntelemaan!

Puhelin toimii sen verran, että hyvän yön puhelun voi soittaa lapselle vielä alueelle päästyä, mutta kaverin paikantaminen tekstiviesteillä on melkein mahdotonta. Humalatila näyttää kaikilla olevan keskimäärin paljon matalampi kuin ysäriaikoina. Kun on nälkä, tekee mieli mennä paikkaan, jossa voi istua tuolilla, eikä maassa. Vaikka Porisperessä olimmekin viime vuonna Hiuka Tärkeit, täällä vip-alue ei näytä yhtään houkuttelevalta, ehkä juuri siksi, että vanhemmiten nimenomaan tila ja mukavat istuma- ja riippumattopaikat ovat olennaisempia kuin vip-alueella näyttäytyminen. Siksi illan hämärtyessä siirrymme istumaan hiekkakentälle täsmäiskun varsinaista kohdetta odottelemaan.

Kyllä kannatti.

Keikan jälkeen käveltiin hilpeinä keskustaan, haettiin ruokaa ja sitten väsymys iski. Aamulla oli vähän pöpperöinen olo, lähinnä kai ulkoilmassa oleilun sekä vähäisen ravinnon ja levon vuoksi. Minä hyppäsin vuorostani rattiin, ja kotona tyttöjä halaamassa ja pussaamassa oltiin jo yhdeltä. Reissu lähenteli täydellisyyttä.

Follow my blog with Bloglovin

Päivän impulssi

Kui hianoo! Aamun eskaripysähdyksen jälkeen pyörälenkki jatkui Hyvelänviikissä (ruots. Hjulböleviken) sijaitsevaan rautakauppaan raksatiliä avaamaan. Kerttu olisi halunnut päästä ajelemaan autokärryllä, jota ei ollut, koska on tottunut rautakaupassa vieraillessaan sellaisessa istumaan, ja jouduin hänet voimakeinoin poistamaan automaattisesti avautuvien ja sulkeutuvien ovien välistä ennen kuin harmitushuuto olisi muuttunut loukkaantumisesta johtuvaksi. Taivaalta tipahteli pienen pieniä pisaroita, mikä sinetöi suunnitelmani pysähtyä Kokemäenjoen pohjoisrannan kauppakeskukseen etsimään Miehen syntymäpäiväkseen toivomaa juttua, vaikka nyt vähän myöhässä, mutta kuitenkin, koska hän on sen arvoinen - il le vaut bien. Kerttukin tykkäsi pysäkistä.

Jokin sisälläni on sitä mieltä, että tietynlainen ketjuuntuminen on huono homma verrattuna yksityisyrittäjyyteen, mutta toisaalta ketjuliiketoiminta tarjoaa usealle työntekijälle säännöllistä palkkaa ja mahdollisuuden keskittyä oman ammattitaidon hyväksikäyttöön tukitoimintojen suorittamisen sijaan. Lisäksi on ihan kätevää, että kauppakeskuksessa sijaitsevassa Hairlekiinissa on aamuisin ihminen päivystämässä, joten kun siinä ohi kulkiessa tajuaa, että en varmasti saa parturiaikaa varattua koskaan ikinä milloinkaan, kun päässä surraa pari muutakin juttua, niin istutanpa lapsen nyt tuohon vierestä irtoavaan ostoskärryyn ja työnnän sen kanssani liikkeeseen sisään, niin saadaan tukka-asiat kerralla kuntoon.

Olen tosi laiska parturissakävijä ja/koska varovaisista kokeiluista huolimatta taidan kuitenkin olla ikuisesti pitkätukkainen henkilö. Kärsimätön luonne estää kotivärjäyksen, eikä ammattilaisvärjäyksen jälkeinen juurikasvukaan houkuttele (ks. edellä: laiska parturissakävijä). Vaihtoehdot parturikäynnillä ovat siis otsatukka tai ei otsatukkaa ja maltillisesti tai reilusti pituutta pois. Siihen nähden Heidi onnistui minusta ihan mielettömän upeasti: tuntui ihan siltä, että olisi saanut uuden kampauksen!

Kerttu tykkäsi istua ostoskärryssä parturiliikkeen auton ja kirjan kanssa, mutta kun erehdyin puolen tunnin (...) jälkeen kysäisemään siltä, miten menee, se muisti äitinsä ja huomasi haluavansa pois kärrystä ja venytti suupielensä suunnilleen polvitaipeisiinsa asti. Nostin sen pois kärrystä, minkä jälkeen seurasi kaksi yllättävää ja salamannopeaa reviirinvenytystä tapahtuma-aukiolle silmän välttäessä, mutta muuten meni ihan hyvin, Kertunkin omasta mielestä.

Follow my blog with Bloglovin

Oudot olotilat

Ensinnäkin Eija tutustutti mut eilen tuolla parin kulman takana sijaitsevassa kuntoilurakennuksessa minulle uuteen keskivartalonhallintalajiin, jossa roikutaan taljan varassa roikkuvissa kahvoissa kuin sirkuslaiset ikään, ja vaikka tässäkin kannattaa keskittyä tukipisteisiin ja hengitykseen, jotta liikkeet lähtevät keskikropasta, tuli samalla kiusattua raajojenkin lihaksia. Eipä ole ojentajat ja reidet pitkään aikaan näin kovasti kipristelleet! Hieno tunne.

Toisaalta sinne ei olisi varmaan edes pitänyt mennä tässä nuhassa. Tällaista nenäliinankulutusta ei myöskään ole tässä talossa hetkeen harrastettu: aikuiset ei ole sairastaneet mies- tai naismuistin mukaan noin vuoteen. Veera on varmaan vähiten nuhainen, vaikka olikin saikulla kaksi viimeistä hiihtolomaa edeltävää päivää, kurkku oli kipeä ja olo nuhjuinen. Sama vaiva on toki myös pikkusiskolla, joka nukkuu levottomasti, minkä vuoksi äiti on viimeisinä kolmena yönä ravannut alkovissa peittelemässä ja rauhoittamassa unissaan huutelevaa lasta ainakin kuusi kertaa yössä. Tämäkin on vähän kummallisen tuntuista.

Ovat kuin lentoon lähdössä.

Kolmas oudon tuntuinen juttu on se, että ilmeisesti pitkään vapaapäiväputkeen liittyen Kerttu on nyt nukkunut vain yksiä päikkäreitä, mikä muuttaa päiväjärjestystä aika radikaalisti, koska ajalliset etapit ovat vähemmässä: ei tarvitse ennakoida nukahtamis- ja heräämisaikoja! Keskellä päivää on nyt toinen todellisuus, jonka aikana voidaan olla isojen ihmisten kesken. Vau.

Nyt sitten neljäs kumma asiaintila on se, että Mies otti isot tytöt mukaansa ja vei ne suuremman kaupungin sykkeeseen nauttimaan kulttuurista, hyvästä ruoasta ja hotellielämästä, palaavat siis vasta huomenna. Ilta oli omanlaisensa, koskapa olin jo unohtanut, millaista on olla ilman hyvää juttuseuraa eli Veeraa silloin, kun Mies on jään tai tien päällä, mutta mukava kuitenkin. Nyt Kerttu nukkuu. Tulisikohan jotain naistenleffaa? Korkkaisinko jonkun ihanan kuivan siiderin?

Follow my blog with Bloglovin

Mamma harrastaa

Jaahas. Se on nyt sitten se viikko tammikuusta kun harrastukset alkaa taas.

Varaslähtö otettiin perjantaina, kun olin yhdistyshommissa sihteerinä, ja saadakseni luottamustoiminnan pois alta, naputin sunnuntaina pöytäkirjan heti pois alta, vaihdoin identiteettiä toisen yhdistyksen hallituksen puheenjohtajaksi, laadin esityslistan ja lisämatskut ensi viikon kokoukseen ja lähetin kutsut.

Eilistä äidin ja tyttären uimahallireissua ei lasketa harrastukseksi. Se on jotain määrittelemätöntä. Tavallaan on ihan jees pulahdella 30-asteisessa 60-130cm syvässä vedessä ja leikkiä meduusahippaa kuusivuotiaan kanssa, mutta en jaksaisi a) vastuullisen seuraneidin hommia enkä b) joutua pudistelemaan päätäni yhdelle innokkaalle isälle ja pesueelleen, jotka leikkivät omaa hippaansa lötköpötköillä veden pintaa äänekkäästi ja kaikuvasti läiskien sekä heittelivät uimakoululaisilta jääneitä leluja toisiaan ja muita uimareita päihin enkä c) värjötellä kylmästä heti, kun vesi ei täysin peitä korvannipukoideni alla olevaa osaa vartalostani. Mamman on tehtävä mitä mamman on tehtävä, ja kestettävä reissua seuraava nälkä ja hytinä kuin mamma.

Tunsin laajenevan tilan
 vasemman käteni ja
oikean kantapään välissä.

Tänään pääsin liikkeelle omilla ehdoillani (ja Mummun, ja muun perheen, edesauttamana)! Aamukymmeneltä seisoin nykimässä Sirke Sunin salin ovea hiukan liian varovasti, seisoskelin paikallani odottaen ovenavaajaa ja pääsin sisään vasta, kun pidempiaikainen kävijä riuhtaisi uksen auki ihan normaaleilla käsivoimilla. Onneksi 1,5 tunnin jälkeen olin löytänyt itsestäni vähän lisää lihaksia.

Olin muutenkin tosi vaikuttunut. On näitä niin sanottuja pehmeitä lajeja tullut harrastettua ennenkin, ja filosofia on ennestään tuttu, mutta on se vaan aina yhtä ihmeellistä, miten pienen pienet liikkeet ja ohjaajan käsin tekemät vielä pienemmät korjausliikkeet voivat tuntua tosi suurilta! Tietysti viime keskiviikon epämääräinen liukastelu -suoritus tuntuu vielä takalistossa ja tekee joistain liikkeistä vielä tuntuvampia, mutta muutenkin olin kotiin kävellessä jo ihan varma siitä, että olin jonkin sortin ihmistransformeri.

Viideltä alkoi päivän toinen puolitoistatuntinen harrastussessio. Opiskelin viimeksi italiaa yliopiston kielikeskuksessa kenties vuonna 2002 tai 2003, joten nyt oli aikakin päästä verestämään taitoja.

Aion käyttää oppimaani fraasia elävässä elämässä mahdollisimman usein. Itse asiassa käytin sitä jo poistuessamme tunnilta, kun puhkuimme kielioppitermien opetukseen sisällyttämisen turhuutta.

Tiesin kyllä periaatteessa jo ennestään tämän, mutta vasta nyt, kun kielenopettajana ensimmäistä kertaa opiskelin jotain kieltä, kirkastui todella se, että kielenopettajan tekee hyvää opiskella jotain kieltä. Paitsi että kielen oppiminen on se juttu, josta me tämän ammatin edustajat kai kaikki saamme kovasti tyydytystä ja jossa olemme hyviä, ja josta emme todellakaan omassa työssämme pääse nauttimaan, vaan joudumme vain tyytymään siihen, että ehkä mahdollistamme sen ilon jollekin muulle, on hyvä istua luokassa itse naama ja korvat opettajaan päin ja saada muistutus todellisuudesta. Tosin, saanen huomauttaa, fiksu opettaja tekee sitä luokassaan muutenkin, fyysisesti ja henkisesti, ja yrittää edes vähän samaistua oppijoihinsa.

Follow my blog with Bloglovin

Tuuletusta

Vertaa 3kk:n takaiseen väriloistoon!

Oli synkkä ja myrskyinen (ja liukas) ilta eilen kun lähdin ihan täpinöissäni TAAS omille teilleni humputtelemaan, kiitos Mummun, joka jäi laittamaan Kerttua nukkumaan Veeran konsulttiavulla jo toista kertaa saman päivän aikana (aikaisemmin päivällä lähdin sihteerikön hommiin juuri sopivasti väistäen Veeran haun eskarista, lounastarjoilun sekä päikkärinukutuskierroksen liukkaassa Kuukkarissa, ja palasin rauhalliseen kotiin, jossa kukaan ei kiivennyt hämähäkkimiesmäisesti uskomattomiin paikkoihin), kun poikansa vapaaehtoistyöskenteli Karhupaanalla lähes yhdeksään asti.

Tiedättekö sen kliseen ystävyydestä, jossa ei tarvitse nähdä kun kerran tsiljoonassa vuodessa ja juttu jatkuu silti siitä mihin se jäi ja niin edelleen? No siitä oli kyse. Joskus vielä tapasimme joka aamu työmatkalla junassa ja pääsimme toistemme päiden sisään ihanan koukuttavan säännöllisesti. Sitten, juuri silloin, kun muutenkin oli vaikeaa, Valtion Rautatiet alkoi pistää oikein kunnolla kampoihin ja vei minulta päivieni valon. Onneksi yhteys säilyy. Malja sille! Cafè Elbassa! Koko pullollisen verran maljoja!

Olipas ihanaa. Sääolosuhteet saivat ihmisen tuntemaan itsensä nuoreksi ("iha sama mikä sää, nyt mennään!") ja vapaaksi vaikka humaltumaan hurjasti, ja mikä oli maailmaa parantaessa, kun vastapäätä istui ihminen, joka tietää. Ja kun vielä saatiin vahvistusta seuraan ja vaihdettiin paikkaa ja ihan vähän sivuttiin aihetta "ikä" ja fiilisteltiin vanhoja hyviä biisejä ja miehiä ja maailmaa, tuntui siltä kuin ei koskaan olisikaan viettänyt lähimenneisyyttään lähinnä kotiäitimaailmassa...

Onneksi kokemus tuo jotain älliä, enkä enää lähtenyt seuraavaan paikkaan vaan liukastelin kotia kohti Ultra Bra -sotisovassani ihan Tuhkimo-aikataulussa voidakseni nousta aamulla äititodellisuuteen heti pian seitsemän jälkeen koska tunsin oloni levänneeksi ja hyväksi. Ihmeellistä kyllä myös täysin ilman pään kivistystä.

Follow my blog with Bloglovin

Kirjallisia ihastuksia ja vähän vaate-etiikkaa

Intoilin jo siitä tekstiviestipalstan korvaneesta asiajulkaisusta, mutta muutakin hienoa on tullut tässä viime aikoina lueskeltua, vaikkakin tietysti yleensä lyhyehköissä pätkissä. Jaan riemuni:

Rinna Saramäen loistava Hyvän mielen vaatekaappi pitää sisällään myös sen eettisen osuuden, jota olen kaivannut, ja jonka kirjoittaminen oli omalla mielikuvitus-to-do-listallani sillä varalla, että kukaan muu ei tajuaisi sitä kirjoittaa. Tässä otetaan kantaa siihen, että ompelutyö on aina oikeiden ihmisten tekemää, eikä roboteille ulkoistettavissa. On erityisen ikävää, jos ompelutaito ja -harrastus häviää Suomesta siksi, että meidät on totutettu kyseenalaisin keinoin hullunhalpoihin valmisvaatteisiin. Kirjassa ohjataan kädestä pitäen suhtautumaan vaatteisiin vakavasti ja arvostaen, miettimään niihin vuodessa menevää rahamäärää ja pohtimaan, pitäisikö samalla rahalla mielummin ostaa harvemmin ja parempaa, ja sitten vielä keskittymään siihen, minkälaiset vaatteet oikeasti sopivat omaan tyyliin ja kropalle. Niin ja huoltamaan niitä oikein! Ihanaa.

Minun äitini (ja mummoni, ja niin edelleen) on kotoisin Orimattilasta, jossa Virkkeen tehdas tuotti vaatetta ja työllisti paikallisia ja muita ihmisiä vuosikymmeniä. Vaikka itse olen tässä aikuisella iällä tehnyt harmittavan vähän mitään käsitöitä, olen sitä mieltä, että ompelukoneen käyttö ja vaatteen rakentumisen ymmärtäminen kuuluu yleissivistykseen. Meillä se siirtyi vähän salavihkaa äidiltä tyttärelle. Sen vuoksi olen jotenkin kovin henkilökohtaisesti pöyristynyt siitä, että ompelun arvostus on oikeasti ihan alamaissa, vaikka netti pursuaa tyyliblogeja ja muotitalohybris on luonut uuden snobbailun mahdollisuuden.

Liisa Kallion lorut ja kuvat, Soili Perkiön sävellykset ja musiikkikasvatuksen opiskelijoiden esitykset Pikku Papun laulut -kirjan muodossa päätyivät meille ensin Patrikin ja äitinsä lainaksi lahjoittamina ja sittemmin Joulupukin säkissä. Vaikka paketti on ollut lähes päivittäisessä kulutuksessa, löydän itsekin siitä koko ajan uusia hienouksia! Molemmat tytötkin tykkäävät. Iskä ei tykkää, kun äiti löytää jammaileva jazzlaulajatar -vaihteen ja jankkaa korvamadoksi jääneitä biisejä erilaisilla tunnetiloilla lapsenhoitotilanteissa. Suosittelen kuitenkin hurjan lämpimästi tätä pläjäystä; tämänhetkiset suosikkibiisit ovat Muurahaisten muori (1v) ja Kirpun kyläkauppa (6v).

Lasten asialla jatkaakseni: suosittelen tutustumaan lukiokaverini ja miehensä tuoreeseen blogiin, joka raottaa lapsiperheiden ihan oikeaa todellisuutta: Keskituloinen lapsiperhe. Tämäkin kuuluu sille mielikuvitus-to-do-listalle, jota meinasin näissä omissakin kirjoituksissani purkaa, mutta uskoisin Hennan hoitavan tämän nakin uskottavammin ja ammattimaisemmin.

Ja blogiaasinsiltaa klopsutellen... En yhtään ollenkaan ole mitään blogeja seurannut ikinä koskaan milloinkaan ennen kuin nyt vasta muutamia. Jouluna löysin Asikaisen, johon ihastuin hirveästi! Meillä on kovasti yhteistä, esimerkiksi vaaleanpunainen puutalo, maailman komein mies, pienen lapsen äitiys, älyttömän hyvä huumorintaju ja hauskat kirjoitukset... ja mikä pelottavinta, yhtäläinen paniikki, kun tajusimme, että joku toinen jossain pitää tällaista samanlaista blogia!!! Silläkin uhalla, että menetän teidät nekalalaiselle, käykää ihmeessä tutustumassa. Sen mies suostuu esiintymään kuvissa. Ja postaukset on riemukkaita!

Follow my blog with Bloglovin

Roadtrip! Yllätys!

Oijoi kuulkaa, kyllä olikin hieno reissu! Tietysti olisi ollut fiksua nukkua enemmän kuin seitsemän tuntia, kun keskeytymättömään uneen oli mahdollisuus, ja paluumatkan ajokeli ei ollut ihan täydellinen räntämyrskyineen, mutta tällä mammaryhmällä olisi revitty riemua vaikka ruosteisista ruuveista... Revittiin siitäkin, ettei ledit lämpene.

Matkan tarkoitus oli yllättää rakas ystävä syntymäpäivänsä tienoilla. Puolisolla oli näppinsä hyvin vahvasti pelissä mukana, ja jotain aavistelua kuulemma olikin ollut ilmassa työvuorojen siirtelystä johtuen, mutta eipä arvannut juhlakalu, mitä miehensä oli tilannut, ennen kuin me rämpytettiin ovikelloa ja ängettiin metelöiden sisään (lapset eivät osoittaneet traumautumisen merkkejä, toivottavasti eivät jälkikäteenkään ala oireilla - kamalaa, jos tulee painajaisia, joissa naispuoliset nuutipukit tulevat kotiin riehumaan, ilmoittavat kaappaavansa äidin eivätkä edes kerro, mihin sen aikovat viedä...)! Kukaan ei saanut kuvaa siitä, kun todellisuus vaihtui perunankuorinnasta epäuskon kautta jälleennäkemisen riemuun. Höh. Verkkokalvoilleni se onneksi piirtyi, hihii.

Menomatkalla mietittiin, mihin mentäisiin. Ystävä on viimeiset kahdeksan kuukautta viettänyt aikansa pääasiassa kotonaan ja lähihoodeilla lähinnä hyvin pientä poikaa, isompia lapsia ja kotia hoitaen, enimmäkseen alaikäisistä koostuvassa seurassa. Kun kohtaamme, juttu ei lopu. Pois kotoa siis, ja sellaiseen ympäristöön, jossa voidaan rentoutua ja höpöttää ja hohottaa kaikessa rauhassa. Laitan tähän alle kuvan seuraavan aamun aamiaisesta, ja sillä aikaa, kun skrollaat sen ohi, saat arvata kerran, mikä se paikka olisi. Vain yksi arvaus. Kerron vastauksen kuvan alla.

...ja oikea vastaus on suolahuone. Sehän on muutenkin ilmeisesti vastaus kaikkiin iho- ja hengityselinongelmiin, ja nyt myös tähän jaetun yksityisyyden tarpeeseen. Suosittelen. Huonetta ei kuitenkaan ilmeisesti ollut äänieristetty, päättelimme, kun näimme emännän hymyn riisuessamme suojaponchojamme siinä huoneen ulkopuolella.

Sitten tietysti palattiin vähäksi aikaa lapsista tyhjentyneeseen kotiin, kilisteltiin ja koukisteltiin pikkurillejä, syömään lähdettiin ja sitten vielä erikseen jälkkäreille, mikä oli tavallaan ihan pöhkö veto, mutta kuitenkin suorastaan illan täydellistävä osa, koska - no, iltapimeällä kaupungilla vaeltelu, jouluvalojen ja -ikkunoiden ihastelu ja matkanteko yhdessä nyt vaan oli sellainen juttu, joka varmasti jää meille kaikille tästä reissusta suorastaan ikoniseksi muistikuvaksi, ja lämpimäksi sellaiseksi jäätävästä viimasta huolimatta.

En minä nyt tässä viitsi enempää hehkuttaa; ne jotka tietää, miten hienoa tämmöinen voi olla, hykertelevät nyt itsessään, ja toiset ovat sitten vähän kateellisia. Jos eivät sitä myönnä, ovat lisäksi varmaan muutenkin solmussa itsensä kanssa, koska absoluuttinen fakta on, että meillä vaan oli ihan sairaan hienoa.

No, vaikka tänäänkin on ollut ihan sairaan hienoa tässä kotosalla, niin onpahan myös palattu takaisin maan pinnalle.

Spagetti lienee kypsää.

Follow my blog with Bloglovin

Miksi? Minä!

Nyt on kulunut 54 viikkoa siitä, kun jäin äitiyslomalle. Viimeisen reilun kuukauden ajan (suunnilleen muuten yhtä kauan, kun Kerttu on jo selvästi ymmärtänyt puhetta ja yrittänyt kävellä) olen huomannut omien ajatusteni pyörivän enemmän ja enemmän sellaisissa asioissa, jotka olen sivuuttanut viimeisen vuoden ajan: työ, omat harrastukset, omat ajatukset. Oikeastaan nämä asiat ovat nousseet mieleen kysymyksinä siitä, mitä ihan oikeasti haluan tehdä, millaista haluan arkeni olevan, ja mistä asioista nautin.

Veera on jo eskarilainen.

Tein pari viikkoa sitten hurjan irtioton: lähdin kotoa aamulla kymmenen junalla, osallistuin hienoon tilaisuuteen toisella puolella maata ja palasin takaisin puolen yön aikaan. Naureskelin itsekseni, että viisi vuotta sitten, kun edellisen kerran olin melkein vuoden ikäisen tytön äiti, varasin pitkän viikonlopun New Yorkiin, että saisin olla ihan itsekseni minä; nyt on glamour elämästä jo niin kaukana, että oma itse löytyy Suomen rajojen sisäpuolelta... No mutta, ajatus oli siis sama: nauttia tylsyydestä, istumisesta ja siitä, ettei voi tehdä mitään ns. hyödyllisiä kotitöitä, ja tehdä siinä samalla kuitenkin jotain kivaa ihan omilla ehdoillani. Suosittelen.

Kerttu osaa ottaa rennosti.

Olen aina tykännyt ajatusteni jäsentämisestä ja järkevöittämisestä kirjoittamalla, mutta aikuisena sille ei muka ole ollut aikaa. Töissä sitä ja tätä ja kotona vielä kaikenlaista. Nyt kun on vuoden verran saanut pienentää oman elämän piiriä ihan luvan kanssa ja kiire on hävinnyt, tuntui melkein siltä, että sanoja pulppuaisi ulos heti, kun ottaisin eteeni tyhjän paperin ja kynän. Onneksi on nämä tietokoneet, näpyttämällä sanat saa nopeammin kiinni! Otin siis junaan koneen mukaan ja päätin antaa sanojen tulla. Siinä monen tunnin matkan aikan huomasin ajatelleeni vuoden mittaan kaikenlaista, ja tietäväni näköjään vastauksia niihin omiin kysymyksiinikin. Sitä jatkan tässä. Sen lisäksi haluan pysäyttää aikaa, joka ruuhkavuosina kulkee liian lujaa. Ja aina pitää kysyä "miksi?" ja ihmetellä.

Kokonaisuus on suurempi kuin osiensa summa. Minä olen enemmän kuin äiti, vaimo, äitipuoli, sisko,  tytär, ystävä ja naapuri.