Suvaitsevaisuus nousee

Onneksi meille tarjottiin töissä mahdollisuutta ostaa lippuja Kuninkaan puhe -näytelmään, koska muuten olisi saattanut jäädä toteutumatta suunnitelma käydä se katsomassa. 

Tarinahan on hieno. Henkilökohtaisesti koen aina mukavaa kutittelua omassatunnossani, kun nostetaan esiin perinteisiä tapoja rikkovia opettaja- tai ohjaajahenkilöitä, ja totta kai tuollainen henkilökohtainen sankaruus, omien vaikeuksien yli pääseminen, koskettaa. Näyttelijätyö oli uskottavaa ja sympaattista. Sen lisäksi olen aina Porin Teatterissa ihan onnesta rullalla, kun ihmettelen lavasteista vastaavan nerouden suuruutta! Suosittelen tätä.

Näytös oli muullakin tavalla erityinen: tuotto käytetään kiusaamisen vastaisen työn tukemiseen Satakunnassa. Samassa yhteydessä muistutettiin, että meistä jokainen on vastuussa toisen ihmisen hyvästä elämästä. Maakuntajohtaja Rajala lausui kauniita sanoja, joista minun korvaani kajahti suvaitsevaisuus erityisen hienosti. Asia on hyvä ja oikea, mutta jäin miettimään kuulijakuntaa katsellessani, josko tämän manifestin sisältöä olisi kuitenkin pitänyt esitellä jossakin muuallakin... Varmasti esitellään. Toivottavasti se koskettaa juuri niitä, joiden sietäisikin herätä.

En ole varma, olenko sanonut tämän jo tällä foorumilla, mutta kertaanpa kuitenkin. Koulukiusaaminen on terminä idioottimainen. Kiusaaminen on kiusaamista, tapahtui se missä tahansa. Kiusaaminen on aina toisen ihmisen ihmisarvon vastaista toimintaa: meistä jokainen on oman elämänsä lottovoitto, ja tärkeä paitsi itselleen, myös muille, eikä kenelläkään ole oikeutta saada toista tuntemaan arvottomuutta. Sellainen on epärehellisyyttä kamalimmillaan. Jokainen meistä on arvokas.

Mutta arvokkainta on kuitenkin se, että jokainen oppii tuntemaan oman arvonsa. Siihen tarvitaan aina toista ihmistä. Jos pieni ihminen voi luottaa siihen, että hän on tärkeä ja rakas muille, hän osaa olla sitä myös itselleen. Silloin se pieni ihminen osaa tarvittaessa olla suuri, ja lällättää kiusaajille ja jatkaa olemistaan itseensä ja toisiin ihmisiin tyytyväisenä. Eikä sille tule itselleen mieleenkään, että sen tarvitsisi kyseenalaistaa jonkun toisen elävän arvo.

Vaan tämäpä onkin se vaikein asia. Miten sitä muistaisi aikuisena ja vanhempana vaalia sitä pienempää ja kokemattomampaa, silloinkin kun itsellä on huono päivä, vähemmän tärkeä eikä ehkä ollenkaan rakastettu olo?

Seitsemänvuotissynttärit

Kiitos, Mari!

Tästä oli taannoin jo puhetta: ensimmäisillä kerroilla lasten synttärien järjestäminen oli jännää ja kivaa ja lähinnä viihdettä aikuisille, koska ihan pienet juhlakalut eivät itse oikein ole kärryillä koko touhusta. Kun Veera oli pieni, mammajengillä oli jos jonkinmoista pippaloa vähän väliä, lasten kanssa ja joskus myös ilman, mikä oli hienoa, mutta sitä mukaa, kun äidit palasivat töihin, biletys väheni.

Minulla on ollut lasten "kaverisynttäreitä" ja kaverisynttäreitä järjestäessä kaksi periaatetta, tai ehkä kolme, mutta koska tämä ei ole espanjalaisinkvisitio, niin katsotaan sitä viimeistä sitten... Siis ne kaksi periaatetta ovat olleet: 1) ei liikaa vieraita ja 2) omat nurkat on parhaat nurkat.

Ensimmäisinä vuosina riitti, että kutsui kotiin ne omat kaverit, joilla oli samanikäiset lapset, siinä oli sopiva määrä. Sitten lapsella alkoi olla omia mielipiteitä ja omaa sosiaalista elämää, mutta ei kuitenkaan vielä sen ikäisiä kavereita, joita olisi viitsinyt kutsua ilman aikuisia. Siinä kohtaa oli tutustuttava lapsen kaverien vanhempiin, mikä muutenkin avasi elämään uuden ulottuvuuden, mutta myös synttärien suhteen loi uudenlaisen tilanteen: vieraslista pitikin määritellä ensisijaisesti lapsen ja vasta toissijaisesti omien intressien mukaan.

Kolmevuotissynttärit oli varmaan ensimmäiset, jolloin pidettiin kaksi kaverikattausta. Ihan vaan siksi, että toisella painotus oli lasten touhuissa, ja toisella aikuiset kahvittelivat enemmän keskenään sillä aikaa, kun lapset leikkivät naapurihuoneessa (oho, tulipa haikea olo!). Ilmapallot ja folionaruverho olivat normilelujen lisäksi tarpeellinen määrä viihdettä.

Nelivuotissynttäreiden kaverikattaukselle ei enää aikuisia kutsuttu, ja siksi vierasmäärä jäi raa'asti neljään (tai viiteen). Kun töissä kaitsen isompia lapsia, en enää kotona jaksa monitoroida suurta määrää vieraampia tenavia. Nyt oli oikein teemakin, ja tehtiin hurja seikkailutunneli bilispöydän ympäri, soitettiin kammottavia äänitehosteita ja ongittiin toki myös ja oli tehtäväpassit ja muuta. Vastapainoksi puuhatäteilystä palkitsin itseni järjestämällä toisen kattauksen, johon kutsuin myös äidit itselleni seuraksi. Puuhasetä ei tainnut saada erityistä palkkiota, mutta mainittakoon vielä näin monen vuoden jälkeenkin, että kyllä on Mies puuhasetien parhaimmistoa (CV:stä löytyy toki myös koko joukko lähipuistossa vietettyjä futissynttäreitä).

Viisivuotissynttäreiden vierasmäärä oli viisi (tai kuusi). Ikä taisi vielä sanella, että vieraat edustivat vain yhtä sukupuolta. Ikä saneli myös sen, että bileistä puhuttiin etu- ja jälkikäteen tarhassa, ja äiti puri hammasta, kun tiesi, että sosiaalisesti suuntautuneella tyttärellä olisi kyllä ollut kutsuttavia enemmänkin, ja väkisinkin jonkun mieli pahoittui. (Maijulla oli aina ihan superhienot synttärit, kun vieraita oli koko luokallinen ja vähän ylikin - retrospektiivisesti nostan hattua laajassa kaaressa Marja-Liisalle ja Pasille! Terkkuja!) Saippuakuplia ja ongintaa sekä yleistä touhotusta oli ohjelmassa, koska olin raskaana, enkä jaksanut keskittyä kovasti mihinkään.

Sitten oli kuusivuotissynttärit, ja meillä oli vauva. Yhtäkkiä en halunnutkaan meille kotiin yhtään ketään lisäämään kaaosta, vaan kodin ulkopuolella pidettävät synttärit olivat ihan superjuttu! 10 kaveria kutsuttiin urheilutalolle. Aktiviteetit ja osa tarjoilusta löytyivät talon puolesta, ja meiltä järjestyi onneksi isoja sisaruksia ja aikuisia juhlijoita vahtimaan. Mainio juttu.

Seitsemänvuotissynttäribileet pidetään huomenna. Ei vieläkään meillä kotona, koska täällä on joku remontti vielä käynnissä. Enpäs vielä kerro enempää, mutta odotukset on kovat.

Kolmas periaate on se, ettei kuulu nähdä liikaa vaivaa. Mutta helposti lähtee homma lapasesta.

Follow my blog with Bloglovin

Viikonlopun hyvät leffat: Mielen sopukoissa & Koskemattomat

Säätiedotuksiin ei ole ollut viime aikoina luottamista. Lauantai-iltapäiväksi oli luvattu epävakaisesti kaatosadetta, mikä tuntui hyvältä motivaattorilta ekaluokkalaisten leffaan viemisen suhteen.

Mielen sopukoissa (eli Inside Out) oli oikein hyvä kaikenikäisten ihmisten elokuva, ja sopii erityisesti äidille, joka hitusen omaa ja rauhallista aikaa kaivatessaan tulee tiuskineeksi vanhemmalle tyttärelleen aivan liian usein ja varsinkin silloin, kun on ensin hammasta purren jaksanut nuoremman tyttärensä kitinää ja roikkumista liian pitkään, ja vanhemman tyttären huonosti ajoittunut nenäkkäähkö tokaisu saa aasin selän katkeamaan. Ja sitten ollaan molemmat surkeina. Meillä kun on nämä isot ja nopeat ja vahvat tunteet.

Yritin tässä nyt tytöt ulos ajettuani löytää tiedon siitä, kuka oli niin hienosti kääntänyt tämän leffan, mutta nopea guuglaus ei kyllä valaissut asiaa. Leffan ajatus on nerokas, tunnetaidot ovat tosi monelta hukassa, ja ne, joilta ne eivät ole, ovat varmasti kiinnostuneita. Tätä tekstitettyä traileria suomeksi dubattuun eiliseen kokemukseen verratessani tajusin kuitenkin vielä, miten ihanasti kääntäjä oli osannut muuttaa amerikkalaisen kaunoparren sopivan töksähteleväksi suomeksi! Ei tullut sellaista päälleliimatun opettavaista äklömakua tästä, toisin kuin vaikka siitä yhdestä piirretystä pikku seikkailijattaresta.

Aika moni pieni ihminen istui leffan loppuessa ison ihmisen sylissä (minun pikkuiseni on jo ihan liian pitkä syliin kammettavaksi, mutta mahtui mukavasti kainaloon kuitenkin), ja isot ja pienet vollottivat yhtä lailla, toiset hiljempaa ja toiset enemmän ääneen. Tuli pohdittua omia ydinkokemuksia ja lapsen kokemia järkytyksiä, ja sitten vielä, kun lapsella oli yöllä maha kipeä ja se tuli viereen toipumaan, niin kuiskaten höpöteltiin aika pitkään siitä, mitkä tunteet hänellä ja minulla milloinkin ovat puikoissa.

Suosittelen.

Suosittelen myös arvoisan kollegani minulle viikonloppulainaan antamaa elokuvaa Koskemattomat (eli Intouchables), jota en ihan kauheasti lähtenyt muulle perheelle mainostamaan, mutta vinkkasin kuitenkin, että voisi olla ihan kiinnostava. Neljä vanhinta perheenjäsentä katsoi kerran sohvalle istahdettuaan leffan aika liimaantuneesti loppuun saakka. Ehkä siksi, että elokuvan huumori oli sillai vähä porilaisee miälemaisemaa sopivaa, ekstiä, hyväntahtost kettuiluu?

Follow my blog with Bloglovin

Lukemisen onni

Leena on ennenkin lainannut minulle loistavia kirjoja. Tämä piti otteessaan pari viikkoa niin kutkuttavasti, että osaksi oikein nautin siitä, etten voinut ahmia kirjaa yhdeltä istumalta, vaan jännitettävää riitti päivästä toiseen. Mutta kyllä se äkkiä piti saada loppuun. Olin niin innoissani, että täytyi aina sopivan tilaisuuden tullen kertoa Miehellekin, mitä tähän mennessä on tapahtunut, mutta onneksi tarpeeksi epämääräisesti: kunhan löydän suomenkielisen version, kiikutan sen hänelle luettavaksi.

Tänään tuli teinipoikien kanssa puhetta lukemisesta. "Tykkäättekös lukea kirjoja, luetteko paljon?" "EI."

Tuskin vakuuttuivat kirjatoukiksi, vaikka selitin maalaillen, miten taianomaista on, että joku jossain kirjoittaa ajatuksensa sanoiksi, kehittelee ihan erilaisen maailman, kuvailee ihmisiä ja sattumuksia, ja sitten joku toinen ehkä ihan toisella puolella maapalloa lukee ne sanat ja muuntaa ne omassa päässään takaisin kuviksi ja tunnelmiksi. Airdroppia ja bluetoothia kerrakseen!

Elokuvia he katsovat, tietenkin, ja hyvä niin. Mutta elokuva on kuitenkin jonkun toisen tulkinta, aivopesuversio! (Vetoan keinolla millä hyvänsä nuoriin kapinamieliin.) Kun on lukenut kirjan, ja sitten vasta näkee elokuvan, niin kuin minä aion Gone Girlin kohdalla tehdä, tai miksei välillä toisinkin päin, sitä voi sitten vertailla omaa ja käsikirjoittajan ja ohjaajan ja tuottajan versiota ja hihkua riemuissaan, kun elokuvakerronta on omasta mielestä onnistunut, tai olla ihmeissään siitä, millaisilla tavoilla niitä sanoilla maalattuja tunnelmia on onnistuttu kääntämään kuviksi ja ääniksi.

On se hienoa, että osaa ja voi lukea.

Follow my blog with Bloglovin

Reissunaiset

Maaliskuussa vielä ajateltiin, että tehtäisiin joku äkkilähtö Italiaan loppukevään tai alkukesän aikana, kun ei Kodinvaihto-operaatiosta ja sen aikataulusta oikein vielä tiennyt. Siksi haettiin uudet passit vanhenneen, vanhenevan ja olemattoman tilalle (yhdellä meistä jalkapallo pitää passin voimassa muutenkin). Vaikkei äkkilähtö toteutunutkaan - vielä - niin pidempään suunniteltu Norjan-reissu koputtelee nyt vahvasti.

Ja koska äiti on vahvasti sitä mieltä, että lasten on hyvä vierailla paikoissa ja nähdä asioita ja ihmisiä siitä perspektiivistä, mistä äiti toivoo heidän niitä tulevaisuudessakin kokevan, eli ei liian aidatusti, pehmennetysti tai steriilisti, ja koska isä jää sittenkin kotiin remontoimaan, ja toivottavasti nukkumaan pois univelkoja, matkaan lähdetään naisissa ja julkisilla kulkuneuvoilla.

No, menomatkalle lentokentälle asti saadaan kyyti. Helsingistä lennetään Osloon ja sieltä edelleen Kristiansandiin. Ensimmäinen lento kestää 1,5h ja toinen 45min, ja vaihtoaikaakin jäi sittenkin ihan sopivasti, vajaa puolitoista tuntia. Vibeke tulee hakemaan meidät sitten kentältä. Perillä ollaan sikäläistä aikaa kahdeksan jälkeen, eli periaatteessa on mahdollista, että Kerttu menee nukkumaan lähes normaaliin aikaan, ja toivottavasti nukkuu sitten matkan ihmeistä uuvahtaneena sikeästi aamuun asti.

Seuraavan päivän ohjelmassa on eläinpuistoilua ja hengailua, ja sitä seuraavana päivänä ehkä mennään rannalle tai oleillaan muuten vaan voimia keräillen. Lento Kristiansandista Osloon lähtee muistaakseni puoli kahdeksalta illalla, eli yö ollaan vielä hotellissa, ja vasta iltapäivän puolella jatketaan Helsinkiin, josta junaillaan Poriin. Kotona ollaan kymmenen tienoilla.

Syy siihen, miksi näitä aikatauluja tässä kertailen on se, että olosuhteisiin nähden olen niihin aika tyytyväinen. Veera on reipas reissaaja, Kerttu vähän arvaamattomampi, mutta joka tapauksessa liian aikaiset tai myöhäiset liikkumiset on suljettu pois. Toisaalta yksi aikuinen ei jaksa olla kahden lapsen kanssa tien päällä kauhean montaa päivää putkeen, joten vaikka siirtymisten väliin olisi ehkä voinut jättää jaksamisen nimissä useampia päiviä, niin luulen, että tietynlainen kaipuu kotiin on itsellä jo sunnuntaiaamuna aika vahva.

Follow my blog with Bloglovin

Kohta koululaisen rajat

Nyt sillä tuntuu olevan maailma auki. Jotain on kuitenkin tehty oikein kuluneina kuutena vuotena ja kymmenenä kuukautena, koska se ei kuitenkaan lähde koko maailmaa valloittamaan, vaan tuntuu itse tajuavan maantieteelliset rajat seikkailemiselleen.

Toki rajoja on aseteltu tässä koko lapsuuden ajan. Minusta on ollut hienoa ja tärkeää, että meillä on ollut mahdollisuus ensin kävellä ja sitten pyöräillä yhdessä omat kulmat läpi niin, että tiedän lapsen osaavan kulkea omassa maisemassaan. Ei tarvitse pelätä sen eksyvän parin sadan metrin päässä kotiportista. Neljä vuotta sitten käveltiin usein kotiin pikkutarhasta - matkaa oli ehkä puoli kilometriä - koska kiirettä ei enää siinä vaiheessa päivää ollut, eikä siis haitannut, jos kotimatkaan kului kolme varttia. Nyt se tunnistaa Kuukkarin ja Kymppärin kadut ja osaa kotiin ja kavereiden luo, ja kouluun, koska osasi samalle tontille eskariinkin. Olen itse niin monta kertaa nähnyt, että se osaa katsoa autot ja valita reitin, ettei minun tarvitse olla huolissani sen menemisistä.

Se saa mennä itsekseen lähipuistoihin ja kavereita hakemaan, kunhan sillä on puhelin mukana. Jos kaveri ei ole kotona, se soittaa meille, ja kertoo, mihin aikoo mennä seuraavaksi. Tottelee vastentahtoisesti, jos suunnitelma torpataan, ja tulee kotiin suunnilleen siinä ajassa, kuin voisi kuvitella sen tulevan. Jos joudutaan soittamaan perään, se vastaa puhelimeen, ja on yleensä jo aika lähellä kotia. Kävellen. Pyörällä se ei vielä saa liikkua yksin, ei pariin vuoteen, jos tämän hetkinen linja pitää.

Alun perin kuvittelin, että puhelin olisi ollut synttärilahja, mutta koska synttärit on vasta koulun alun jälkeen, oli ihan fiksua ottaa puolen vuoden förskotti. Olen aika tyytyväinen sen puhelutaitoihin: se osaa aloittaa puhelun ja vastata sellaiseen; tietää, että pitää varmistaa, kuka toisessa päässä on, jos soittaja ei esittele itseään tai numero ei ole tuttu; ei löpise turhia ja osaa lopettaa puhelun niin, ettei se tule vastapuolelle yllätyksenä. Harjoiteltavaa riittää vielä akun lataamisessa ja äänettömyyden ja äänellisyyden hallinnassa, mutta onneksi tässä on vielä pari kuukautta aikaa siihen, kun se saattaa olla yksin kotona vähän pidemmän aikaa ja koko homman täytyy olla hallinnassa.

Follow my blog with Bloglovin

Herra Ylppö ja maalaisjärki

En minä tiedä miten tämä muuttoa edeltävä ja kahden remonttikohteen sävyttämä aika oikein asettuu, mutta toisaalta on kauheasti tekemistä ja toisaalta turhauttavaa luppoaikaa. Eniten minulla henkilökohtaisesti on kontollani kaikenlaista irrallisen tuntuista muistettavaa ja soitettavaa ja järkeiltävää, mikä täyttää mieltä paljon ja aiheuttaa tarvetta tarkistamisiin ja muistilappujen kirjoittamiseen ja sen pohtimiseen, onko kaikki tärkeät asiat oikeasti kirjoitettu niihin lappuihin, ja missä ne laput oikein ovat.

Tänään sain ruksittua yhdeltä listalta yhden jutun, kun käytiin viemässä eläkkeelle jäävälle neuvolan täti Heiskaselle kiitoskortti. En olisi ehkä reilu seitsemän vuotta sitten arvannut, miten kovasti tunteikas hetki siitä tuli, tippa linssissä yritin olla sanomatta mitään, etten olisi alkanut nyyhkimään oikein kunnolla... Nyt kun muistelen itseäni silloin ensimmäisillä kerroilla äitiysneuvolassa tehokkaana uranaisena ja päällisin puolin rauhallisena mutta pääni sisältä ja sydämen keskeltä ihan mykkyrässä ja solmussa, niin eipä voi kuin todeta, että rankka mutta erittäin tarpeellinen matka on lapsia kanniskellessa ja taluttaessa tullut kuljettua, ja se ihana nainen on omalta osaltaan ollut siinä taluttelemassa ja tukemassa. Voih.

No niin no mutta siis tässä kaiken keskellä olen ehtinyt selailla jostain hyllystä nyt löytämäni, aikanaan jostakin mukaani nappaamani MLL:n vuonna 1997 julkaiseman, Toivo Röngän kirjoittaman vihkosen Vihjeitä vanhemmille. Ohjaavan kasvatuksen pelisäännöt. 20 sivuun on kiteytetty paljon sellaista asiaa, jonka voin allekirjoittaa, mutta varsinainen aarre löytyi vihkon lopusta, sivuilta 17-18. Alla on suora lainaus tekstistä.

* * * * *

ARKKIATRI ARVO YLPÖN KASVATUSVIHJE

Tässä on arkkiatri Arvo Ylpön, Mannerheimin Lastensuojeluliiton perustajan ajatuksia kasvatuksesta. Hänen, jonka elämäntyö liittyi Suomen lapseen yhtä kiinteästi kuin Satusetä Topeliuksen kirjoitukset hänen omalla sarallaan.

• Lapselle pitää sanoa jämptisti, täytyyhän elää säännösten mukaan, perheen periaatteita kunnioittaen, sanoi arkkiatri Arvo Ylppö, kun häneltä pyydettiin kasvatusvihjeitä vanhemmille.
• Kotirauhan vuoksi tämä on tarpeen. Mitään yleispätevää ei kuitenkaan voi sanoa, perheethän saattavat olla hyvinkin erilaisia. Ei tämä maailma niin yksioikoinen ole. Jokainen ihminen on yksilö, mutta se tahdotaan unohtaa tällä tasa-arvon aikakaudella.
• Me teemme ihmisiä 600-700 grammaa painavasta vastasyntyneestä, jonka lähtökohta on aivan toinen kuin 4-5 kiloa painavan. Ja hengen puolella on vielä suurempia yksilöllisiä eroja. Sisarukset perheessä opettavat, että me olemme erilaisia, mutta yhteisymmärrykseen on päästävä jo kodin piirissä - muuten ei päästä yhteiskunnassakaan. Saattaa olla, että tuolla Kallella on aivan hulluja ajatuksia, mutta... kun ei niistä ole vahinkoa kodille eikä yhteiskunnalle, niin antaa Kallen pitää ajatuksensa!
• Koulutukseni aikana minä en saanut kuulla yhtään kasvatusopin luentoa, olen tällainen self-made-man. Sen olen saanut huomatakin lääketieteen kandidaatteja opettaessani: olen hyvin avuton, kasvatuskysymyksiin ja -teorioihin nähden. Täytyisi pitää suunsa kiinni, mutta puhunpahan vaan.
• Ei ole olemassa yhtä yleispätevää kasvatuskaavaa niin kuin ei ole ravintokaavaakaan. Nykyisin sanotaan, että pitää syödä vain kasviksia, lehtiä ja ruohoja, mutta samojedit ovat melkeinpä yksinomaan syöneet valaan lihaa ja rasvaa. Ihminen on kummallinen kone, suurenmoinen kone. Se valitsee itse tarvitsemansa ravinnon.
• Minä en puhu kasvatus-spesialistina, vaan perheenisänä, jolla on jo seitsemän lastenlasta. "Hoida asiasi", on tapanani ollut sanoa, mutta jos mielipidettäni on kysytty, silloin olen sen myös sanonut.

Jos lapsi elää ympäristössä,

jossa hän saa osakseen ystävällisyyttä ja rakkautta,

hän oppii rakastamaan elämää.

Ragnar Russell

Follow my blog with Bloglovin

Hyvänmielen asialinjainen lukuvinkki

Ahdistaako sinuakin joskus joidenkin kanssaihmisten tarve jakaa ylenpalttisesti yksinkertaista, yksiulotteista ja itsekkäästi värittynyttä kuvaansa maailmasta? Koetko kaipuuta aikaan, jolloin nuoriso huuteli - ehkä naiivisti ja ryhmäpaineen alaisena, mutta kuitenkin - poliittisen kuuloisia iskulauseita, kuten vaikka systeemi kusee, ja käytiin sotaa apatiaa vastaan, ja ylipäätään käytiin yhteiskunnallista keskustelua, joka koski arvoja, ihanteita ja solidaarisuutta? Kekkonen taisi silloin olla presidenttinä, enkä kyllä siitä muista mitään...

Sen muistan, että peruskoulun ekaluokalle mennessäni vuonna 1987 moni asia oli toisin kuin silloin, kun menin peruskoulun seiskaluokalle vuonna 1993, ja sattumalta koulumaailmassa jatkaneena voin todeta, että todella moni asia on tänä päivänä aivan eri mallilla.

Luen iltaisin (kun maltan mennä ajoissa yläkertaan enkä naputtele täällä sohvannurkassa) makuuhuoneen seinän takana olevasta työhuoneen kirjahyllystä kirjoja, jotka ovat ammatillisesti sivistäviä liittyen päätoimiseen opettamiseen ja/tai sivutoimiseen kääntämiseen. Osa on luettu jo aikaisemmin, osaa ei. Nyt löytyi aarre.

Hilkka Pietilän Mikä meitä yhdistää. Ihmisyys ja perusarvot (PS-kustannus 2003) on ihana kokoelma viisaan naisen ajatuksista koulua, ja nimenomaan peruskoulua koskien. Minusta on jotenkin sydäntäpakahduttavan hienoa, että kunniatohtoriksi promovoitu, vuosikymmeniä kestäneen kansainvälisen uran tehnyt henkilö kirjoittaa:

Peruskoulun ja lukion opetussuunnitelmia ja tavoitteita tarkastetaan vähän väliä. Sitä puolustetaan sillä, että koulun tulee seurata mukana siinä muutoksessa, joka nyt näyttää tapahtuvan nopeassa tahdissa kaikilla aloilla. Mutta muuttuvatko ihmisen kasvun ja kehityksen ehdot ja rytmi talouden trendien ja muodin oikkujen mukaan? Eikö ihmisen kasvun tukemiseen ja ohjaamiseen tarvita samanlaisia eväitä kuin ennenkin? (s.8)

Ja:

Terveessä yhteiskunnassa tarvitaan yhteisesti omaksuttuja eettisiä perusnormeja ja elämäohjeita. Niitä tarvitaan ohjaamaan meidän keskinäisiä suhteitamme niin julkisessa kuin yksityisessäkin elämässä. --- Ilman sellaista selkärankaa alkaa yhteiskunta, ihmiset ja koko kulttuuri sairastaa ja voida huonosti. Siinä tilanteessa me olemme nyt. (s.109)

Ja siitä huolimatta jaksaa kirjoittaa kauniisti ja toiveikkaasti siitä, miten ihmiset voisivat elää onnellisina, ja miten meidän aikuisten pitäisi osata ohjata nuorempia elämään onnellisina, eikä vain osaamaan asioita. Ja muistuttaa siitä, että peruskoulua aloiteltaessa se olikin tarkoitus, mutta sitten alettiin varustaa lapsia ja nuoria tulevaisuuden vaatimuksiin, ikään kuin tulevaisuus tulisi kuin muumeille joulu. Lapset ja nuoret ovat se tulevaisuus. Yksinkertainen on kaunista.

Meitä yhdistää se, että meistä jokaiselle tärkeää on ihmisarvo ja ihmiskunnan säilyminen. Siitä voi sitten repiä.

Follow my blog with Bloglovin 

Varhaiskasvatus-, päivähoito- ja koulutussäästöt

Miten voi olla mahdollista, että julkisessa taloudessa hallintokunta, joka ei tuota rahassa mitattavaa tulosta - siis ei myytäviä tuotteita tai palveluja - jää tilinpäätöksessä 1,2 miljoonaa euroa plussalle?! Verkkouutisessa tätä ei kerrota, mutta Satakunnan Kansan sivulla 4 kyllä. Kuka niitä budjetteja laatii? Kuka kehtaa edes rivien välissä vaatia yli miljoonan euron säästöjä lapsista? Kuka vielä pystyy tällaisen kyseenalaisen sankariteon toteuttamaan? Kiltit tytöt naisvaltaisella alalla? Häh?

Miksi on niin vaikeaa ymmärtää, että tilikautta varten laadittava budjetti, oli se yrityksen, yhdistyksen tai perheen, on vain suunnitelma? Jos suunnitelma ei perustu tosiasioihin, eikä siinä osata ottaa huomioon yllättäviä kulu- tai tuloeriä, se ei toteudu tarkalleen, vaan jää automaattisesti miinukselle tai plussalle. Toki on hallintokunnistakin, tai perheenjäsenistä, ja kunkin rahankäyttötaidoista kiinni, miten tätä rahankäyttösuunnitelmaa osataan seurata, mutta periaatteessa on kuitenkin kysymys sopimuksesta, jonka toteutumista hallintokunnan vastuuhenkilöt seuraavat, ja tarvittaessa puuttuvat vääränlaiseen tuhlailuun tai säästämiseen säästämisen (kurjistamisen) vuoksi.

Minun mielestäni tämä ei siis ole erityisen hyvä uutinen, vaan osoitus toimittajien ja päättäjien älyn ja sivistyksen tasosta. Budjettien tarkoituksellinen laatiminen ylä- tai alakanttiin samoin. Pelkkää kikkailua.

Käytiin kieltenopettajien kanssa keskiviikkona tutustumassa Rauman Lyseon lukioon. Kaupungissa on säädetty koulujen tilojen suhteen jo jonkun aikaa, ja kun on sisäilmaongelmista kyse, niin onneksi. Mutta jotain järkeä voisi näissäkin asioissa käyttää. Kaupungin lukiot yhdistettiin kahdeksan vuotta sitten, ja 750 opiskelijalle ja kymmenille työntekijöille remontoitiin verorahoilla toimivat tilat. Muutos oli suuri paitsi fyysisesti, myös toimintatapojen suhteen, ja nyt henkilökunta uskaltaa jo sanoa, että homma toimii - on helppo tehdä työtä, kun voi ohjata lapsia tietäen, että kolmen vuoden päästä niiden valmistuessa ylioppilaaksi asiat sujuvat tietyllä tavalla.

Tällä hetkellä kukaan ei tiedä mistään mitään, koska joku sai hyvän idean siirtää parin homekoulun oppilaat näihin lukion tarpeisiin upeiksi remontoituihin tiloihin, ja sitten taas lukion eri paikkaan, jossa arki ei suju niin luonnikkaasti kuin nyt. Fiksut tyypit saavat sen ehkä jossain vaiheessa toimimaan, mutta aikaa siihen menee, ja jokainen vuosi nuoren ihmisen elämässä on tärkeä ja suhteessa paljon pidempi kuin jonkun sellaisen päättäjän, joka on jo kartuttanut elämänkokemusta useampia kymmeniä vuosia. Näiden ideoiden ilmaan heittely ilman kokemusta päiväkodin tai koulun nykyarjesta ala- tai täysi-ikäisenä tilojen käyttäjänä on sekin hyvin epäilyttävää. Sillä kerätään vain irtopisteitä omalta pomolta, sen sijaan, että oikeasti oltaisiin kiinnostuneita niistä ihmisistä, joiden asioiden hoitamisesta oma palkkapussi täyttyy säännöllisesti.

Jostain syystä metalliala on lähellä sydäntäni. Ei ole ensimmäinen kerta, kun ilmaisen tämän näillä sanoilla:

Aika harva kadunmies, joka kuitenkin elää koneistettujen kappaleiden keskellä, kehtaa kertoa julkisesti mielipiteitään siitä, miten näitä kikkareita oikeasti pitäisi valmistaa. Jos epäillään, että tuotantoprosessissa jotain pitäisi muuttaa tai jostain pitäisi säästää, tapaa ja mahdollisuutta tiedustellaan koneistajalta itseltään, tai ainakin henkilöltä, joka on aikanaan itse opiskellut alaa ja koneistanut. Samaa harkintaa ei kuitenkaan katsota tarpeelliseksi, kun halutaa muuttaa tai taloudellisesti tehostaa lasten hoito-, kasvatus- ja koulutusprosesseja. Perkele.

Follow my blog with Bloglovin

Perillisen musiikkimaku ja vanhemman mielipide

Makuasiat on makuasioita, ja vaikka kuinka olemme yrittäneet aivopestä lapsia erityisesti autossa hyvään musiikkiin taipuvaisiksi (muutama vuosi sitten Veera yhdisti aina Jau-biisin, siis Foo Fightersin Ropen, autoiluun), vaikutusmahdollisuudet alkavat rajoittua sitä mukaa, kun lapsen sosiaaliset ympyrät eriytyvät vanhemmista. Ainakin jos ei ole valmis pamauttelemaan totuuksia meidän (mielipiteiden/omistuksien/tapojen) ehdottomasta paremmuudesta niiden vastaavia kohtaan. Yksi harvoista ehdottomuuksistani on sellaisen pamauttelun välttäminen viimeiseen asti.

Musiikki ja identiteetti kulkevat vielä niin vahvasti käsi kädessä, että haluan vaalia tyttäreni oikeutta valita itse omat lempparinsa. Lisäksi tänä visuaalisuuden aikakautena kuvat ja pitkälti kuvien ja
merkkien avulla ilmaistut brändit ja muut musiikilliset sivuseikat ovat niin vahvassa, että nuori henkilö saattaa hullaantua kuuntelemaan ihan keskinkertaistakin huttua vain siksi, että se on mainostettu herättämään tunteita aivoihin silmien eikä sävelten tai rytmin kautta.

Kuvitellaan, että suomalaismarkkinoilla olisi tällä hetkellä kaksi samantyyppistä nuorta artistia, joiden kohderyhmään tyttäreni haluaa kuulua. Toinen olisi meistä aikuisistakin sympaattisempi ja tutumman oloinen ulkonäoltään ja käytökseltään ja eittämättä myös soveltuva alalleen sekä hyvällä taustaväellä varustettu, ja biiseistä tulisi meillekin hyvä mieli. Toinen taas tuntuisi etäiseltä ja vieraalta eivätkä kappaleetkaan globaalissa mitäänsanomattomuudessaan juuri hetkauttaisi. Tytär haluaisi tykätä molemmista ja kerjäisi kauppareissulla sen jälkimmäisen tyypin iltapäivälehden kytkynä myytävää fanilehteä ja cd-singleä, ja äidin tekisi pahaa ostaa se.

Olisiko äidin velvollisuus sittenkin ollut jättää lehti ostamatta?

Follow my blog with Bloglovin

Eskariaamun kriisuuntuminen

Olivia-lehden uusi sana oli viime kuussa OmaOlivia-proggiksessa esiin noussut kriisuuntuminen, jonka määritelmää en nyt hae muualta kuin omasta muististani: se tilanne, kun juuri ennen lähtöä huomaat, että päälläsi on ihan väärät vaatteet, jotka on tässä kriisitilanteessa riisuttava oitis. Juu.

Maanantai on hankala. Ihana, laiska viikonloppu takana, ja sitten pitäisi nousta ylös. Ensin heräät siihen, kun äiti ja pikkusisko säätävät jotain vessassa seitsemältä, äiti kysyy, haluatko nukkua vielä, ja ymmärtää unisesta ynähdyksestäsi, että juu, ja vie itsensä ja siskon alakertaan. Puoli kahdeksalta ne tulee takaisin, tsemppaat, hymyilyttääkin kun on ihanan pöpperöisen lämmin olo. Menette alakertaan, alat pukea, äiti on taas jättänyt Pikku Kakkosen päälle ja mussuttaa nyt sulle, että keskity pukemiseen. Noh, kyllä se tästä. Harjaat hampaat ja hiukset. Äiti laittaa myslit ja mustikkakeitot valmiiksi ja sitten syödään, ja kivasti menee, vaikka se vähän taas jostain huomautteleekin. Kuin tylsää on vaan istua ja syödä ja jutella, kun voisi kutitella siskoa ja hassutella... Illalla on sovittu valmiiksi, että toppahousut ja paksu takki ja pipo ja hanskat ja huivi laitetaan, kun on kylmä päivä, ja eilenkin tekojääradalla tuli vähän vilu, kun ei ollut tarpeeksi kerroksia. 

Mutta sitten se tulee. Perhoshuivi, ohut, lenkkimallinen. Tuhat kertaa olet sen kietonut kaulaasi, mutta nyt, nyt se kuristaa niin, että luulet tukehtuvasi, itku tulee, ryntäät äidin syliin, äiti ottaa huivin varovasti pois ja rauhoittelee. (Pikkusisko riemastuu, kun saa ottaa välihaalarin tässä kohtaa pois ihan itte.) Äiti sanoo, että nyt sitten nopeasti valitset toisen huivin, ei jäädä vertailemaan, vaan otetaan sellainen, jonka kanssa voi tänään elää. Ei sellaista ole! Kaikki on rumia! Ja tyhmiä! Ja ne painaa niskaa tai kaulaa jos niissä on solmu eikä pysy jos ne vaan tungetaan paikalleen! Ihme kyllä äiti pysyy rauhallisena vielä. Se sanoo tiukasti, että tämä tai tämä, ja otat sen toisen. Huivi kiedotaan kaulaan. Mutta sekin kuristaa, ja painaa! Et vaan voi lähteä se kaulassa mihinkään, ei ei ei ei! Itku ja huuto! Äiti ottaa vielä sen toisen, pienemmän huivin, irrottaa kuristajakamaluuden ja korvaa sen, mutta vähän siihen malliin jo katsoo, että kohta sillä päässä napsahtaa. 

Sitten pipo päähän, kengät jalkaan ja hanskat käteen sillä aikaa, kun pikkusisko laitetaan ulkovaatteisiinsa, se toivottaa. Mutta pipo on ruma! Se on kamala! Se törröttää! Sitä ei voi laittaa! Äiti hengittelee syvään ja antaa vaihtoehdon: ohut pipo ja huppu päähän. Suostut. Huppu kiinnitetään takaisin, koska yleensä irrotat sen, koska se ei mahdu heijastinliivin alle. Huomaat sen jotenkin kummallisesti löystyneen. Itku! Huuto! Murina! Tää on huono! Nyt äiti sanaakaan sanomatta nappaa hupun ja pipon pois, laittaa tilalle sen ruman ja törröttävän, tiuskaiseen laittamaan ne hanskat jo käteen, ja miten ihmeessä tämä voi mennä näin, miksi miksi miksi ovesta lähtö voi olla näin vaikeaa ja kestää ikuisuuden, vaikka kaikki piti olla valmiina?!?!?!?! Huuto! Ja sitten se pyytää heti anteeksi ja halaa, sanoo tietävänsä, että on varmaan vaikean tuntuista lähteä liikkeelle heti heräämisen jälkeen ja blaablaa, ja niin se on, mutta taas yritetään lähteä ihan rauhallisesti. Kysyt silti vielä siinä vaiheessa, kun sillä on pikkusisko ja viltit kainalossa ja se on juuri tunkemassa niitä vaunuihin, että onhan lelupäivälelu mukana. On. Se sanoo. Kysyt vielä, että missä. Nyt se taas suuttuu, ja pyytää uskomaan, kun se sanoo, että mukana on. Niin mutta missä, kerrot vaan kysyneesi. Taskussa!! Nyt mennään.

Pienemmällä ei ole kriisiä. Sen mielestä on ihanaa avata ja sulkea vetoketjua.

Follow my blog with Bloglovin

Kasvatusotteeni kehittämiskohde

No niin. Yritin eilen välttää omien temperamenttipiirteideni levittelyä kaikelle kansalle, mutta yksi vahva sellainen - jonka toki osaan virallisissa yhteyksissä hallita, mutta paljon se vaatii keskittymistä ja energiaa - on korkea häirittävyys.

Se siis tarkoittaa sitä, että kun näen tai kuulen tai haistan tai ajattelen jotain mielenkiintoista, pystyn tosi nopeasti siirtämään mielenkiintoni edellisestä kohteesta tähän uuteen. Oman pääni sisällä ja tuttujen aikuisten kesken se on kivaa ja viihdyttävää (mun mielestä), koska uudet asiat on musta kivoja, ja niiden yhdistely vanhoihin asioihin se vasta kivaa onkin, koska kun on aika laaja yleissivistys ja tarpeeksi älliä, siitä syntyy lisää uusia asioita ja niin edelleen. Sitä sanotaan luovuudeksi ja nokkeluudeksi, jos kanssaihmiset ovat samalla aaltopituudella, jos eivät, minä olen heidän mielestään nenäkäs ja ärsyttävä häslääjä.

Kasvatusasioissa tästä ei myöskään aina seuraa hyvää. Arvostan hirveästi jämäkkää ja selkeää kasvatusotetta, ja tietyt rajat on mulla ihan ehdottomia: turvallisuus tietysti, ja ihmisten kunnioittaminen eli hyvä käytös. Ongelma syntyy siitä, että itse toki aikuisena ihmisenä tunnistan spontaanisti vaaranpaikat ja sosiaalisen kanssakäymisen vivahteet, mutta lapselle ne pitäisi pystyä opettamaan ennakoivasti ja melko mustavalkoisesti. Samaan aikaan saatan kuitenkin olla innoissani siitä, että lapsella on mahdollisuus kokeilla jotain uutta, jolloin into syrjäyttää rutiinin, ja sitten itse johdattelen lapsen mutkitellen päin niitä ehdottomia käytösrajoja. Siitä hämmentyy sitten sekä äiti että lapsi. Tietysti toisaalta tekemällä oppii.

Esimerkki 1.

Olen arkiliikunnan ja kannattaja. Olen tietoinen liikennesäännöistä ja vaaranpaikkojen ennakoinnin tarpeesta. En kestä katsoa sivusta vanhempia, jotka antavat lapsen päättää liian isoista asioista.

Olen sairaan innoissani siitä, miten innoissaan Kerttu on kävelemisestä! Viime viikolla annoin sen ensimmäistä kertaa kävellä itse ulos portista kadulle, tarkoitus oli napata se rattaisiin istumaan kadunkulmassa. Mutta kun intoa riitti, annoin sen kävellä vielä yhden korttelin, ja vielä toisen, ja kolmannen... Kun nyt Kuukkarissa ollaan, eikä liikennettä ole kauheasti, niin antaa toisen kävellä! Väsähtääkin sitten unille nopeammin! Kui hianoo!

Onko mitään järkeä antaa yksivuotiaalle kokemus a) siitä, että portista saa kävellä itse ulos, b) siitä, että kadulla saa kävellä itse, c) siitä, että jos osoittaa haluavansa kävellä vielä lisää sen jälkeen, kun äiti ilmoittaa, että tulepas tänne rattaisiin, se saattaa antaa periksi?

Esimerkki 2.

Musta olisi ihanaa sisustaa lastenhuone nätiksi ja järjestää naapurihuone joka ilta, jotta talo näyttäisi sivistyksen kehdolta. Osa minusta haluaisi pitää hallussaan kaikki kodinsisutukseen liittyvät narunpäät ja kieltää muilta, varsinkin alaikäisiltä, oikeuden sotkeutua asiaan. Musta on myös äärettömän tärkeää ja superhienoa, että Veera haluaa ja saa toteuttaa majanrakennusvisioitaan ja jatkaa leikin kehittelyä pitkäjänteisesti useampia päiviä! Saan hurjat hyrinät siitä, kun näen, miten se alkaa toteuttaa jotain ideaansa, joka on selvästi tarkkaan etukäteen mietitty joka kantilta!

Nyt se on kaksi päivää halunnut ehdottomasti katoksen sänkyynsä. Noin tuhanteen kertaan olen sille sanonut, ettei sitä hyttysverkkomaista systeemiä varten laiteta kattoon koukkua, koska sisustus vaihtuu minusta riippumatta ja aivan yllättäen noin kerran kuussa. Riitely on toistunut sen noin tuhat kertaa. Tällä erää se viritti kyseisen hyttysverkkomaisen systeemin ensin lukulamppunsa päälle, minkä toki kielsin, koska se on yksiselitteisesti vaarallinen asetelma, vaikkakin tosi hieno! Asetelma purettiin. Kun seuraavan kerran tulin yläkertaan, fleecepeittoa oli yritetty teipata kiinni seinään toisesta reunastaan, ja kun se ei ollut onnistunut, kiinnitys oli saatu toimimaan nastoilla. Peiton toinen reuna oli aseteltu sängyn viereen tuodun tuolin selkänojan varaan.

Ymmärrän, ettei suhteellisen painava fleecepeitto voi pysyä seinässä nastojen varassa, ja että nastat ja peitto tippuvat niiden alla nukkuvan lapsen päälle. Mutta idea oli niin hieno! Eikä yksi nasta nyt ihan kauhean varmasti paksun täkin läpi pistä, ja luultavasti kimpoaa sängyn reunan yli varmemmin kuin jää lakanalle lasta pistelemään, ja vaikka pistäisi, aiheutuva vamma ei olisi vakava. (Iskän huolestunut kommentti sai meidät kuitenkin päättämään, että parempi on purkaa tämäkin katos.)

Follow my blog with Bloglovin

Rajauksia

Elävä muistikuva 11 vuoden takaa: katselen ikkunasta harmaassa talvisäässä lastenvaunuja työntävää naista ja mietin, ettei ehkä olisi ollenkaan hassumpaa olla äitiyslomalla, koska olisi tosi kiva voida katsoa vaikka leffoja hyvällä omallatunnolla päivät pitkät (kun siinä elämäntilanteessa en voinut, kun piti tehdä gradua).

Sitten minusta tuli vanhempi.

Äidiksi kasvetaan omat rajat löytämällä. Ihan sama minkälaisia kokemuksia ja haasteita tähän elämänvaiheeseen mennessä on kohdannut, ei mikään muu tapahtuma tai niiden sarja kulje niin johdonmukaisesti rakkauden, kivun ja vaikeuden kautta äärimmäisyyteen venyen ja palaudu taas rakkauteen. Raskaus ja synnytys ovat vasta alkua, ja helpommin noviisinkin käsitettävissä, koska ne ovat enemmän fyysisiä, vaikka myös henkisiä kokemuksia.

Ihan pienen vauvan kanssa fyysisyys jatkuu, mutta kiertyy jo enemmän henkiselle puolelle: kuinka väsyneenä pystyt toimimaan, kuinka kauan jaksat kuunnella itkua, kuinka paljon kestät epävarmuutta ja osaatko pyytää apua, kun sinä olet se ihminen, joka on ensimmäistä kertaa eniten vastuussa jostain toisesta ihmisestä ja ihan todella myös sen hengestä?

Kun lapsi lähtee liikkeelle ja alkaa aktiivisesti toteuttaa omia päähänpistojaan, fyysiset rajat näyttäytyvät siinä, miten nopeasti pystyt reagoimaan, juoksemaan, nappaamaan kiinni, mutta hellästi. Henkisellä puolella pitäisi pystyä siirtymään jo älyllisemmälle tasolle: mitkä asiat kielletään - ja mitä vaaditaan! - absoluuttisesti, milloin on kyse mukavuudesta, milloin sopivuudesta? Oikeasti ne päätökset eivät koske lapsen rajoja, vaan omiasi, sitä, miten itse koet maailman ja oman paikkasi siinä. Samalla opetat vahingossa lapsellesi ihmisen arvon, vieläpä järkyttävän pysyvästi. Jos vastuun ymmärtää, se hirvittää, mutta se on onneksi, koska silloin osaat ajatella asiaa ja ehkä pysyä johdonmukaisena. Tätä sanotaan kasvattamiseksi, ja se on vanhemman vastuu.

Sosiaalisen rajanvedon tapahtumapaikka tältä viikolta.

Tässä vaiheessa, jos ja kun taaperon vanhemmuus luonnistuu, sitä jo onnittelee itseään, kun on löytänyt oman tapansa olla vanhempi, ja aikuinen, ja voi nyökytellä tyytyväisenä, että näin tehdään meillä.

Sitten lapsi kasvaa niin isoksi, että sillä on omia, sinusta riippumattomia sosiaalisia suhteita. Vanhemmuus on fyysistä enää vain silloin, kun lapsi tulee hetkeksi kainaloon tai halaa tai antaa pussata ja paijata itseään; henkisellä puolella siirrytäänkin jo sosiaalisiin, yhteiskunnallisiin ja filosofisiin rakenteisiin. Nyt vedetään rajoja reviirien suhteen. Onko olemassa ihmisiä, joiden kanssa a priori haluan tai en halua lapseni leikkivän tai seurustelevan? Miksi? Minun kotini on minun kotini, mutta myös lapseni koti, joten missä vaiheessa säännöt vaihtuvat minun säännöistäni lapsen säännöiksi ja toisin päin? Paljonko vastuuta olen valmis myöntämään yksilölle, ja paljonko pidätän esivallalla? Minkälaisen yksilön olen kasvattanut? Tunnenko lapseni? Onko se edes mahdollista? Ymmärränkö erillisyytemme? Kuinka paljon tuskaa joudun vielä tuntemaan tajutessani yhä useammin, etten mitenkään voi valvoa pienen ihmiseni kokemuksia, vaan vain luottaa siihen, että olen tehnyt ja teen parhaani antaakseni hänelle mahdollisimman hyvät eväät ja työkalut matkalleen?

Follow my blog with Bloglovin

Tämä talo on ihan sekaisin!

On ihan uskomatonta, miten nopeasti talo voi järjestelyhetken jälkeen taas olla kuin hävityksen kauhistus... Se olisi varmasti mahdollista kahden aikuisen taloudessakin. Kun lisätään vielä kaksi teini-ikäistä, esikoululainen ja aktiivisesti kävelyä opiskeleva taaperoinen, joka uskoo pysyvänsä paremmin tasapainossa, kun nyrkissä on lelu tai vaatekappale, tekee mieli luovuttaa.

Totuuden nimissä: luovutan säännöllisesti. Pyrin kuitenkin myös ryhdistäytymään yhtä usein. Onneksi en ole se ainoa aikuinen, jota asunnon tila kiinnostaa.

Minulla on kuitenkin tosi hyvä selitys sille, miksi en jaksa vaalia järjestystä jatkuvasti. Olen paha äitipuoli.

Olin 22-vuotias, kun muutin mieheni luo kotiin, jossa meidän isot lapset, silloin 2- ja melkein 4-vuotiaat, asuivat myös osan ajasta. Jossain selkärangassa on tarve siivota ja järjestää uusi koti oman näköiseksi. Sitä tein samalla, kun asettelin omaa omaisuuttani ympäri taloa reviirini merkitsemiseksi. Lasten lelut olivat nätisti heidän huoneessaan, ja jos niitä ajelehtikin jossain muualla, ne oli helppo palauttaa paikalleen. Hirmu näppärästi pysyi muutenkin järjestys, koska gradun kirjoittelua päivittäin lykätessä oli hyvä "tehdä ajatustyötä" eli hinkata vaikka vanhalla hammasharjalla jotain jalkalistaa, jos ei mitään muuta vitkuttelua keksinyt.

Sitten yhtenä sunnuntaina huomasin odottavani lasten lähtöä toiseen kotiin ihan vimmaisesti: en olisi millään malttanut hillitä itseäni oven sulkeutumiseen asti, niinkuin tavallisesti, vaan olisin jo halunnut siivota heidän jälkensä näkymättömiin. Muuttaa kodin takaisin omakseni. Ajatus oli järkyttävä siksi, että lasten isä oli aina lasten lähdettyä murheen alhossa koko loppuillan ja suuresti ikävissään joka tapauksessa - ja mitä tekee tämä kotihengetär tässä: poistaa tarmokkaasti kaikki merkit lasten olemassaolosta.

Lasten kasvaessa pohdiskelin usein sitä, minkä ikäiseltä voi vaatia omien jälkien siistimistä, ja minkä tasoisesti. On vaikea sanoa, kumpi meistä aikuisista oli rasittavampi, jos asiasta keskusteltiin: minä, joka halusin isän paimentavan lapsensa noudattamaan minun asettamiani järjestyskriteereitä, vai isä, joka ei halunnut kuluttaa nalkuttamiseen suurta osaa vähistä yhteisistä hetkistään lastensa kanssa. Äitipuolena minulla oli kaksi vaihtoehtoa: joko stressaan koko ajan siitä, että tavarat ovat lasten jäljiltä mielestäni väärissä paikoissa ja huomauttelen asiasta, mikä saa koko nelikon ärsyyntymään suoraan tai välillisesti, tai kehitän sietokykyäni.

Kun Veera aikanaan syntyi, sietokykyni oli kehittynyt jo melko boheemille asteelle. Se olikin hyvä, koska nyt ei viikossa enää ollut lapsettomia päiviä, jolloin olisi saanut rauhassa poistaa kaaoksen. Toisaalta oli jo pakko alkaa kiristää vaatimustasoa - mutta tässä oma lapsi joutuu ns. lapsipuolen asemaan, koska nalkutus omaa lihaa ja verta olevalle kääpiölle on verrattomasti helpompaa ja vähemmän latautunutta kuin lainalapsille.

Tällä hetkellä vaeltavat tavarat tai naapurihuoneessa jatkuvasti vaihtuva tuoleista ja vilteistä rakennettujen majojen näyttely eivät edes oikeasti ole enää niin harmittavia, vaan eniten tuskastuttavat tiskipöydälle ja muille tasoille asettuvat astiat, tai tyhjät vessapaperirullat, tai ihme paikkoihin unohtuneet vaatteet ja pyyhkeet. Nalkuttaminen harmittaa itseä, ja se, että paikalla enemmän olevat pikkutytöt kuulevat sitä suhteessa enemmän kuin isot lapset, joilta jo voi odottaa enemmän. Mutta onneksi sitä silloin tällöin muistaa vetää henkeä ja miettiä, kannattaako pilata oma päivänsä keskittymällä kaaoksen kauhisteluun, vai pitäisikö sitä sittenkin vaan toimia itse heti kun energia on sopivalla tasolla.

Symbolifunktio, syy & seuraus

Nyt hei tulee sit niin diippii shittii tähän sunnuntaiaamuun... Vähäunisen yön (miksei sitä vaan voi mennä nukkumaan kymmeneltä kun tietää, että herätys tulee viimeistään seitsemältä?) jälkeiset lausunnot voidaan rinnastaa hiprakassa päästeltyihin. Toivottavasti silti ei kauheita itsestäänselvyyksiä tule päästeltyä liian pitkässä muodossa.

Joskus kesällä tuli tavaksi, että kun tytöt heräsivät aikaisin, kuten aina, äiti yritti venyttää omaa lepoaikaansa kaivamalla netistä oman makunsa mukaisia musiikkivideoita sen sijaan, että isompi olisi napannut kaukosäätimen ja alkanut surffata lastenkanavilla. Se oli lapsista niin hauskaa, että nyt Kerttukin osaa viestiä haluavansa tanssia hihkumalla ensin äidille, ottamalla tiukan katsekontaktin, kääntämällä katseensa pimeään telkkariin ja hytkymällä sitten vähän - ja jos äiti sitten ottaa kaukosäätimen ja yrittää katsoa hetken jotain muuta, kritiikki tulee välittömästi.

Olen filologi, ja saan kiksit symbolifunktiosta. Siis siitä, että ajatusta, esinettä, ihmistä tai muuta

Nämä taulut ovat osaltaan opettaneet Kertulle symbolifunktiota.

objektia (eli tekemisen, tässä nimeämisen, kohdetta) vastaa jokin symboli. Puhuttu tai kirjoitettu sana, tai ele. Tässä kohtaa pitäisi vielä ohjata mahdollinen lukija ihmettelemään Helen Kelleriä, alle parivuotiaana kuulonsa, näkönsä ja puhekykynsä menettänyttä naista, joka sitten teki myöhemmin ihmeellisiä asioita, mutta en jaksa alkaa linkittelemään.

Nautin ihan järjettömän paljon tästä vaiheesta lapsen kehitystä, kun se huomaa, että jotain äännähtämällä tai tekemällä toinen ihminen reagoi tietyllä, ennalta-arvattavalla tavalla! Esimerkiksi silloin, kun äiti vaan keskittyy puhelimeensa, kannattaa mennä tekemään jotain kiellettyä, koska sitten se välittömästi lopettaa sen räpeltämisen... Ja kun toistuvasti tarpeeksi monessa yhteydessä nostaa kädet ylös ja sanoo "itsötsä" (kyllä!), äiti nostaa syliin eikä vaan auta seisomaan. Ja kun me todetaan, että "Kerttu on ihan sekaisin", se pudistaa päätään ihan holtittomasti ja hämärän näköisenä. Toisaalta Veera kyselee nyt, mitä vaikka biiseissä sanotaan, siis mitä ne on suomeksi. Ja lukee ja kirjoittaa viivoja, jotka muodostavat merkkejä eli kirjaimia, joista muodostuu merkkijonoja eli kirjoitettuja sanoja, joilla on oma äänneasunsa - ja joilla voidaan tallentaa ajatuksia. Mieletöntä!

Jälkipolvi on siis ymmärtänyt monella tasolla, että asioilla on abstrakti puolensa: kaikki ei ole vain sitä, miltä näyttää.

Ja tämä on nyt se juttu. Onnellisuuden avain. Kasvatuksen ja sivistyksen ydin. Asioilla on syy ja seuraus. Kun teet jotain, siitä seuraa toisia asioita. Osoitat valoa katossa: aikuinen sanoo: "Niin, siinä on lamppu." Nostat pallon ylös ja liikutat sitä ensin vähän yhteen suuntaan, sitten vastakkaiseen ja päästät irti: pallo liikkuu ilman halki. Lyöt lapiolla kaveria päähän: se alkaa itkeä ja/tai lyö takaisin. Tunnet mielipahaa, kun tavarat ympärilläsi ovat sekaisin etkä löydä mitään: seisot tumput suorana ja odotat, että joku tekee asialle jotain ja jos ei tee, mielipaha jatkuu / järjestät tavarat itse, löydät etsimäsi ja tunnet tyydytystä. Olet ystävällinen toiselle ihmiselle: toinen ihminen tulee iloiseksi ja ajattelee, että olet kiva tyyppi: sulle tulee hyvä mieli ja olet ystävällinen toistekin.

Linda Liukas sanoo - ja minä olen samaa mieltä - että on tärkeää ymmärtää (esimerkiksi nyt koodamisen suhteen), ettei ne sovellukset nyt vaan ilmesty jostain annettuna, vaan että joku jossain on tehnyt ne. Kyllä. Maailma on täynnä asioita, rakennuksia, tavaroita, toimintatapoja - ja on hirveän tärkeää, että ihminen hoksaa, että Joku (tästähän on niitä mainoksiakin...) on ensin saanut ajatuksen, sitten suunnitellut, sitten kommunikoinut suunnitelman muutamalle kaverille ja lopulta toteuttanut ajatuksensa kaverien avulla - ja lopputulos on kaikkien näkyvillä. Mikä taikatemppu!

Jos haluat kasvattaa lapsesi onnelliseksi, auta sitä ymmärtämään, että se on itse vastuussa tekojensa seurauksista. Ei kannata vain odottaa, että jotain tapahtuu, koska sitten ei välttämättä tapahdu mitään, tai tapahtuu eri asioita kuin haluaisit. Ihminen on onnellinen, kun se saa itse vaikuttaa elämäänsä. Vaikuttamiseen tarvitaan usein kieltä. Kuuntele lastasi, yritä ymmärtää, kannusta ja opeta se ajattelemaan ja tekemään itse. Vahdi kuitenkin, ettei se satuta itseään tai muita. Vanhemman tärkein tehtävä on tehdä itsestään tarpeeton.