torstai 30. lokakuuta 2014

Taianomainen torstaiaamu

Ihana aamu tänään: juu, Kerttu kyllä heräsi jo puoli seitsemältä, mutta koska se oli yöllä herättänyt mut vaan kerran parkaisemalla, varmaan itse nukkui kyllä koko ajan, mulla oli kovin levollinen ja rauhallinen olo. Jaksoin saman tien hoitaa tytön aamupuuhat ja sitten vähän hengailtiin.

Ärsyttävää muuten, kun iltaisin on niin tottunut siihen, että Kerttu hälyttää mut yläkertaan itseään rauhoittamaan tässä yhdentoista tienoilla viimeistään, ja nyt se ei enää sitä tee, niin tulee roikuttua tässä koneella vähän turhan pitkään, ja sitten onkin sen verran kierroksilla, ettei syvä uni tulekaan, kun lopulta pääsen vällyjen alle! Täytyykö tässä nyt kerta kaikkiaan alkaa kantaa vastuu omista valinnoistaan..?

Mulla on kello ollut elokuun puolivälistä soimassa klo 7.05 pommiin nukkumisen varalta. Täydellisessä maailmassa heräisin siis itse siihen aikaan levänneenä ja intoa puhkuen, pesisin, pukisin ja laittautuisin, ehkä lukisin lehdenkin, ennen kuin kävisin herättelemässä tytöt uuteen päivään puoli kahdeksalta, minkä jälkeen isompi tyttö pesisi, pukisi ja laittaisi itse itsensä sillä aikaa, kun minä hoitaisin pienemmän, ja sitten syötäisiin aamupala, puettaisiin ulkovaatteet ja oltaisiin ulkona klo 8.20 ja eskarin portin sisäpuolella puoli ysiltä. Oikeasti joko laitan kellon pois päältä paljon aikaisemmin, tai sitten käyn sammuttamassa sitä samalla, kun herätän Veeran, missä tapauksessa aikaa on niin paljon, että annan mukisematta television kääntyä lastenkanaville, mistä seuraa hypnoosi, joka hidastaa kaikkia aamutoimien osia ja sumentaa kuusivuotiaan kuulon. Samalla äidin hermo alkaa nykiä. Tämä on tiedossa, mutta äiti ei osaa ottaa opikseen.

Tänä aamuna Veera heräsi herätyskellon soittoon, petasi omasta aloitteestaan meidän kaikkien sängyt, tuli alakertaan naama unisena ja pyysi, että autan pukemaan, kun hän on niin väsynyt. Totta kai äiti auttaa pikkuiselleen päivävaatteet päälle - siis todellakaan en normaalisti tällaiseen taipuisi! Nyt vaan ei ollut kiire ja jotain hoidettavana ensin. Aamupalapöydässä ei tarvinut muistutella oman lautasen kohdalla pysymisestä, ja sormikkaatkin löytyivät itsestään. Naapurikorttelin Leo ilmestyi portille eskariin saatettavaksi juuri samaan aikaan kuin me ehdittiin kadulle, ja vaikka päästin lapset kulkemaan edellä, risteyksissä katsottiin autot ja pyörät talutettiin Rauhanpuiston yli.


Mulla ja Kertulla oli treffit Julius-serkun ja äitinsä kanssa kaupungilla vähän ennen puoli kymmentä, ja koska aurinko paistoi ja oli ihan kohtuullisen lämmintä, oli oikein kiva työnnellä vaunuja vähän pidemmän kaavan mukaan, Rauhanpuiston reunaa Luvian puistokadun reunan pyörätielle, ja siitä Otavankatua ylöspäin. Raatihuoneen puisto, voi herranjestas! Eihän näin kauniita miljöitä ole missään! Ehdin vielä rantaan asti, ennen kuin täytyi kääntyä kävelykadulle päin. Kerttukin ehti ottaa hyvät aamutorkut, niin että jaksoi olla ihmisiksi kahvilassa ja sitten vielä leffassa. Taisi olla mun viimeinen kerta tuota lajia elokuvaelämystä, joten imin mielikuvaa muistiini oikein kunnolla... Salin rappuset ja naapurikatsojan lelut ja vesipullo kiinnostivat tytärtä enemmän.

Leffa oli hyvä, sen lopussa Kerttu jo hieroi silmiään, ja parin korttelin jälkeen se jo nukkui. Mummu oli käynyt hakemassa Veeran, joten suuntasin mummulaan, paranneltiin siellä vähän maailmaa ja suunniteltiin näköesteistutuksia ennen kuin jatkettiin matkaa kotiin. Ja Kerttu nukkui koko ajan ulkona kauniissa syysilmassa. Olipa ihanaa! Tämän päivän talletan muistiin, ja pyörittelen sitä hölmö hymy naamallani kun tarvitsen pakoa talvisista työviikoista.


Follow my blog with Bloglovin

keskiviikko 29. lokakuuta 2014

Paluu arkeen

Mies siis palasi viiden yön reissusta maanantaina. Esikoisen syysloma loppui ja maanantai oli ensimmäinen eskaripäivä yli viikkoon. Olisin voinut heittää kehiin sellaiset tuuletukset, ettei edes afrikkalaisilla jalkapallokentillä sellaisia nähdä! Sen sijaan otin kunnon päiväunet.

Tervehdin teitä, yksinhuoltajat, kunnioituksella ja myötätunnolla. Johtuupa statuksenne parisuhteen loppumisesta tai leikillisemmin puolison työvuoroista, harrastuksista tai reissutöistä, tosiasia on, että lapsellisen arjen pyörittäminen yhden aikuisen voimin on haastavaa ja väsyttävää, ja vaatii etukäteissuunnittelua, luovuutta, nöyryyttä ja pitkää pinnaa. Pelkästään ruokahuollon pyörittäminen vaatii ainakin minun mielestäni hurjasti mielikuvitusta ja tehokkuutta, jos ei mieli syöttää lapsilleen ja itselleen nakkeja, lihapullia, kananugetteja tai muita muoviin pakattuja prosessoituja eläimenlihoja ihan joka päivä, ja jos aikoo viettää aikaa muualla kuin keittiössä kokaten, syöttäen tai siivoten. Tähän lisäksi päiväunien, ulkoilujen ja kauppareissujen keskenään lomittaminen, hygieniasta huolehtiminen ja lasten viihdyttäminen ja niiden perässä juokseminen... Huh.
Kuvittele kauluslisko vipeltämässä.

Mustaa huumoria, jonka ymmärtänette: kun puoliso harrastaa jotain aktiivisesti tai on paljon pois kotoa, lasten hoidosta vastaava henkilö huokailee, että pitäisi varmaan erota, että saisi lomaa edes viikonlopun verran kahden viikon välein.

Itse en kehtaa valittaa omasta tilanteestani nyt ollenkaan. Joskus on nimittäin ollut sellainenkin aika, kun treenejä ja pelejä on ollut suunnilleen jokaiselle viikon illalle. Tällä hetkellä aikataulu on paljon löysempi, ja tasaisempi. Lisäksi, koska kotivanhemmuusnakkia ei tällä kertaa jaettu ja olen kantanut yövalvontavastuun yksin, mies on patistanut minua lepäämään päiväsaikaan ja vielä tehnyt sen hyvin helpoksi takavarikoimalla imurin ja kattilat itselleen ainakin ensimmäisiksi 8-9 kuukaudeksi. Tiedän, että minut on melkein hemmoteltu pilalle.

Mutta että on se vaan ihanaa, että päivät rakentuvat taas normaalin arkirutiinin varaan! Päiväunirytmi tosin tulee tässä piakkoin varmasti muuttumaan, ainakin jos yöt jatkuvat rauhallisina (viime yönä lapsi tosin heräsi yhdeltä yöllä vaipastaan vapautuneeseen voimakkaaseen hajuun, joka vaati ripeitä poistotoimia kirkkaasti valaistuissa saniteettitiloissa, minkä jälkeen nukahtaminen vei taas aikansa, joten nyt jännitetään, miten tuleva yö sujuu), mutta muutokseen on helpompi sopeutua, kun kehykset ovat tutut.

Follow my blog with Bloglovin

tiistai 28. lokakuuta 2014

1-vuotissynttärijuhlat: jälkipuinti

Kaikkeen hyvään ja erityisesti täydelliseen suunnitteluun kuuluu myös jälkikäteinen arviointi, jonka perusteella seuraavalla kerralla voidaan onnistua vieläkin paremmin. Alla listaus havainnoista:

  • toteutunut vierasmäärä oli optimaalinen - vaikka pari aikuisvierasta lapsineen katosi matkalla ja viime hetken peruutuksia tuli kaksi, tohinaa riitti näinkin ihan tarpeeksi; lopullinen pääluku emäntäväki ja esittelijä mukaan lukien oli seitsemän aikuista ja kahdeksan lasta
  • en ollut varautunut talviaikaan siirtymisen vaikutukseen sähköisissä kalentereissa! älypuhelimien automatiikka toimi nyt ylitehokkaasti ja aiheutti sen, että alunperin facebookin tapahtumasivulle merkitsemäni aloitusaika siirtyi tunnilla eteenpäin; ehkä olisi kannattanut sittenkin tehdä perinteiset paperikutsut tai lähettää edes tekstiviesti...
  • vaikka bonustyttäreni kanssa - suurkiitos vielä! - raivasimme kovasti tilaa vaaterekeille, emme sittenkään osanneet varautua siihen, että tämä markkinoiden laajin perusmallisto neljällä rekillään vei ennestään ahtaasta eteisestä vielä lisää tilaa; vähintään olisi pitänyt siirtää pystynaulakko pois tieltä, jotta läpikulku olisi onnistunut paremmin
  • onnistuneita logistisia ratkaisuja sen sijaan olivat ulkovaatteiden pussitusmahdollisuus sekä leikkitilan rajaaminen; vaikka lapset siirtyivätkin sujuvasti tilasta toiseen, lelut ja ilmapallot pystyivät suurimmaksi osaksi naapurihuoneen puolella
  • keittoa tein jälleen kerran liikaa, kaksi kolmasosaa olisi riittänyt hyvin; summittainen ohje kolmeen litraan on tässä, olkaa hyvät:
1,2kg perunaa
0,7kg porkkanaa
0,2kg palsternakkaa
0,4kg sipulia
5 valkosipulikynttä
5 kasvisliemikuutiota
5 laakerinlehteä
3,5dl kermaa

Kuori ja paloittele kasvikset, laita ne kattilaan ja peitä vedellä. Lisää liemikuutiot ja laakerinlehdet ja anna kiehua hiljalleen, kunnes kasvikset ovat pehmeitä. (Tarvittaessa tämän voi tehdä jo edellisenä päivänä.) Kaada keitinvesi kattilasta astiaan. Survo nuijalla tai hienonna sauvasekoittimella kasvikset soseeksi, lisää kerma ja muutama kauhallinen keitinvettä niin, että keitto on omasta mielestäsi sopivan paksuista. (Tässä kohdassa voi taas pitää taukoa, kunhan muistat laittaa keiton kylmään odottelemaan.) Lämmitä keitto liedellä ruokavieraita varten, tai mikrossa yksittäisannoksina.
  • trifle-työpaja oli menestys, sillä se paitsi keräsi kehuja, oli myös äärimmäisen helppo ja nopea valmistella: varsinaiset työvaiheet olivat vaniljavaahdon vatkaus ja keksien murustelu; lisäksi tee-se-itse -menetelmä sopii mainiosti kotimyyntikutsuille, koska kaikki vieraat eivät kuitenkaan ehdi kahvipöytään samaan aikaan - toisenlaisia kahvikutsuja varten jälkiruoan voisi tietenkin kasata valmiiksi annoksiksi söpöihin, hassuihin tai tyylikkäisiin astioihin
  • vieraat kunnioittivat ihanasti toivetta olla tuomatta lahjoja; erityiskiitos kuitenkin Patrikille ja äidilleen, jotka silti toivat lainaksi vallan ihanan Pikku Papun laulut -kirjan! Nyt voimme itse vinkata tästä vaikka joulupukille.

Follow my blog with Bloglovin

--- Tilanne täysihoitolassa rauhoittunut ---

Mellakoitsija riisui taisteluhansikkaansa
Haastattelimme viime viikolla porilaisen täysihoitolan johtajatarta, rouva P:tä, saadaksemme selkoa yöaikaan häiriötä aiheuttaneen asukkaan motiiveista ja tilanteen vakavuudesta. Olemme nyt palanneet tapahtumapaikalle.

Johtajatar P., onko yötarjoilun lopettamisesta johtunut mellakointi laantunut?

Kiitos kysymästä, kyllä! Kuten viimeksi ennakoin, muutama yö meni ikään kuin vanhasta tottumuksesta pariin kertaan heräillen: asukas alkoi huutelemaan tarjoilun perään, mutta uskoi kyllä ensimmäisellä kerralla, kun rauhoittelin hiukan, paijailin takaraivoa ja peittelin uudestaan. Toisen kerran, siinä kolmen-neljän aikaan herätessään, asukas oli jo pettyneempi, ja asia jouduttiin selvittämään perin pohjin, kuitenkin täysin positiivisessa hengessä. Maitoa ei nyt kerta kaikkiaan enää tarjoilla. Kaiken kaikkiaan rauhoittumiseen ja sen jälkeiseen uudelleen nukahtamiseen kului puolisen tuntia, mutta sen jälkeen rauha jatkui aamuun asti. Neljäntenä yönä jouduin käymään asukkaan luona yhden ylimääräisen kerran, mutta viime yönä hän nukahti normaalisti klo 20.15 ja heräsi seuraavan kerran vasta klo 5.45. Periaatteessa henkilökunta on valmistautunut aloittamaan työpäivän vasta seitsemältä, joten nukutin tytön vielä, vaikka hän selvästi olisi jo ollut valmis aloittamaan aamun. Siksi pääsin itse takaisin torkkumaan vasta puoli seitsemän jälkeen, mutta onneksi hoitolan toinenkin asukas heräsi vasta puoli kahdeksalta.

Onko nyt kyseessä todellinen edistysaskel, vai onko tämänhetkinen tilanne vain väliaikainen rauha?

Aiemmista kokemuksista viisastuneena uskallan sanoa vain, että kaikki on mahdollista, ja että aivan varmasti yöheräilyt tulevat jatkumaan jossakin vaiheessa. Hampaiden kolotus ja mielikuvituksen kehittyminen tuovat tuonnempana varmasti uusia haasteita, samoin ennen pitkää edessä oleva sänkyjen vaihto. Tärkeintä on nyt kuitenkin osata nauttia tästä hetkestä, ja henkilökunnan mahdollisuudesta katkeamattomiin yöuniin! Itse tosin havahduin viime yönäkin vanhasta muistista, mutta onnistuin jatkamaan unta saman tien. Jonkinlainen hälytysvalmius siis kannattanee säilyttää, ja tähdätä itsekin ajoissa nukkumaan siltä varalta, että häiriöitä tulee.

Saattaa olla, että täysihoitolassa sunnuntaina järjestetty tilaisuus sekä eilisen neuvolakäynnin yhteydessä saaduilla kolmella rokotuksella oli myös oma vaikutuksensa väsymyksen määrään, samoin kellojen siirto talviaikaan varmasti vaikutti asukkaan heräämisen ajankohtaan. Toivottavasti unirytmi saadaan kuitenkin pysymään nykyisenä ilman jatkuvaa juhla- tai rokotusputkea.

Entä täyshoitolan tarjoilutoiminta tästä eteenpäin?

Tuoretta luomumaitoa on edelleen saatavilla pieniä määriä, mutta vain päiväsaikaan. Maidontuottaja on varautunut tiettyyn kysyntään, ja siksi maitoa on edelleen markkinoilla siinä määrin, että aamiaisella asukas on saanut sitä nauttia lähes juopumiseen asti - samanlaista ilmettä en hänen kasvoillaan ole nähnytkään 10 kuukauteen! Päivällä kysyntä on kuitenkin selvästi vähäisempää, ja odotettavissa on, että tuotanto hiipuu pikku hiljaa tulevien päivien ja viikkojen kuluessa.

Kiitos haastattelusta!

Kiitos!

Follow my blog with Bloglovin

sunnuntai 26. lokakuuta 2014

Onnen päivä

Vuosi sitten tämä päivämäärä osui lauantaille. Lokakuun ruska oli ollut mielettömän kaunis, ja olin nauttinut raskauden viimeisistä viikoista hirveän paljon: minkäänlaisia vaivoja ei ollut ollut, olin ymmärtänyt jättää kalenteriin sopivasti tyhjää, mutta tarpeeksi myös tekemistä, ettei aika tuntunut liian pitkältä. Vauvan olin tilannut syyslomaviikolle, vaikka laskettu aika oli 1.11., ja alkuviikolla olin vielä tyytyväinen, kuulostelin navan takaista menoa ja olin valmis synnyttämään minä hetkenä hyvänsä. Torstaina olin jo vähän turhautunut. Käytiin Veeran kanssa leffassa, ja vaikka kovaa ääntä ja vauhdikkaita tilanteita riitti, torkahtelin tyytyväisenä pehmeissä penkeissä. Jotenkin oli silti vähän ärsyyntynyt olo, mutta varmaan siksi, ettei minun ja vauvan telepaattinen yhteys toiminutkaan niin hyvin kuin olin toivonut. Perjantaina olin jo tosi turhautunut - syysloma oli jo melkein ohi, eikä vauvaa kuulunut! Ilmakin oli ihan kamalan kaunis, otti hirveästi päähän, että se pisti hymyilyttämään, vaikka oli niin tyhmää eikä mitään tapahdu.

Yöllä huomasin, että supisteli. Kuulostelin vähän aikaa ja huomasin, että kyllä tässä vielä pystyy nukkumaan. Menin silti sohvalle loppuyöksi, kun oli niin levoton olo, saisi mieskin nukuttua paremmin, jos vaikka lähtö tulisi aikaisin aamulla. Heräsin puoli yhdeksältä ja ihmettelin, miksei ketään näkynyt, koska yleensä Veera oli hereillä jo viimeistään puoli kahdeksalta, mutta yön aikana hiipinyt matalapaine kai nukutti sitten kaikkia. Nyt supisteli jo sen verran tahdikkaasti, että kaivoin puhelimesta sen supistusmittarisovelluksen, jonka olin jo viikkoa aikaisemmin ladannut. Näin jälkikäteen ajatellen sovellus oli ihan nerokas, koska se pakotti keskittymään supistuksiin ja muistutti, että nyt ollaan rennosti, hengitellään ja nimenomaan seuraillaan tilannetta. Kymmeneltä menin jo herättelemään miestä, kysyin, että haluaisiko se juoda aamukahvia ennen sairaalaan lähtöä.

Vaikka olin naureskellut moneen kertaan, ettei kannata soitella synnärille, kun sieltä kuitenkin sanotaan vaan, että ole kotona niin kauan kun on sellainen olo, että pystyt olemaan, niin soitin silti, ja totesin, että vielä pystyn olemaan. Sairaalat ei ole mun juttu muutenkaan, mielummin hengailin kotona. Seuraavaksi soitettiin sitten Mummulle, että kohta saisi jo tulla lapsia kaitsemaan. Kerttu syntyi vähän ennen kolmea, syyslomaviikolla, niin kuin oli sovittu.

Tuntuu tyhmältä sanoa näin, mutta tavallaan toinen lapsi on terapialapsi: sen kanssa pääsee viisaampana kokemaan uudestaan ne vaiheet, jotka ensimmäisen kanssa tulivat eteen ihan puskista. Onni on tasaisempaa, jatkuvampaa, ja oma elämä on hallussa. Toisaalta ensimmäinen lapsi on ihmeellinen lapsi: kaikkea, mitä se tekee ja mitä se on, ihmettelee ja ihastelee, ja sekin on ihan ihmeellistä, miten se muuttaa itseä ihmisenä sellaisella tavalla, ettei sitä olisi ikinä etukäteen uskonut. Toinen lapsi on itsestäänselvempi, ei sitä jaksa niin kummastella.

Oli sit hiuka makeet!
Oli lapsi kuinka mones tahansa, niin oikeasti ensimmäinen syntymäpäivä on vanhempien juhla. Väkisinkin tässä paketoi kulunutta vuotta, onnittelee itseään siitä, miten ihana uusi ihminen on saatu aikaan ja kasvamaan, ja varsinkin siitä, että sinänsä suloinen vauvavuosi on ohi. Parin viimeisen viikon aikana ollaan päästy tutustumaan pieneen Kerttu-ihmiseen, joka suhtautuu fyysisiin takaiskuihin hyvin tyynesti, yrittää ja harjoittelee väsymättä uusia taitoja, mutta ottaa henkiset takaiskut vastaan edelleen hyvin kovaäänisesti protestoiden. Ja se on hauska. Ja hellä - oi miten se halailee pehmoisia eläimiä ja vauvanukkeja ja jakelee pusuja sille päälle sattuessaan!

Tänään synttärijuhlissaan se oli tosi reipas, kulki ympäri taloa, ihasteli ilmapalloja ja henkareita ja sääti Julius-serkkunsa kanssa. Kiitos kaikille vieraille, ihanaa kun tulitte! Ajatus siitä, että halusitte osallistua pikkutyttäreni juhlaan, lämmittää oikeasti mieltäni tosi paljon, vaikka juhlakalu itse ei ehkä ihan tilanteen tasalla ollutkaan.

Huomenna iskäkin tulee vihdoin viimein kotiin, ja viiden yön eron jälkeen ollaan taas yhdessä ihastelemassa rakkautemme hedelmää ja voidaan olla ihan ällöttävän imelän onnellisia näistä meidän aikaansaannoksista. Mutta ei siitä sen enempää, se on jo ihan yksityistapahtuma.

Follow my blog with Bloglovin

lauantai 25. lokakuuta 2014

1-vuotissynttärisuunnittelua, osa 3

Palatte halusta kuulla jännittävän jatkokertomuksemme seuraavan osan... Minäpä kerron!

Melkein kaikki kasvikset kattilassa.
Edellisen kerran jälkeen suunnitelmat ovat heittäneet häränpyllyä yhden muumielokuvan ja yhden mummon ja vaarin suorittaman synttärionnitteluvierailun verran - lisäksi olemme suunnitelmiin jo aiemmin sisällytettyinä ohjelmistoina vierailleet Raisiossa, harrastaneet reipasta ulkoilua Kirvatsissa ja sen jälkeistä ihanaa yhdessäoloa kaukaa Viikinäisistä saapuneiden ystävien kanssa, sekä viettäneet iltaa toisten ystävien kanssa - mutta koska täydelliseen suunnitelmaan kuuluu myös suunnittelemattoman mukaan lukeminen, juhlien järjestelyt ovat tismalleen aikataulussa.

Kuten kaikki juhlissani vieraina olleet tietävät, mikään ei koskaan ole täysin valmista sillä kellonlyömällä, kun vieraiden on sallittu saapua. Tämäkin kuuluu täydelliseen suunnitelmaan, sillä se vähentää täydellisyyteen pyrkimisestä syntyviä turhia paineita.

Hyvä pöhinä.
Kauppareissun tein tänään, samoin kaiken pilkkomisen ja tarjoiluastiasuunnitelman. Lisäksi kasvissosekeiton soseutettavat ainekset on keitetty pehmeiksi.

Huomisessa aamupäikkäritoimintaikkunassa suoritetaan imurointi ja huonekalujen siirtely sekä isosiskon patistelu pöytänsä siistiksi saattamiseen. Myös keiton soseutus, vaahdon vispaus ja keksien murustelu hoidetaan tässä vaiheessa. Mikäli aikaa jää, tarjoilut myös katetaan soveltuvin osin ennen Kertun heräämistä.

Iltapäiväpäikkäritoimintaikkuna on lyhyempi, sillä sen aikana on paitsi saatettava Veera kaverinsa synttäreille, myös otettava vaate-esittelijä vastaan teoriassa samalla kellonlyönnillä! Näin ollen yhtäjaksoinen valmisteluaika on lyhyempi. Voi hyvinkin olla, etten pyörittele peukaloitani viimeistä puolta tuntia, mutta eipä olisi ensimmäinen kerta... Viime hetkillä yritän muistaa kuljettaa irtotavarat paikalleen, nostella sohvatyynyt pystyyn ja tarkistaa, että vessassa on tarpeeksi paperia. Lisäksi on varmistettava, että kaiken muun tohinan keskellä päivänsankari saadaan mukavassa mielentilassa heräilemään ajoissa ja suittua juhlakuntoon.

Tästä tulee kivaa!

Follow my blog with Bloglovin

perjantai 24. lokakuuta 2014

--- Mellakka keskeytti tiedotustoiminnan ---

Eilen torstai-iltana noin puoli yhdentoista aikaan häiriintyi rauha Porin Päärnäisissä, myös Kuukkarina tunnetussa kaupunginosassa, sijaitsevassa täysihoitolassa. Mellakka kesti puolisentoista tuntia häiriten tärkeää blogitekstinluontisessiota. Alla tuore haastattelu koskien illan tapahtumia.

Täysihoitolan johtajatar rouva P., mistä mellakka sai alkunsa?

Organisaatiossamme on jo pidempään harkittu öisen huonepalvelun lakkauttamista, sillä näinä aikoina henkilöstöresursseja olisi jo syytä irrottaa päiväsaikaan tapahtuviin tehtäviin, kuten varainhankintaan, siistimiseen sekä turvallisiin kuljetuksiin. Kun täysihoitolan johtoportaasta puolet on nyt matkoilla ja syyslomaviikon vuoksi tehokkaan henkilökunnan määrää on voitu aamupuolelta vähentää, päätin nyt yksipuolisesti ilmoittaa asukkaille, ettei tarjoilua enää toteuteta yöaikaan.

Mitä tarkkaan ottaen tapahtui?

Mellakoitsija kävi normaalisti nukkumaan iltakahdeksan jälkeen, mitä seurasi muiden asukkaiden iltatoimet ja henkilökunnan siirtyminen ns. vapaalle. Puoli yhdeltätoista mellakoitsija heräsi vaatimaan tarjoilua, jolloin ilmoitin ehtojen muuttuneen: tuoretta luomumaitoa on nyt saatavilla enää päiväsaikaan, ja silloinkin hyvin harvakseltaan. Tätä seurasi kovaääninen protesti ja riehunta, jota jouduin rauhoittelemaan fyysisesti melko tiukoin ottein, tassuttamalla kylkiasentoista kapinallista sekä toisesta reidestä että yläselästä, katsekontaktia välttäen. Kun noin 45 minuutin huutamisen jälkeen asukas lopulta rauhoittui, erehdyin uhkaamaan hänen turvallisuuttaan nousemalla lähteäkseni hiukan liian aikaisin, jolloin jäin panttivangiksi: aina hereille säpsähdettyään asukas aloitti mekkaloinnin uudelleen, ja rauhoittelua oli jatkettava. Mellakoitsija uupui lopulta klo 0.05.

Mellakoitsija harjoittamassa kumouksellisia liikkeitä
Miksi luulette tilanteen kärjistyneen juuri nyt?

Yötarjoilu on itse asiassa jäänne vanhoilta ajoilta, ja sen lakkauttaminen on ollut keskusteluissa jo
puolisen vuotta. Päätös on kuitenkin vaatinut paitsi hyvää ajoitusta, myös kylmiä hermoja ja hyvää fyysistä ja psyykkistä kuntoa. Esimerkiksi kesällä kovien helteiden aikaan en kerta kaikkiaan kyennyt kieltämään asukkaalta yöjuomia, sillä niitä vaatiessaan hän jo pelkällä huudollaan sai hien pintaan. Lisäksi herra johtajan unen tarve on mittava, ja meillä kaikilla on mukavampi olla, jos vain toinen meistä joutuu tekemään yötöitä. Tämän vuoksi ajoitin päätöksen tähän viikonloppuun, sillä osasin odottaa eilisenkaltaista reaktiota, ja koska herra R. ei nyt ole paikalla, metelöinnin aiheuttama kokonaistuska on pienempi.

Onko tilanne nyt rauhoittunut, vai uskotteko levottomuuksien jatkuvan vielä tulevinakin öinä? 

Itse asiassa uusia mellakkayrityksiä nousi vielä kahdelta ja viideltä, mutta vastarinta oli jo paljon vaisumpaa. Olen varautunut kokonaisuudessaan kolmeen tai neljään levottomampaan yöhön, mutta uskon taistelujen olevan ohi jo ensi yön jälkeen. Yötarjoilu on kuitenkin asiakkaan puolelta periaatekysymys ja saavutettu etu, josta ei haluttaisi luopua, vaikka käsittääkseni hänkin alkaa jo olla vähän väsynyt öiseen seurusteluun.

Kiitos haastattelusta, voimia jatkoon!

Kiitos teille!

Follow my blog with Bloglovin

keskiviikko 22. lokakuuta 2014

1-vuotissynttärisuunnittelua, osa 2

Aikaa bileiden toteuttamiseen on nyt kaksi ja puoli tehokasta järjestelypäivää. Se tarkoittaa sitä, että ruokapuoli eli sen myötä ostoslista pitää olla nyt suunniteltuna valmiiksi. Määriä varten on varmisteltu tulijoita, mutta olennaisinta on, että eri tuotteiden nimet on laitettu listaan. Mitä listasta ei löydy, löytyy riittävässä määrin kaapista.

Menu

kasvissosekeitto
(porkkana, peruna, sipuli, kerma, kasvisliemikuutio)
sormiruokabuffetti
(omena, kurkku, juusto, lihapulla)
DIY trifle -työpaja
(vaniljavaahto, hedelmäsoseita, keksejä, pikkukarkkeja)
* * *
mehu

Tällä hetkellä tulonsa vahvistaneita aikuisvieraita on 6, lapsivieraita 5. Mahdollisia tulijoita on 10 aikuista ja 10 lasta, ihan pienet vauvat, kotijoukot ja vaate-esittelijä siihen päälle. Ruokia ei kulu naamaa kohti kovin paljoa, mutta keskimäärin voisi uskoa keittoa menevän vajaan desin per henkilö, eli jos keitän kolme litraa, yli jäävä osuus ei ole mahdoton tuhota oman väen voimin seuraavana päivänä. Sormiruokaa kulunee varttidesi per laji per vieras. Jälkkäri on vaikein, sitä on laskettava 1,5 annosta per aikuinen, mitä annoksen koko sitten liekään. Astioiden suhteen on punnittava ekologisuutta vs. kestävyyttä: konepestävä keramiikka ei lapsivieraiden käsissä välttämättä ole paras vaihtoehto. Kaikki tämä jätetään hautumaan, ja parin nukutun yön jälkeen määrät ovat kirkastuneet takaraivossani.

Tilankäyttö

eteinen: vaatesäilytys
keittiö: tarjoilu
olohuone: vaate-esittely ja aikuisten kanssa hengailu
naapurihuone: leikkitila

Meidän kodin vakavin suunnittelullinen ongelma on sisäänkäynnin toimimattomuus. Ovensuun saa helposti jumiin jo yksi väärin sijoittunut ihminen, sillä ympäri ei kerta kaikkiaan pääse. Tuulikaapissa on jo normaalioloissa lukematon määrä kenkiä, jotka vaikeuttavat kulkua entisestään. Lisäksi minkäänlaista vaatekaappia ei ole, vaan kaikki ulkovaatteet roikkuvat yhdessä pystynaulakossa ja koukuissa seinällä. Ratkaisu: ennen juhlia kaikki isäntäväen kengät kasataan tuulikaapin kenkähyllyille verhon taakse piiloon, ja ainakin osa vieraiden kengistä sijoitetaan eteisen puolelle (tässä piilee riski, koska vieraista osa on siinä iässä, että irtain lähtee vaeltamaan). Naulakoista kuljetetaan oman väen vaatteet alakertaan pois silmistä, ja aikuisvieraita kehotetaan asettelemaan omat takkinsa naulakoihin. Jokaista lapsivierasta varten varataan muovikassi, johon haalarit, pipot, hanskat ja sukat, kenties myös kengät, mahtuvat, eikä niitä tarvitse lähdön hetkellä etsiskellä. Paremmissa bileissä kasseihin voisi sujauttaa jo ennakolta jonkun söpön lahjan, mutta nämä eivät ole niin hyvät bileet. Kassit sijoitetaan yläkerran portaisiin suljetun portin taakse niin, että isommat lapset mahtuvat kulkemaan niiden vierestä, mutta pienimmät eivät ylety tutkimaan niiden sisältöä.
 

Monesta 0-3-vuotiaasta vieraasta koituva ongelma on yleinen turvallisuus. Oman kääpiön perässä ehtii kieltämään hattivattien onginnan sähköpistokkeista ja hellan nuppien kääntelyn sekä ennakoimaan huonot kiinnostuksen kohteet, mutta isommassa porukassa tämä voi osoittautua vaikeammaksi, etenkin, jos oletetaan, että aikuiset haluavat osin keskittyä myös vaate-esittelyyn. Ratkaisu: naapurihuoneen oviaukot tukitaan erilaisilla huonekaluilla niin, ettei käynti keittiöön onnistu lainkaan, ja olohuoneeseenkin pääsee vain kiipeämällä. Naapurihuoneen kirjahyllyn alaosa ja kaappien ovet peitetään tai suljetaan pitävästi. Lisäksi ne töpselit, joita ei voida naamioida, on kerta kaikkiaan peitettävä esimerkiksi maalarinteipillä. Vessan ovi ja portaiden portit on pidettävä suljettuina. Toinen ongelma on ruokailijoiden rajoittunut motoriikka ja kehittymättömät ruokatavat. Ratkaisu: keittoruoka on helposti syötettävissä, sormibuffet koostuu vain tahraamattomista aineksista, ja jälkiruoka - no, jossakin vaiheessa on otettava riskejä.

Koristelu

Paljon ilmapalloja naapurihuoneen lattialla ei ole pettänyt vielä koskaan. Mukaan voi heitellä pehmeitä leluja. Kattauksen keskelle kenties serpentiiniä. Jotta juhlien varsinainen syy ei unohtuisi, voi porttiin sitoa ilmapallon ja teipata tervetulotoivotuksen. Muuten juhlava tunnelma syntyy jo siitä, että keskikerroksen jokainen nurkka on siisti ja pölytön saman päivän aikana.


Follow my blog with Bloglovin

tiistai 21. lokakuuta 2014

Aamuni äitinä

6.08 tänä aamuna menin sanomaan Kertulle, että vielä pitäisi saada nukkua. Se oli ihan pirteä ja eri mieltä. Koska iskä oli jo hereillä ja alakerrasta kuului jotain muminaa ja narinaa, annoin periksi, nostin lapsen syliin, kävin hakemassa rillit päähän ja hoipuin tyttö sylissä rappuset alas. Se hihkui iskän syliin ja minä sukelsin siihen viereen sohvalle ja suljin silmät vielä hetkeksi. Minuutiksi.

6.30 heilutettiin iskälle. Ensin ovelle, sitten kiivettiin seisomaan sohvalle, josta ylettyy hakkaamaan ikkunaa, ja heilutettiin taas. Sinne meni. Tapetaan aikaa. Pari tuntia se jaksaa, vähän reilun, eli puoli yhdeksältä mennään päikkäreille, ja sitä ennen on hoidettava aamupesut, pukemiset ja aamupala. Vielä ei jaksa mitään, on niin pimeääkin.

7.15 en enää jaksanut leikkiä leikkimistä, vaan ryhdistäydyin ja houkuttelin Kertun aamuhommiin. Yöpukua ei meinaa saada pois päältä kun siinä on ihanat nepparit, joita pitää näpeltää, vaikka äiti yrittää irrottaa pienet sormet niistä. Pestään ja vaihdetaan vaippa ja puetaan, ja otetaan hammasharjaan pienenpieni nokare lasten hammastahnaa, Kerttu nappaa sen käteensä, pesee tarmokkaasti kahdeksaa hammastaan tai jotain siellä päin, ja paiskaa harjan vessan lattialle. Jippii.

7.40 Kerttu alkoi kitistä. Ai joo, nälkähän sillä on. Mennään keittiöön, äiti avaa jääkaapin oven, ottaa
sieltä ulos mangososeen ja jugurttipurkin, ja sitten Kertun, jonka mielestä on sairaan hienoa notkua alahyllyä vasten. Kippoon ruislesettä ja sosetta ja jugurttia. Lapsi syöttötuoliin. Vitamiini lusikkaan. Lapsi istutetaan takaisin syöttötuoliin. Vitamiinilusikka suuhun, lusikallinen jugurttia perään, muutama lisää. Lapsi istutetaan takaisin syöttötuoliin. Muutama lusikallinen. Nyt se seisoo tuolissa taas ja vääntää itsensä kaarelle kun yritän istuttaa sen alas, otan syliin. Nyt en enää näe, missä suu on, mutta eiköhän se lusikka suunnilleen oikeaan suuntaan mene. Muutama lusikallinen. Aha, ei maistu enää.

8.10 mietin, voisiko sen jo viedä nukkumaan. Ei, ei ihan vielä. Ei ole alkanut katse samentua. Väsyisi jo.

8.12 mietin, voisiko sen jo viedä nukkumaan. No jos ihan hissukseen alan pukea. Aste lämmintä. Tarvitaan kerroksia. Missä on villatakki. Istumaan eteisen penkille, tyttö syliin, ulkovaatteet viereen. Ensin sukat, sitten haalarin lahkeet, nyt talvirukkaset, ai kun se tykkää niistä kun niillä taputtaminen on niin hienoa, hiha kerrallaan, sitten kypärämyssy, huppu vielä päälle, vetskari kiinni ja tuttiketju kiinni rintamukseen. Lapsi istumaan lattialle. Oma takki ja huivi ja pipo ja hanskat. Ja viltti. Mitä jos Veera herää kun ollaan ulkona? Äh, ei tässä kauan mene, ja kai se hoksaa, iso tyttö. Kerttu irti jalasta, jota se halaa tiukasti, ja kengät jalkaan. Ovet auki ja kiinni äkkiä kun on niin kylmä jo. Vaunut ulos varastosta. Lapsi vaunuihin, viltti päälle, lämpöpussi ja suojapeite kiinni. Tutti suuhun. Portista ulos. Oikealle tänään. Nukahdus Väinönkatua ylitettäessä. Oma askel reipastuu, nyt äkkiä kotiin, aamupalaa ja lehti, hetki istumista ihan omassa kuplassa.

8.35 olin jo asetellut tabletin pöydälle ja avannut Satakunnan Kansan, kaatanut mehun lasiin ja odottelin karjalanpiirakoiden lämpiämistä, kun portaista kuuluu töminää, ja uuden nukkumisennätyksen tehnyt Veera tulee hymyilemään pöpperöisesti ja ihanasti, ja voi että kun voisi jakautua kahdeksi että voisi sekä painua johonkin hyvin kauas omaan rauhaan syömään niitä piirakoita kun vielä ovat lämpimiä että ottaa ison pienen tytön syliin ja silitellä sitä ja kysellä kaikessa rauhassa unet ja pussailla ja nuuhkia sen korvantaustoja.

8.43 luin samaan aikaan lehteä, tankkasin aamupalaa ja ynisin poissaolevasti Veeralle jotain vastauksena sen suunnitelmaan päivän kulusta. Suunnittelin päiväunia ja tulin siihen tulokseen, ettei tänään. Follow my blog with Bloglovin

sunnuntai 19. lokakuuta 2014

Maailman tila

Ei, ei meillä enää täällä vauvaa ole. Se pienin on tänäänkin hionut kävelyään kaiken valveillaoloaikansa, suuren osan ajasta vihreä kypärämyssynsä käsissään, tai myttynä päänsä päällä, koska se on sille niin tärkeä. Se myös harjoittelee räyhäämistä, huomasin: kun minä komennan Veeraa tietyllä äänensävyllä, Kerttu heittää oman versionsa perään, ja tänään kun se hermostui, kun joku ei ymmärtänyt, mihin se tähtäsi ja mitä apua olisi tarvittu, se otti saman räyhä-äänen käyttöön. Vielä se huvittaa... Vähän niin kuin Kaustinen Tenavissa: kauheasti se selittää, mutta me ei eroteta kuin äänenpainot.

Musiikkivideoita pyöri tuossa, ja yhtäkkiä huomasin olevani huolestunut kahden tyttären äiti: tiedän omasta kokemuksestani, miten paljon naisenalku käyttää energiaa oman tyttöytensä, kelpaavuutensa ja viehättävyytensä pohtimiseen, ja vertailu muihin naispuolisiin on melko automaattista. Ennen kuin itse ymmärtää syvällisemmin esimerkiksi sitä, miksi tiukat vaatteet tai paljas iho näyttävät liittyvän naisten ihanuuteen - ja tähän ymmärrykseen menee jonkin aikaa! - naisenalku vain jäljittelee sitä, mikä vaikuttaa omasta mielestä kiinnostavalta. Vanhempien mielestä ei ole ollenkaan hienoa, että se sama saattaa vaikuttaa kiinnostavalta monen muunkin mielestä. Mutta vaikka kaustiskielestä päästäänkin ennen pitkää yhteisesti ymmärrettävään kielenkäyttöön, niin ei se tarkoita sitä, että lapsi välttämättä ottaisi onkeensa äitinsä hyvää tarkoittavia  ja rajoittavia ohjeistuksia. Oi miten sitä osaisikin kasvattaa lapsensa niin, että sillä olisi selkärangassa itsesuojeluvaisto ennen kuin se alkaa kyseenalaistaa asioita!

Ja sitten on tämä meitä ympäröivä yhteiskunta ja se, millaiseksi se tulevaisuutta muokkaa. Jos esität asian niin, että "nyt kansalaiset leikataan palkkoja", niin ei kai siihen kukaan suostu. Jos asia esitettäisiin niin, että "jotta saisimme pidettyä Suomen pyörimässä, meidän on varmistettava, että yrityksiin voidaan palkata työntekijöitä, ja se onnistuu vain madaltamalla työnantajan riskiä eli kuluja; jos niitä ei lasketa, uusia työpaikkoja ei synny, ja vanhatkin kuihtuvat, eikä sitten ole enää verorahoja, joilla valtio ja kunnat toimivat", muutamat saattaisivat pystyä laajentamaan ajatuksiaan omaa nenäänsä pidemmälle. Oi miten sitä osaisikin kasvattaa lapsensa niin, että se pärjäisi siinä tuntemattomassa ja tunnistaisi viidakon lait turvatakseen oman ja lähimmäistensä onnen!

Vai pitäisikö olla eniten huolissaan siitä, että taidan olla ikääntymässä, kun alan nähdä piruja seinillä sen sijaan, että toteaisin maailman olleen ennenkin hallitsemattomissa, ja lasten siitä huolimatta kasvaneen aikuisiksi yhä uusissa sukupolvissa? Parasta on varmaan mennä nukkumaan ja kerätä vähän voimia lähitulevaisuutta varten...

lauantai 18. lokakuuta 2014

Syysloma!

Tajusin vasta eilen illalla ihan oikeasti, että ensi viikko on mullakin lomaa: koska ensi viikolla ei ole esikoulua, me emme automaattisesti lähde ulos ovesta kello 8.20, eikä siis Veeraa tarvitse herättää viimeistään puoli kahdeksalta, vaikka se jostain kummallisesta syystä nukkuisikin niin pitkään. Ja vaikka pikkunaiset heräisivätkin seitsemältä, aamulla voidaan rauhassa lököillä siihen asti, kun Kertun virta loppuu. On ihanaa, että Veera on jo niin vanha, että tiedän sen pärjäävän itsekseen sen aikaa, kun käyn nukuttamassa Kertun vaunuihin, ettei tarvitse aina kahta lasta järjestää samaan aikaan ulos ovesta!

Nyt on kengät jalassa!
Ehkä ensi viikolla tulee puistoiltuakin sitten pitkästä aikaa vähän tiheämmin. Touhussa on nyt ihan uusi ulottuvuus, kun molemmat tytöt voi päästää irti eikä äidin tarvitse valita asemiaan niinkuin aasin kahden heinäkasan välissä, niin kuin silloin, kun Kerttu oli sijoitettuna vaunuihin ja vaati joko katsekontaktia tai tiettyä ärsykkeettömyyttä, jottei uni herkässä vaiheessa häiriintyisi. Tavallaan on ollut äärettömän hienoa, että naapuriin muutti Veeran ikäinen tyttö, koska leikkikaveri ei ole kaukana, mutta samalla sitä on itse passivoitunut kauheasti... Lapsi ilmoittaa haluavansa ulos, kysyy, voiko mennä hakemaan kaveria leikkimään, saa luvan, pukee päälleen ja painuu pihalle, eikä minun tarvitse kuin katsoa, että varustus on sään mukainen, ennenkuin selitän itselleni, ettei konttaavan vauvan kanssa kannata lähteä hiekkaa ja ruohoa syömään, ja että muutenkin niin väsyttää tai jotain, että kyllä nyt on ihana vaan nauttia tästä yksilapsisesta tilanteesta.

Loman kunniaksi (no ei nyt sentään, mutta kenties viikonlopun kruunuksi) puolisoni järjesti meille oikein kunnon parisuhdetyöleirin: mummu aamulla lastenvahdiksi Kertun aamu-unien aikaan, ja me mummulan vinttiä tyhjentämään roskalavalle. Tämä toiminta siis liittyy hitaasti mutta varmasti etenevään remontti- ja muuttoprojektiin, josta ehkä jonain päivänä on jotain kerrottavaakin... Vintin tyhjennys ei ehkä kuulosta parhaalta lauantai-aamuohjelmalta, mutta kyllä oli hienoa! En tiedä, onko tämä joka huushollissa samanlaista, mutta fyysinen riuhtominen yhteisen tavoitteen eteen saa mut jotenkin hyrisemään kiintymystä tohon mieheen: siinä niinkun oikeasti toimitaan parina, kun toinen kerää yksiä tavaroita kasaan ja toinen kantaa niitä juttuja, mihin vain sen syliväli riittää, ja sitten heitellään kamaa ikkunasta alas ja pyyhitään hikeä, öristään välissä jotain toiselle ja lopulta todetaan, että oltiinpa tehokkaita, hyvä me! Et niinku me ollaan Me. Ihanaa.

Sitä paitsi fyysinen riuhtominen ihan muutenkin tekee ihmiselle hyvää! Olen käynyt tässä syksyn mittaan kyllä flamencotunneilla, mutta tällä harrastuneisuuden tasolla se on enemmän aivo- kuin lihasjumppaa, kun on niin kovasti keskityttävä siihen, että oikea raaja liikkuu suunnilleen oikein päin, ettei liikkeistä pysty ottamaan kaikkea irti. Perjantaiaamupäivisin pääsen Johanna Jokisen äiti-vauva-joogaan, mikä on mielettömän hienoa, koska jostain syystä yksin kotona ei tule mieleenkään, että kroppaa voisi väännellä eri suuntiin niin, ettei alaselkä ja niskat kolottaisi. Mutta muuten mun liikunta on vaunujen työntelyä suhteellisen rauhalliseen tahtiin, ja nyt kun tänään pääsi paiskomaan ja kantamaan, sitä ikään kuin huomasi olevansa ihan eri palikoista rakennettu kuin tavallisena päivänä!

Sen jälkeen saattoi sitten hyvällä omallatunnolla tarjota kahvia ja kakkua Kaksplussan Sagalle, joka tuli avaamaan Kertun synttärikauden ja samalla lopettamaan yhden kauden: viimeinen Maailmaan-haastattelu on nyt tehty. Yllättäen tuli oikein haikea olo! Muuten päivät kuitenkin tässä seuraa toisiaan, mutta tämä oli eka kerta, kun tuli pysähdyttyä miettimään, että vauvavuosi on ihan oikeasti aika lailla tässä.

torstai 16. lokakuuta 2014

Askeleita

Täten voin juhlallisesti nyt ilmoittaa, että nuorempi tyttäreni osaa kävellä. Yllättävän vaikeaa on ollut määritellä, että milloin taito nyt sitten oikeasti on hallussa, en muistanutkaan!

Ekat askeleet ilman tukea on otettu jo melkein pari kuukautta sitten, niitä seurasi päätön kokeiluvaihe, kun jalkoja siirreltiin eteenpäin kunnes tasapaino petti ja naama osui lattiaan. Nyt kysyn itseltäni, kirjoitinko äskeisen lauseen passiivissa siksi, että touhu näytti niin tajuttomalta..? Seuraavaksi kehitys hidastui, koska Kerttu kehitti itselleen jonkinmoisen itsesuojeluvaiston, opetteli kiipeämään ja laskeutumaan sohvalta, niin ettei aina sydän syrjällään tarvinnut siinä vieressä vahtia, ja otti myös rappusten nousun ja laskeutumisen haltuun. Tässä kohtaa huomaa, miten fyysinen ja psyykkinen kehitys ovat kiinni toisissaan: ellei se höntti liikkuisi itse, se ei huomaisi tarvitsevansa esimerkiksi sellaisia ajatuksia kuin eteen- ja taaksepäin. Tai ylös ja alas. Tai että sattuu, jos ei hallitse omaa kroppaa. Samaan aikaan passiivinen sanavarasto on laajentunut ihan hetkessä, aikaisemmin saatoin höpistä Kertulle jotain omaksi huvikseni ja painottaa enemmän niitä muutamaa sanaa, jotka se tajusi ("katos nyt mennään tästä ovesta pihalle, istutaas rappusille ja ihmetellään vähän että näkyykö lintuja - joo-o, siellä taivaalla lentää lintuja, siellä ne on, lintuja on paljon"), mutta nyt sille voi jo vähän antaa ohjeitakin, näitä tosi tärkeitä, että pallo on nyt äärimmäisen tärkeää heittää äidille, ja että nyt kun kuuluu töminää niin ehdottomasti on mentävä katsomaan, että kuka sieltä ovesta tulee.


Sain eilen aikaiseksi laittaa lasten tämänsyksyiset koulukuvat kehyksiin ja eteisen seinälle viimevuotisten tilalle. Tarkastettiin miehen kanssa varmuuden vuoksi, että tunnistaako lapsi sisaruksensa nimeltä, ja hyvin meni, varsinkin isoveli sai kovasti ihastunutta kiljuntaa osakseen...

Käveleminen, niin. Illalla totesin, että kyllä nyt voi sanoa että se kävelee, ja mies vastasi, että no on se nyt jo viikon verran kävellyt. Haluan nyt tässä esittää perustelut sille, miksi olemme molemmat luonnollisesti oikeassa, mutta minä vielä vähän enemmän: ainakin viikon verran Kerttu on selvästi itse valinnut kävelyn preferoiduksi liikkumistyylikseen konttauksen sijaan, mutta rohkeus on loppunut parin metrin jälkeen. Parina viimeisenä päivänä matkaa on tehty kahdella jalalla jo huoneesta toiseen, ja tasapaino on pitänyt hienosti. Viimeinen haaste on vielä edessä: ilman tukea ylös nouseminen. Toistaiseksi ongelma ratkaistaan nousemalla polviseisontaan ja jatkamalla matkaa sen viitisentoista senttiä normaalia matalammalla.

Ihanasti liikkuminen myös väsytti lapsen niin, että se herätti mut vaan kaksi kertaa yöllä. Tuli kuitenkin todettua, että ei se yöheräämisten määrä (kunhan se pysyy alle viidessä) ole niin erityisen väsyttävää, mutta se on, että Kerttu uskoo aamun tulleen jo kuudelta.

Mistä vielä aasinsilta uusiin silmälaseihin, jotka hain eilen nimeltämainitsemattomasta optikkoliikkeestä, jossa kyllä kannatti käydä, sekä toissapäivänä saapuneeseen bleiseriin: onpas hassua, että tämä töihinpaluuajatus aina vaan kaappaa kainaloonsa myös ulkonäkö- ja pukeutumisaspektin! Tuleeko tästä nyt sittenkin joku tyyliblogi? Kun piti vaan todeta, että kovasti uudet rillit ja uusi jakku päällä tuli heti sellainen olo, että nämä päällä olisi kiva olla töissä. Ja että muutenkin ajatukset ovat nyt askeleen verran lähempänä arjen uudelleenjärjestelyä. Täytyisikö oikeasti alkaa opetella aikaisempaa nukkumaanmenoa, että jaksaisi olla töissä? Pitäisikö samalla haastaa itsensä vihdoinkin käyttämään säännöllisesti hammaslankaa? Miten ihmeessä saan kaksi lasta ulos ovesta täysissä pukineissa puolen tunnin sisällä heräämisestään niin, että säilytän touhussa inhimillisyyden?

tiistai 14. lokakuuta 2014

Pieniä kivoja juttuja: logistiikkaa & vierasvaraa

Aamun pienet onnistumisen ja ilon tunteet irtosivat nyt siitä, että Sari tulee yökylään, ja se on kivaa jo sinällään, mutta sen kruunuksi pitää tietysti vähän pohtia ruokalistaa ja muuta ihan erityisen tarkkaan, jotta vieraallakin olisi mahdollisimman kivaa.

Veera huomautti aamupalaa syödessään, että "muistat sit äiti ettet koko ajan puhu Sarin kanssa jotain aikuisten juttuja, ku on se munki kaveri." Taitaa olla enemmänkin. Minun lapsiparoillani ei ole kummeja eikä vastaavia, kun ei kuuluta kirkkoon eikä siis siinä ekoina viikkoina itsestäänselvyytenä kiinnitetty niitä tiettyihin aikuisiin. Jalo ajatus oli, että sitten kun ovat vaikka viisi, saavat itse valita itselleen erityisiä luottoaikuisia, joille voidaan antaa joku kummia vastaava arvonimi. Tätä jubileerausta ei kuitenkaan vieläkään ole suoritettu, mutta mikäli saamme sen aikaiseksi, voin paljastaa, että ainakin yksi tietty ihminen on aika vahvoilla.

Juujuu, mutta siis homma menee näin: kun ihminen saapuu useamman tunnin matkan takaa iltapäivällä, niin pitää tarjota lounasta, eli jotain suolaista, ja sitten kahvia ja sen kanssa jotain makeahkoa. Mies saa töistä palattuaan siitä näppärästi sitten myös mahantäytettä. Illalla syödään Ruoka. Aamupala täytyy miettiä hotelliaamiaisperspektiivistä, ihan ei Haikon kartanon tasoon tähdätä, muttei myöskään mitään perustavaa saa puuttua. Vierasta ei myöskään päästetä lähtemään, ennen kuin se on ruokittu matkaa varten.

Ironista tässä on se, että normipäivänä suunnittelen talouden ruokahuoltoa näin (-) paljon, siis että jos nyt lapset saisi jotain ruokaa ennen iltaa, niin hyvä on, isä hoitaa sitten loput, ja itse pärjää tosi pitkälle voileivillä ja kekseillä... Onneksi on multivitamiinit!
Meil o vaahtera.

Takaisin ladulle: menin siis täydennyskauppareissulle Veeranvientimatkalla, ja koska perhemarket sijaitsee näppärästi tuossa kävelymatkan päässä, sain vieläpä Kertunkin nukutettua samalla. (Tästä saisi somessa pelattavassa kotiäitipelissä sikana synergiapisteitä.) Silloin kun Veera oli vauva, ja olin kotona yksin neljään asti iltapäivällä, hoidin muistaakseni suunnilleen kaikki kauppareissut kävellen, ja silloisissa vaunuissa oli sitä ajatellen sopivan korkea painopiste sekä mahtava alakori, johon mahtui iso kauppakassi.

Nykyään päivät on lyhyemmät eskarin takia, ja käydään useammin kaupassa aikuisten kesken, mummun suosiollisella lapsenvahtiavulla. Nämä nykyiset, Hanna-ystävältä ostetut - kiitän sua mielessäni joka päivä :) -  taas ovat matalammat (siksi kevyemmät työntää), ja nuo kuvan talouspaperirullat on sijoittu aika rimpulaan remmit+taso-viritykseen. Mutta sepä ei haittaakaan, koska nyt mulla on ihan mielettömän hyvä kauppakassi! Se menee pienenpieneen tilaan, mutta pysyy leveällä kantohihnallaan tosi hyvin aisassa kiinni ja siihen mahtuu suunnilleen kaikki Maija Poppasen tavarat. Kuvassa siinä on mm. kaksi litraa maitoa, kymmenen munaa, kaksi leipäpakettia ja nelisen kiloa vihanneksia ja hedelmiä. Hiuka hianoo! Kyllä elämä on upeaa!

Huomasin muuten kassalla lompakkoa kaivaessani, että Veeran sormikkaat olivatkin minun kassissani. Eskarin pihassa huomasin, että sillä oli kädessä kynsikkäät, joissa on huppu neljälle sormelle, ja kyselin taas sillai äitimäiseen sävyyn, että ai laitoit noi hanskat, missäs sormikkaat on (lue: "on se nyt jumalauta kumma kun joka päivä ne on hukassa, eikö niitä voi laittaa siihen laatikkoon mihin ne kuuluu?"), no kuulemma iskä ne oli laittanut johonkin kun tytär oli riisunut ne ottaessaan kypärää pois ("niin just, iskän jäljiltä ne sitten on jossain ylläripaikassa"). Ja sitten muistan, että taisinpa tosiaan itse ne poimia siitä kuistilta kassiin, että saan ne vietyä sisälle ja laitettua laatikkoon... Synti tunnustettu.

Ai niin, oli siellä kassissa vielä valmis vaniljakastikekin (kun sitä ei ehdi nyt tehdä itse, kun on tehtävä kinkkupiirakka ja salaatti tässä päikkärien aikana, ja raportoitava aikeistaan täällä), koska kahvin kanssa syödään tätä omenahyvettä, jonka tein eilen. Mikrossa. On kuulemma äärimmäisen vaarallista, mutta jotain riskejä on otettava.

Ei ole herkku ulkonäöllä pilattu, mutta hyvää on (lapset todistaa). Resepti on jostain puolen miljoonan vuoden takaa, kun olin jollain Marttojen messuständillä maistattamassa helppoa ja nopeaa syksyruokaa. Siinä ei varmaan ole copyrightia, niin laitan tähän, jos sattuu alkuperäinen vaikka hukkumaan:

1l omenalohkoja
1tl kanelia
2dl sokeria
1dl sulatettua voita tai margariinia
5dl kaurahiutaleita

Lado omenalohkot voideltuun uunivuokaan. Mausta kanelilla ja desilitralla sokeria. Sekoita margariini, loppu sokeri ja kaurahiutaleet. Kaada seos vuokaan. Paista 175 asteen lämmössä n. yksi tunti tai mikroaaltouunissa 15-20 min.

maanantai 13. lokakuuta 2014

Puistotreffit pikku tihkussa

Oltiin sovittu värikylpykaveri-Onnin kanssa alustavasti, että mennään vähän ulkoilemaan Nortamonpuistoon aamupäivällä, ja vaikka vettä tihkuttelikin aamulla, niin viestiteltiin äitien kesken sen verran, että päätettiin uhmata säätä.

Täytyi tarkistaa puiston nimi, puhekielellä se on "se puisto siin teatterin takana", ja on nyt pakko mainostaa tätä superhienoa sivustoa, josta löytyy muutkin ulkoilupaikat Porissa.

Jos yksi kuva nyt sitten...
Veera viedään aamuisin eskariin puoli yhdeksäksi, ja Kertun rytmi on muotoutunut sen mukaisesti niin, että uni tulee näppärästi samalla reissulla, samoilla pukemisilla siis. Vaikka tässä jollain viikolla aamupäikkärit kestivät enää puolisen tuntia, ja kuvittelin, että ehkä tässä ollaan siirtymässä yksiin päiväuniin, niin sittemmin palattiin taas 1,5-2 tunnin aamunokosiin ja toisiin iltapäivän puolella. No niin, tämän huomioon ottaen olin siis tosi näppärä ja puin lapselle pehmeämmän ja topatumman vaunuhaalarin sijaan erilliset lämpöiset kerrokset ja vedenkestävän vehkeet jo kahdeksan jälkeen ulos lähtiessämme.

Tyttö veti sikeitä ja äiti lueskeli lehteä ja surffaili hetken, kunnes huomasi, että olisi jo hyvä lähteä. Aina tässä kohtaa sitä sitten miettii, että miksen heittänyt kassiin mukana tarvittavia juttuja silloin, kun ekan kerran sitä ajattelin, koska nyt täytyy pohtia sitten uudestaan... No, puhdas lusikka siellä jo oli, jos vielä jonkun välipalapurnukan heitän mukaan niin hyvä on.

On siellä joku!
Ulos ovesta ja vaununaisasta kiinni, olisi Kerttu saanut nukkua vielä hetken, mutta ei haittaa vaikka heräsikin. Viimevuotinen ruska oli ihan omaa luokkaansa, mutta kyllä nytkin on niin kaunista! Voisi napsia kuvia koko ajan, mutta kuinka montaa otosta sitä sitten jaksaa katsella, nautitaan livenä nyt kun se on mahdollista.

Ja sitten juurikin suunnilleen tällä kohtaa, kun ei enää kannattanut kääntyä kotiin päin, hoksasin, mitä unohtui ottaa mukaan: saappaat... Kerttu kävelee sisällä pidempiäkin matkoja, mutta ei ole vielä keksinyt, miten noustaan seisomaan ilman tukea. Kengätkin on tähän asti olleet suurinpiirtein tuulensuojana, jos on pyöräilty tai kärrytelty jossain, mutta nyt olin juuri saanut facebookin paikalliselta lastenkirppikseltä hankittua sopivat saappaat ja talvikengät, että päästäisiin treenailemaan kävelyä myös ulkona.

Pystyykö muu kuin kotiäitihenkilö ymmärtämään sen tunteen, minkä tämä unohduksen tajuaminen aiheuttaa?! Onneksi se menee äkkiä ohi, mutta kyllä itsensä voi aika hölmöksi tuntea tämmöisenkin asian takia :) Onnin äitikään ei sitten sosiaalitoimeen ilmoittanut, vaikka päästin lapsen möyrimään maahan ilman suojajalkineita, ja villasukistakin lähti hiekka kuivuttuaan irti ihan hienosti.

sunnuntai 12. lokakuuta 2014

Tämä talo on ihan sekaisin!

On ihan uskomatonta, miten nopeasti talo voi järjestelyhetken jälkeen taas olla kuin hävityksen kauhistus... Se olisi varmasti mahdollista kahden aikuisen taloudessakin. Kun lisätään vielä kaksi teini-ikäistä, esikoululainen ja aktiivisesti kävelyä opiskeleva taaperoinen, joka uskoo pysyvänsä paremmin tasapainossa, kun nyrkissä on lelu tai vaatekappale, tekee mieli luovuttaa.

Totuuden nimissä: luovutan säännöllisesti. Pyrin kuitenkin myös ryhdistäytymään yhtä usein. Onneksi en ole se ainoa aikuinen, jota asunnon tila kiinnostaa.

Minulla on kuitenkin tosi hyvä selitys sille, miksi en jaksa vaalia järjestystä jatkuvasti. Olen paha äitipuoli.

Olin 22-vuotias, kun muutin mieheni luo kotiin, jossa meidän isot lapset, silloin 2- ja melkein 4-vuotiaat, asuivat myös osan ajasta. Jossain selkärangassa on tarve siivota ja järjestää uusi koti oman näköiseksi. Sitä tein samalla, kun asettelin omaa omaisuuttani ympäri taloa reviirini merkitsemiseksi. Lasten lelut olivat nätisti heidän huoneessaan, ja jos niitä ajelehtikin jossain muualla, ne oli helppo palauttaa paikalleen. Hirmu näppärästi pysyi muutenkin järjestys, koska gradun kirjoittelua päivittäin lykätessä oli hyvä "tehdä ajatustyötä" eli hinkata vaikka vanhalla hammasharjalla jotain jalkalistaa, jos ei mitään muuta vitkuttelua keksinyt.

Sitten yhtenä sunnuntaina huomasin odottavani lasten lähtöä toiseen kotiin ihan vimmaisesti: en olisi millään malttanut hillitä itseäni oven sulkeutumiseen asti, niinkuin tavallisesti, vaan olisin jo halunnut siivota heidän jälkensä näkymättömiin. Muuttaa kodin takaisin omakseni. Ajatus oli järkyttävä siksi, että lasten isä oli aina lasten lähdettyä murheen alhossa koko loppuillan ja suuresti ikävissään joka tapauksessa - ja mitä tekee tämä kotihengetär tässä: poistaa tarmokkaasti kaikki merkit lasten olemassaolosta.

Lasten kasvaessa pohdiskelin usein sitä, minkä ikäiseltä voi vaatia omien jälkien siistimistä, ja minkä tasoisesti. On vaikea sanoa, kumpi meistä aikuisista oli rasittavampi, jos asiasta keskusteltiin: minä, joka halusin isän paimentavan lapsensa noudattamaan minun asettamiani järjestyskriteereitä, vai isä, joka ei halunnut kuluttaa nalkuttamiseen suurta osaa vähistä yhteisistä hetkistään lastensa kanssa. Äitipuolena minulla oli kaksi vaihtoehtoa: joko stressaan koko ajan siitä, että tavarat ovat lasten jäljiltä mielestäni väärissä paikoissa ja huomauttelen asiasta, mikä saa koko nelikon ärsyyntymään suoraan tai välillisesti, tai kehitän sietokykyäni.

Kun Veera aikanaan syntyi, sietokykyni oli kehittynyt jo melko boheemille asteelle. Se olikin hyvä, koska nyt ei viikossa enää ollut lapsettomia päiviä, jolloin olisi saanut rauhassa poistaa kaaoksen. Toisaalta oli jo pakko alkaa kiristää vaatimustasoa - mutta tässä oma lapsi joutuu ns. lapsipuolen asemaan, koska nalkutus omaa lihaa ja verta olevalle kääpiölle on verrattomasti helpompaa ja vähemmän latautunutta kuin lainalapsille.

Tällä hetkellä vaeltavat tavarat tai naapurihuoneessa jatkuvasti vaihtuva tuoleista ja vilteistä rakennettujen majojen näyttely eivät edes oikeasti ole enää niin harmittavia, vaan eniten tuskastuttavat tiskipöydälle ja muille tasoille asettuvat astiat, tai tyhjät vessapaperirullat, tai ihme paikkoihin unohtuneet vaatteet ja pyyhkeet. Nalkuttaminen harmittaa itseä, ja se, että paikalla enemmän olevat pikkutytöt kuulevat sitä suhteessa enemmän kuin isot lapset, joilta jo voi odottaa enemmän. Mutta onneksi sitä silloin tällöin muistaa vetää henkeä ja miettiä, kannattaako pilata oma päivänsä keskittymällä kaaoksen kauhisteluun, vai pitäisikö sitä sittenkin vaan toimia itse heti kun energia on sopivalla tasolla.

Symbolifunktio, syy & seuraus

Nyt hei tulee sit niin diippii shittii tähän sunnuntaiaamuun... Vähäunisen yön (miksei sitä vaan voi mennä nukkumaan kymmeneltä kun tietää, että herätys tulee viimeistään seitsemältä?) jälkeiset lausunnot voidaan rinnastaa hiprakassa päästeltyihin. Toivottavasti silti ei kauheita itsestäänselvyyksiä tule päästeltyä liian pitkässä muodossa.

Joskus kesällä tuli tavaksi, että kun tytöt heräsivät aikaisin, kuten aina, äiti yritti venyttää omaa lepoaikaansa kaivamalla netistä oman makunsa mukaisia musiikkivideoita sen sijaan, että isompi olisi napannut kaukosäätimen ja alkanut surffata lastenkanavilla. Se oli lapsista niin hauskaa, että nyt Kerttukin osaa viestiä haluavansa tanssia hihkumalla ensin äidille, ottamalla tiukan katsekontaktin, kääntämällä katseensa pimeään telkkariin ja hytkymällä sitten vähän - ja jos äiti sitten ottaa kaukosäätimen ja yrittää katsoa hetken jotain muuta, kritiikki tulee välittömästi.

Olen filologi, ja saan kiksit symbolifunktiosta. Siis siitä, että ajatusta, esinettä, ihmistä tai muuta
Nämä taulut ovat osaltaan opettaneet Kertulle symbolifunktiota.
objektia (eli tekemisen, tässä nimeämisen, kohdetta) vastaa jokin symboli. Puhuttu tai kirjoitettu sana, tai ele. Tässä kohtaa pitäisi vielä ohjata mahdollinen lukija ihmettelemään Helen Kelleriä, alle parivuotiaana kuulonsa, näkönsä ja puhekykynsä menettänyttä naista, joka sitten teki myöhemmin ihmeellisiä asioita, mutta en jaksa alkaa linkittelemään.

Nautin ihan järjettömän paljon tästä vaiheesta lapsen kehitystä, kun se huomaa, että jotain äännähtämällä tai tekemällä toinen ihminen reagoi tietyllä, ennalta-arvattavalla tavalla! Esimerkiksi silloin, kun äiti vaan keskittyy puhelimeensa, kannattaa mennä tekemään jotain kiellettyä, koska sitten se välittömästi lopettaa sen räpeltämisen... Ja kun toistuvasti tarpeeksi monessa yhteydessä nostaa kädet ylös ja sanoo "itsötsä" (kyllä!), äiti nostaa syliin eikä vaan auta seisomaan. Ja kun me todetaan, että "Kerttu on ihan sekaisin", se pudistaa päätään ihan holtittomasti ja hämärän näköisenä. Toisaalta Veera kyselee nyt, mitä vaikka biiseissä sanotaan, siis mitä ne on suomeksi. Ja lukee ja kirjoittaa viivoja, jotka muodostavat merkkejä eli kirjaimia, joista muodostuu merkkijonoja eli kirjoitettuja sanoja, joilla on oma äänneasunsa - ja joilla voidaan tallentaa ajatuksia. Mieletöntä!

Jälkipolvi on siis ymmärtänyt monella tasolla, että asioilla on abstrakti puolensa: kaikki ei ole vain sitä, miltä näyttää.

Ja tämä on nyt se juttu. Onnellisuuden avain. Kasvatuksen ja sivistyksen ydin. Asioilla on syy ja seuraus. Kun teet jotain, siitä seuraa toisia asioita. Osoitat valoa katossa: aikuinen sanoo: "Niin, siinä on lamppu." Nostat pallon ylös ja liikutat sitä ensin vähän yhteen suuntaan, sitten vastakkaiseen ja päästät irti: pallo liikkuu ilman halki. Lyöt lapiolla kaveria päähän: se alkaa itkeä ja/tai lyö takaisin. Tunnet mielipahaa, kun tavarat ympärilläsi ovat sekaisin etkä löydä mitään: seisot tumput suorana ja odotat, että joku tekee asialle jotain ja jos ei tee, mielipaha jatkuu / järjestät tavarat itse, löydät etsimäsi ja tunnet tyydytystä. Olet ystävällinen toiselle ihmiselle: toinen ihminen tulee iloiseksi ja ajattelee, että olet kiva tyyppi: sulle tulee hyvä mieli ja olet ystävällinen toistekin.

Linda Liukas sanoo - ja minä olen samaa mieltä - että on tärkeää ymmärtää (esimerkiksi nyt koodamisen suhteen), ettei ne sovellukset nyt vaan ilmesty jostain annettuna, vaan että joku jossain on tehnyt ne. Kyllä. Maailma on täynnä asioita, rakennuksia, tavaroita, toimintatapoja - ja on hirveän tärkeää, että ihminen hoksaa, että Joku (tästähän on niitä mainoksiakin...) on ensin saanut ajatuksen, sitten suunnitellut, sitten kommunikoinut suunnitelman muutamalle kaverille ja lopulta toteuttanut ajatuksensa kaverien avulla - ja lopputulos on kaikkien näkyvillä. Mikä taikatemppu!

Jos haluat kasvattaa lapsesi onnelliseksi, auta sitä ymmärtämään, että se on itse vastuussa tekojensa seurauksista. Ei kannata vain odottaa, että jotain tapahtuu, koska sitten ei välttämättä tapahdu mitään, tai tapahtuu eri asioita kuin haluaisit. Ihminen on onnellinen, kun se saa itse vaikuttaa elämäänsä. Vaikuttamiseen tarvitaan usein kieltä. Kuuntele lastasi, yritä ymmärtää, kannusta ja opeta se ajattelemaan ja tekemään itse. Vahdi kuitenkin, ettei se satuta itseään tai muita. Vanhemman tärkein tehtävä on tehdä itsestään tarpeeton.

lauantai 11. lokakuuta 2014

Tulossa: yksivuotissynttäribileet

Tänään mennään lasten serkkupojan 8-vuotissynttäreille! Kutsu on käynyt tälle lähisukulaisporukalle, joka vakiona nauttii synttärikahvit jomman kumman veljeksen kodissa lasten syntymäpäivien yhteydessä. Vaikka jengi on yleensä aina sama, me silti Kaisan kanssa joka kerta joudutaan laskemaan erikseen (vaikkakin yhdessä, toistemme varaan laskien), että kuinkas monta kuppia, lasia ja lautasta pöytään nyt kullakin kattauksella laitetaan.

Pientä hämmennystä aiheuttaa tänä vuonna se, että tämän serkkupojan ja Kertun synttäripäivät ovat kahden päivän päässä toisistaan. Sisarusten kahvituksia on yhdistetty ennenkin, mutta serkusten yhteisjuhlat, kun eroa iässä ja kiinnostuksen kohteissa erityisesti tässä elämänvaiheessa on melkoisesti, eivät kyllä nyt olleet vaihtoehto. Ja kun viikonloput kuluvat erinäisissä turnauksissa ja muissa menoissa, niin Kertun huomioiminen jääköön nyt sukulaisten osalta suosiolla ensi kuun puolelle.

Mutta kun minä olen tämmöinen kutsuihminen, niin tottakai lapselle pidetään kaverisynttärit! Oikeasti se on siis tietysti tekosyy, että äiti saa kutsua omia kavereitaan kylään. Ikävä kyllä jotain rajaa on vedettävä, koska kukaan ei nauti 50 vieraan lapsen seurasta meidän 64 neliön seurustelukerroksessa, josta vie rappuset sekä ylä- että alakertaan ja vielä ulko-ovi pihalle... Ja siksi paikalle on kutsuttu muutama sellainen superkiva nainen, jolla on 0-3-vuotiaita lapsia. Vanhemmat sisarukset ja isät saavat tulla, mutta juhlat järjestetään äitien ja pienten lasten viihtyvyyttä silmällä pitäen.

Kielsin tuomasta lahjoja. Yksivuotias ei ihan ymmärrä, että nämä ovat sen bileet, eikä se ymmärrä vielä lahjojen saamisenkaan päälle. Se löytää tuolta naapurihuoneesta edelleen joka päivä itselleen uusia tavaroita, vaikka niitä siltä yrittäisi piilotella. Kolmen isomman sisaruksen jäljiltä kamaa riittää, vaikka karsintaa on tehty säännöllisesti.

Toisaalta jotain ohjelmaa pitää olla, ja koska juomalaulut, onginta tai poliittiset väittelyt eivät nyt vaan tule kyseeseen, varasin paikalle lastenvaate-esittelijän... Niin että jos on ihan palava tarve päästä niistä rahoista eroon, niin lahjan sijaan voi ostaa omalle perilliselle vaikka rukkaset. Eikö ole ihan pätevä ajatus..? Toivon silti todella, että mun kaverit tietää, että esittelijä on sivuosassa. Tärkeintä on, että vieraille tulee jotain yhteistä touhotettavaa (tai ihmeteltävää), niin että toisilleenkin tuntemattomilla on lastenkin lisäksi jotain helppoa puhuttavaa.

Vielä on tarjoilut suunnittelematta loppuun. Sosekeittoa meinasin, kun se sopii sekä pienille että aikuisille, ja jotain sormiruokajuttuja, mistä voi koota jonkun salaatintyyppisen, jos ei tykkää mutustaa niitä yksi kerrallaan. Kakkua tuskin tulee... Ellei sitten tekisi sokerikakkupohjasta myös pienen pieniä biittejä? Siihenkin voisi kehitellä vähän buffettitouhua - joo! Create your own trifle, on the spot! Superidea! Katsotaan mitä tästä tulee!

perjantai 10. lokakuuta 2014

Päivähoitovuodatus

Ihan aluksi kuvitteellinen tuomarin pilli suuhun ja hiljennetään kotiäiti/uraäiti-mutisijat, jos niitä enää on. Tässä maassa niin harvalla on oikeasti mahdollisuus valita. Toiset haluaisivat mennä vauva-ajan jälkeen töihin rahan hankkimiseksi tai itseään toteuttaakseen, mutta töitä ei ole. Toiset haluaisivat jäädä kotiin vauva-ajan jälkeen omaa maailmankuvaansa tai unelmaansa toteuttaakseen, mutta se ei taloudellisten tosiasioiden vuoksi ole mahdollista. Tant pis. Jokainen tekee sen ratkaisun, joka omaan tilanteeseen parhaiten sopii, ja takaa onnellisuutensa sopeutumalla tilanteeseen parhaansa mukaan.

Jätin tällä viikolla päivähoitohakemuksen. Kovasti velloivat tunteet. Että tässä sitä nyt ollaan, kotiäiteily on loppumassa, vääjäämättä, laitoin päivämäärän hakemukseen, vaikka lisäsinkin kommenttiruutuun, että ajankohta on arvio. Miksi? No siitä sitten joku toinen kerta. Tavallaan sitä vähän yrittää vähän nyyhkiä mielessään, että "voi ei, nämä alkaa olla näitä viimeisiä vaunulenkkejä keskellä arkipäivää, kohta olen tähän aikaan päivästä töissä, enkä voi nauttia kuulaasta syyssäästä ja kauniin ruskaisesta puistokadusta", mutta sitten ihan rehellisesti myöntää itselleen, että oikeasti olisi jo tosi kiva päästä päivisin aikuisten ihmisten ympyröihin. (Sitähän tämä naputtelukin on! Ajatusten siirtämistä lapsen tarpeiden ennakoinnista ja jatkuvasta valmiustilassa olosta johonkin ihan muuhun.)

Mutta haikeaa on. Tuntuu niin raastavalta kuvitella oma pieni höpsiäinen hoitajan hoiviin... Aamuhärdelliä kammoksun eniten, koska tiedän oman pinnani lyhyyden. Onneksi näin toisella kertaa osaan jo tietoisesti päättää, että mitään iltamenoja ei kannata ensimmäisiin duuni- ja tarhakuukausiin ladata, koska iltaelämä vaan on perheellisen ihmisen parasta aikaa.

Joskus vielä ihmettelin, miksi pienten lasten vanhempia ei näy missään, niinkun et miks ne uhrautuu ja lakkaa elämästä...

Veera meni tarhaan (minä menin päiväkotiin, ehkä mun vanhemmille tarha kuulosti eläimelliseltä?) 11 kuukauden ikäisenä. Se tuntui monella tavalla itsestäänselvemmältä silloin, koska tyttö oli jo viettänyt puoli vuotta isänsä kanssa, eli selvästi pystyi elämään ilman äitiään. Symbioosi oli jo... ei rikottu, eikä katkennut, ehkä purkautunut? Lisäksi Veera on ollut ihan pienestä asti reipas ja ulospäinsuuntautunut ja utelias ja touhukas, eikä ole ollut epäilystäkään, etteikö hän olisi viihtynyt toisten lasten seurassa. Luotan myös sokeasti päivähoidon henkilökunnan ihmisyyteen ja kiitän yhteiskuntaa, jossa on mahdollista saada lapsi kunnalliseen päivähoitoon periaatteessa pilkkahinnalla: ilman tätä järjestelmää meidän perheen elämä olisi aika erilaista kuin se nyt on.

Jos laskettu töihinpaluuaika osuu kohdilleen, Kerttu on tarhauransa alussa vähän Veeraa vanhempi, kävelee jo reippaasti, on yhtä sinnikäs kuin siskonsa eli tulee varmasti ymmärretyksi eli pärjää hienosti vieraan ihmisen hoivissa. Ja silti mä olen jotenkin kauhean huolissani, että miten kauhean teon tässä nyt olen tekemässä, pienen ihmisen perusluottamuksen rikon... Osaisiko sitä nyt ottaa itseään niskasta kiinni ja kääntää ajatuksen? Että onpa hienoa, kun tyttäreni nyt pääsee osaksi suurempia ympyröitä ja saa kokemuksen siitä, että kivoja ja turvallisia ihmisiä on oman perheen ulkopuolellakin!

torstai 9. lokakuuta 2014

Miksi? Minä!

Nyt on kulunut 54 viikkoa siitä, kun jäin äitiyslomalle. Viimeisen reilun kuukauden ajan (suunnilleen muuten yhtä kauan, kun Kerttu on jo selvästi ymmärtänyt puhetta ja yrittänyt kävellä) olen huomannut omien ajatusteni pyörivän enemmän ja enemmän sellaisissa asioissa, jotka olen sivuuttanut viimeisen vuoden ajan: työ, omat harrastukset, omat ajatukset. Oikeastaan nämä asiat ovat nousseet mieleen kysymyksinä siitä, mitä ihan oikeasti haluan tehdä, millaista haluan arkeni olevan, ja mistä asioista nautin.

Veera on jo eskarilainen.
Tein pari viikkoa sitten hurjan irtioton: lähdin kotoa aamulla kymmenen junalla, osallistuin hienoon tilaisuuteen toisella puolella maata ja palasin takaisin puolen yön aikaan. Naureskelin itsekseni, että viisi vuotta sitten, kun edellisen kerran olin melkein vuoden ikäisen tytön äiti, varasin pitkän viikonlopun New Yorkiin, että saisin olla ihan itsekseni minä; nyt on glamour elämästä jo niin kaukana, että oma itse löytyy Suomen rajojen sisäpuolelta... No mutta, ajatus oli siis sama: nauttia tylsyydestä, istumisesta ja siitä, ettei voi tehdä mitään ns. hyödyllisiä kotitöitä, ja tehdä siinä samalla kuitenkin jotain kivaa ihan omilla ehdoillani. Suosittelen.

Kerttu osaa ottaa rennosti.
Olen aina tykännyt ajatusteni jäsentämisestä ja järkevöittämisestä kirjoittamalla, mutta aikuisena sille ei muka ole ollut aikaa. Töissä sitä ja tätä ja kotona vielä kaikenlaista. Nyt kun on vuoden verran saanut pienentää oman elämän piiriä ihan luvan kanssa ja kiire on hävinnyt, tuntui melkein siltä, että sanoja pulppuaisi ulos heti, kun ottaisin eteeni tyhjän paperin ja kynän. Onneksi on nämä tietokoneet, näpyttämällä sanat saa nopeammin kiinni! Otin siis junaan koneen mukaan ja päätin antaa sanojen tulla. Siinä monen tunnin matkan aikan huomasin ajatelleeni vuoden mittaan kaikenlaista, ja tietäväni näköjään vastauksia niihin omiin kysymyksiinikin. Sitä jatkan tässä. Sen lisäksi haluan pysäyttää aikaa, joka ruuhkavuosina kulkee liian lujaa. Ja aina pitää kysyä "miksi?" ja ihmetellä.

Kokonaisuus on suurempi kuin osiensa summa. Minä olen enemmän kuin äiti, vaimo, äitipuoli, sisko,  tytär, ystävä ja naapuri.