Welcome to Satakunta: How to approach Pori from abroad

This is the first part of a series of texts inspired by my dear friend Vibeke and her daughter, who will pay us back a visit next summer. The focus will be on laid-back family travelling, but some of the ideas are applicable to other kinds of people as well. Welcome to Satakunta!

Satakunta is a region on the west coast of Finland. Back in the day when boats and ships were your best and quickest choice of travel, Satakunta was about the most relaxedly international, enterprise-friendly and straight-forward part of the country. There were busy ports with international trade rights both in Pori (Björneborg, founded in 1558) and Rauma (Raumo, 1442), and River Kokemäenjoki was the highway from Tampere to the wide open world that began at the shores of the Gulf of Bothnia (via Sastamala, Kokemäki, Harjavalta, Nakkila and Ulvila, or Ulvsby, 1365).

According to some sources, not completely proven by scientific studies, but widely considered as the truth, the ancient trading places of Teljä (or Telja) and Hauho were situated - just about a millennium ago - on the banks of the river where the present town of Kokemäki now lies. Between the riverbanks and the present-day sea shore there are vast areas of super fertile land that used to be sea bed, so people from both sides of the gulf have settled themselves there, and kept in touch with their family and mates through the social media of sailing.

That was then. Satakunta now has a railway connection to the rest of the country through Tampere, which is brilliant, if you're coming from, hmm, Tampere, and okay, if you're hailing from Helsinki, Kuopio or Oulu. Just look at the map. The VR (which used to be short for Valtion Rautatiet, or the National Railway, but now I think they have decided national anything is not a good brand at the moment) trains run from Helsinki to Pori in three to four hours, depending on the connection, from Tampere to Pori in 1,5 hrs, and you can easily buy the tickets online in Finnish, Swedish or English. You can only buy tickets beforehand when the new timetables are out (about three times a year I think), and if you book the tickets 3-60 days before you go, they're less expensive. The cars are nice and comfortable, and usually there are outlets and a free internet as well as a possibility to buy drinks and snacks and light meals. Budget-wise I'd opt for buying my on-board food in advance. Oh yes, on InterCity trains there is also a car for kids, where there is a slide, a play train and children's books. My kids seem to appreciate it. I'm happy there is a place where my kids aren't the only ones making kids' noise. One child (under 16) travels free with an adult.

Matkahuolto coaches are your best bet if you're coming to Satakunta from the south or the north, or if you just prefer coaches to trains. Nowadays they have nice bargain prices (like today Helsinki-Tampere costs you only 2€), but the site says normally the 2-hour-15-minute Turku-Pori -connection will cost you 15€. Kids between the ages of 4 and 11 are half price. Again, the coaches are nice, have USB-outlets and a free internet, but usually there's no food or drinks available anymore. Buy your own.

Cheaper coach travel but perhaps not the most flexible timetables is offered by onnibus.com (Helsinki/Tampere/Turku to Pori). OnniExpress has one direct connection from Helsinki airport to Pori.

Southern Finland is somewhat surrounded by water. You can walk in or drive a car or ride on a coach if you come from the north of Sweden, Norway or the north-western bit of Russia. The road network is slowly deteriorating thanks to the interesting way the state has dealt the tax money, but they're still safe. Finland is an easy country to drive in, because most of the traffic is around Helsinki, elsewhere your main concern would be not falling asleep in the beautiful yet monotonous landscape. 

But hey, there are two ways of getting here from over the Baltic Sea: boat or plane. 

Most airlines fly to Helsinki, but there are flights to Tampere and Turku from select origins - even to Pori whenever there is a brave enough company to take the financial risk of few people and pricey tickets. There is a new rail connection to Helsinki Airport, so the train is probably now the best way to continue to Satakunta.

The famous cruise ships sailing the Baltic belong either to Tallink Silja, Viking Line or Eckerö Line fleets. The cruise tickets are usually cheaper than one-ways (so draw your conclusions on what's the smart way to book). There's usually a whole kids' programme with Moomins (Silja) or other walking and huggable mascots, duty free shops and a variety of restaurants, of which have never really blown my mind, but the buffet might be the safest option - you've got to eat something while you're on board! The handiest routes considering the Pori perspective run from Stockholm to Turku and Helsinki. The direct connections from harbours are run by coaches.

Remppahommia: viimeistelyn suunnittelua

Seliseli: vielä ei ole pystynyt aloittamaan viimeistelyhommia, koska ensin piti vähän levähtää ja ottaa omaa tilaa, toisekseen illat ja viikonloput ovat lyhyet, ja sitten iski tämä flunssa vielä.

Ja pah: mikä pakko tässä kenellekään mitään on selitellä?! Kun on hyvä hetki, niin alkaa tapahtua.

Ulkopuolisilla teetettävien töiden kruunuksi ei sittenkään jäänyt sähköjen asennus, vaan saunan ikkuna. Räppänä on sen verran pieni, että se täytyi teettää erikseen. Valmista piti tulla jo joku viikko sitten, ja koska ikkunan piti tulla päivänä minä hyvänsä, sitä odotellessa kielsimme timpureita aloittamasta mitään pintojenkäsittelyhommia, koska voisimme tehdä ne itsekin sitten, kun viimeiset palkat olisivat kohta maksetut (eikä harrastelijan tarvitsisi seuraavana päivänä punastella työnsä jälkeä ammattilaisen edessä).

Ikkunamies oli kokeillut tässä välissä moottorisahaa polveensa ja joutunut vähän huilaamaan. Väliaikatietoja ovat kyselleet niin timpuri kuin isäntä, ja nyt ollaan kuulemma ihan tänään tai huomenna saamassa ikkuna - ja muutama lista - paikalleen. Sen jälkeen ei ihan oikeasti enää odoteta ketään tekemään mitään.

Omia hommia on silti vielä jäljellä

1) ruokailuhuoneen eli salongin tapetointi (Uusi lamppu on kuitenkin jo hankittu ja ripustettu! Tämän paikaksi suunniteltiin jo vanhassa Kodissa naapurihuonetta, joka pikku hiljaa olisi muuntunut leikin tyyssijasta kirjastoksi ja musiikkihuoneeksi.)

2) olohuoneen ja salongin välisen oviaukon siistiminen

3) vessan seinien maalaaminen (vanhan tapetin yli voi maalata samalla maalilla kuin saunan seinät vedettiin - minä tykkäisin sävystä vessassakin, Mies epäröi) ja listoitus

4) porraskuilun ja eteisen seinien maalaus (ensin tulee valkoinen pohja, ja sitten opettelen jonkun jännän laveeraustyyppisen tekniikan, jolla sudin sopivasti vaaleaa haaleaa sinistä päälle

5) porrasaskelmien lopullinen maalaus (suunnitelma ei ole vielä valmis)

6) saunan lauteet

sekä monia sellaisia pienempiä juttuja (vanhojen ovien rapsutus ja maalaus, keittiön viilaus, kellarin miesluolapuolen katon maisemointi jne.), jotka olemme henkisesti valmistautuneet jättämään vaiheeseen epämääräiseksi ajaksi. Ideat muhivat.

Porin päivä

Tämä on kyllä semmoinen kaupunki, että jos vaan virtaa riittäisi, niin joka viikonloppu olisi jotain jännää tempausta ja tekemistä, eikä arki-iltoihinkaan väkisin tarvitsisi keksiä täytettä.

Ei Porin päivän viettoonkaan enää yksi päivä riitä! Mikä on toisaalta onni, koska tällä kokoonpanolla ei pystykään aamusta iltaan luuhaamaan kaupungilla. Eilen soittotunnin jälkeen käytiin Veeran kanssa torilla palloilemassa, aika lyhyellä kaavalla tosin, mutta ranskalais-italialaiset ruokamarkkinat ja Pori Big Bandin setti saivat kyllä minunkin suuni messingille - ja kaikki ihmiset ja muu toiminta myös!

Tämän päivän valikoimasta poimittiin lentokentän avoimet ovet. Oli taitolentoa ja isoja ja pieniä koneita, joihin sai mennä sisälle tutustumaan, ja jos olisi ollut kärsivällisyyttä, olisi voinut käydä tutustumassa lennonjohtotorniinkin. 

Me lähdettiin syömään. Blind Burger oli hävettävästi edelleen testaamatta. Jouduttiin ihan hetki odottamaan, mutta aika nopeasti saatiin eteemme yksi kids' burger, yksi Brooklyn, yksi NYC ja yhdet ranskalaiset. Emme yllättyneet millään tavalla: tiedossa oli, että ravintoloitsijat tähtäävät korkeaan laatuun ja käyttävät hyviä raaka-aineita, ja lähellä tuotettuja vieläpä (oi Satakunta, Suomen ruoka-aitta!), joten makuyhdistelmät olivat automaattisesti kohdallaan. Ja verrattuna niihin kilpaileviin hampurilaisravintoloihin ja tuotteisiinsa, tämän aterioinnin jälkeen tuntui siltä, että oli syönyt ihan oikeaa ruokaa. Ei ollut epämääräistä rasvakalvoa suussa, eikä siis varmaan sisäelimissäkään. Ranskalaiset olivat ihanan rapeita. Taaperovuosiensa jälkeen nirsoilemaan alkanut Veera ei rakastanut tätäkään lastenpurilaista, vaikkakin erikseen mainitsi, että oli ihanaa, ettei mukana ollut majoneesia. Kerttu söi tyytyväisenä ranskalaisia, rapeaa sämpylää ja hereford-pihviä.

Nyt se nukkuu. Päiväkahviaika!

Kerttu 23kk

Joo, nii, tänä aamuna heräsin 5.06, ne kävi mulle vuorotellen sanomassa et pitäis nukkua, mut jos ei nukuta niin ei nukuta! Tiedän, et iskä ei taivu, niin sitten maltan olla hiljaa, mut jos se menee takas omaan sänkyyn niin totta kai yritän äitiä, kyllähän se ottaa syliin, jos hätä on. Tosin viime aikoina sekin on alkanut hankalaksi. Ja kyllähän mäkin tiedän, et joskus on oikea hätä, sattuu tai on kauhea suru, ja joskus vaan harmittaa kun asiat ei mee niinkun haluisin. Mut on sekin oikeesti ärsyttävää ja turhauttavaa ja raivostuttavaa!

Sitten huusin että Veea, tuu alas! mutta se vaan nukkui.

Päiväkodissa on tosi kivaa! Aamulla en malttais odottaa, että lähdetään. Ishi (aikuiset ihmettelee, koska muilla sisaruksilla on iskä, mut hei, mä otan vaikutteita ympäristöstäni ja konstruoin oman todellisuuteni!) lähtee töihi, Veea menee kou-uu ja mä meen päiväkotiin. Osaan pukea ja riisua aika hyvin ittä, mut äiti auttaa kyllä. Ja mä muistutan sitä joka aamu, että kasteen tai sateen jäljiltä märän pyörän satulan päälle pitää laittaa pushi! Mitenköhän se oikein pärjäis ilman mua? Ihan reippaasti se siihen naulakoille jää, kun ensin annan sille halauksen ja pusun ja sitten juoksen aamupuuropöytään.

Mulla on omia kavereita päiväkodissa, ja me ollaan paljon ulkona. Tykkään katsella puita!!! ja lintui ja koi-ii, ja kaivaa hiekkaa ja tehdä kakkuu. Sisälläkin me leivotaan, ja nyt kyllä kotonakin olen ihan uudella tarmolla mukana kokkailussa. Eshu vaan päälle ja haluu maishtaa!

Iskä yleensä hakee mut iltapäivällä, me ehditään kotiin ja mummuu moikkaa just ennenkun äiti tulee. Meillä on aina ollu semmosia rakennusmiehiä täällä uudessa kodissa, ja mä oon tykänny niistä paljon, mutta nyt niitä ei nää enää. Kuulemma se ihana tulee vielä laittamaan saunan ikkunan ja vähän listoja, toivottavasti mä olen kotona silloin. Kukaan ei tunnu tietävän, että milloin.

Mut nyt meillä on alakerta, tai keea-i! Ensin ajattelin, että se on pevottava paikka, kun siellä ei vaoo ove, on pimee, mutta sitten mulle näytettiin, mistä valo tulee, ja nyt uskallan kyllä mennä sinne vaikka yksin. Pesukoneen ohjelmavalitsin on ihana: kun sitä kääntää, tulee valoja, mutta harmi kyllä myös piippaus, joka hälyttää aikuiset ja sitten ne tulee hakemaan mut pois.

Kun nyt on vähän ollut nuhaa ja vielä poikkeustilannetta - ensin äiti oli yhden päivän kokonaan jossain teillä tietymättömillä ja minäkin sen päivän lepäilemässä mummun kanssa, ja sitten iskä oli monta päivää Maako kanssa eissuu - niin tässä on nyt vähän kierroksilla ja odottavalla kannalla, että mitäs seuraavaksi. Tulee sitten heräiltyä semmoisiin aikoihin, kun ei kukaan innoissaan pidäkään seuraa tai tykkää hyvää kiipeilyharjoituksista. Äiti selitti, että se vie mut tänään nukkuu jo tosi aikasin, kun olen kuulemma aika väsyneen oloinen. Ite se on joka sanoo.

Hälytys

Yhtäkkiä meidän valokatkaisijat on siirtyneet väärälle puolelle oviaukkoja.

Pian puolentoista vuosikymmenen anoppiloinnin ja kohta neljän kuukauden jokapäiväisen asumisen jälkeen tapailen keittiöön ja olohuoneeseen astuessani valoa vasemmalla kädelläni, mikä on hyvin outoa, koska ne ovat aina olleet oikean käden puolella. Vanhassa Kodissakin ne, jotka olivat vasemmalla, olivat ylempänä. Nyt käsi nousee vyötärön korkeudelle, vasemmalle, ja löytää vain seinän. Hämmentävää.

Myös avaimet ovat väärässä paikassa. Onneksi Mummu ehtii aamulenkkeilemään ja pelastamaan lukitsematta jääneen pyörän. Auton avaimet kyllä on taskussa, vaikkei niitä tarvita. Remppamiesten jättämää tyhjiötä on ihana täyttää suunnittelemalla kaikenlaisia asioita uudestaan ja uudestaan alusta asti, kun alkuperäinen idea hukkuu. Nyt olisi myös henkistä ja fyysistä tilaa aloittaa projekteja - mutta ei jaksa vielä! Miksi?! En tajua! Mikä saamattomuus!

Hennoiksi aluiksi kasvaneet aamurutiinit eivät tahdo jaksaa kannatella salakavalasti räällä täyttyneen otsalohkon sisällään pitämiä ajatuksia. Ei, en minä kipeä ole, mutta jotenkin on hölmö olo...

Tällä hetkellä ei tarvitsisi olla edes erityisen tiedostava, kunhan vain olisi edes sen verran aikaansa seuraava, että hoksaisi, että tämä on sitä, kun keho käskee mieltä lepäämään, heittäytymään sohvalle hyssyttämään. Nauttimaan juuri tästä hetkestä. Jos en usko, se heittää jonkun taudin mun kimppuuni.

Luontosynttärit Arkissa

http://www.pori.fi/kulttuuri/satakunnanmuseo/luontotaloarkki/info.html

Veeran seitsemänvuotiskaverisynttärit vietettiin Luontotalo Arkissa. Tämä mahdollisuus tuli esiin ihan yllättäen Arkkikäynnin yhteydessä herra Museomies Martin kanssa keskustellessa, mutta on siis yhtä lailla avoin kaikille, eikä vain niille, jotka jäävät höpöttelytaipumuksensa vuoksi suustaan kiinni erilaisissa tilanteissa.

Synttärivieraita oli seitsemän, ja sankari mukaan luettuna vilinää näytti tässä porukassa olevan ihan tarpeeksi (sankari ohjeisti äitinsä tiukkaan sävyyn pysymään paikalla juhlien ajan, mutta kuitenkin myös olemaan näkymätön ja kuulumaton, joten sivusta seuraaminen sujui ikään kuin hätäapukaikenvarana paikalla ollessa - minun hommani oli tuoda Veera paikalle vähän ennen muita vieraita ja varmistaa lopuksi, että lahjat ja muu omaisuus lähti meidän mukanamme kotiin). Sankari otti vieraat vastaan Martti adjutanttinaan Luontotalon kauniissa aulassa.

Ohjelmassa oli rintamerkkien tekoa söpöistä ja hurjista elukkakuvista, mm. hippiäisen (Regulus regulus) etsintää näyttelyn eläinten joukosta ja yleistä tutustumista talon antiin, ongintaa, villiä biletystä, tarjoilusta nauttimista ja lahjojen avaamista. Kaksi tuntia kului kuin siivillä. Äiti jutusteli henkilökunnan kanssa ja astui tarvittaessa takavasemmalle. Lapsi huusi (muutenkin paljon, ilosta, mutta) lopuksi, että oli ihan sairaan hienot synttärit! Moni vanhempi kertoi lastaan tuodessaan tai hakiessaan, ettei itse ole aikaisemmin talossa käynyt. Nytpä tulee sekin sitten korjattua, koska Arkki vie hyvin helposti pikkusormen: juhlijat tekevät varmasti comebackin aikuistensa kanssa.

Aikuisen näkökulmasta ihan sairaan hienoa oli se, että halutessaan kaiken tarjoilun olisi saanut paikan päältä, siis myös tuoreet leivonnaiset (nyt kyllä itse leivoin minttusuklaajuustokakun, josta kahdeksan lasta söi noin puolet, minkä jälkeen otin kakkulautasen mukana kotiin vielä iltakahvipalat ja jätin loput henkilökunnan nautittavaksi). Toivelistan sai toimittaa etukäteen. Veera toivoi kettukarkkeja ja hedelmäaakkosia, perussipsejä, mehua ja jaffaa, ja niitä paikalta myös löytyi. Ja dippiä. Kaikkea oli riittävästi. Juhlatila oli hienosti somistettu valoilla ja kankailla, ja seinälle heijastettavaksi oli löytynyt selittämättömästi pikku-Veeraa muistuttava otos. Osa ongintapalkinnoista ostettiin muualta, osa paikan päältä. Biisilistakin pyydettiin, ja sitä pohdittiin, ja lopulta neiti päätyi tämmöiseen:

LMFAO: Party Rock Anthem
JVG: Huominen on huomenna
Valovuosi: Aurinkokuningatar
Elastinen: Vahva
Tuuli: Kaksoisolento
Aurora: Runopoika
Aurora: Se soi
Pharrell Williams: Happy
Cheek: Sä huudat
Janna: Et sä mua määrää
Sanni: 2080-luvulla
Haloo Helsinki!: Beibi
Teflon Brothers: Maradona
Foo Fighters: Rope
JVG: Tarkenee
Antti Tuisku: Keinutaan

Kemuissa oli kivaa, mutta myös vähän salaisesti opettavaista, mikä minusta oli hyvä juttu. Martin pitkä pinna kestää bilekansaa uskomattoman hyvin, ja kasvatustieteellistä ymmärrystä löytyy kyllä, talossahan vierailee lapsiryhmiä jatkuvasti. Perushinta juhlille on 100€, mutta tarjoiluista maksetaan osallistujaa kohti vielä pieni hinta. En sano tätä ääneen, mutta halvalla lähtee.

Paitsi että tämä jäi korvamadoksi moneksi päivää:

Rouva P. matkailee

Hieno päivä tänään: työystävän kanssa ohjelmassa Helsingissä taidetta ja koulutusta, kohteina Ateneum ja Campus-seminaari.

Päätimme omalta osaltamme pelastaa Suomen valtion taloutta käyttämällä hyväksemme julkisen liikenteen kilpailutilannetta, ja hankkimalla Satakunta-pääkaupunki -välin meno-paluu -liput kunnallisen työnantajan piikkiin hintaan 23€ per nainen.

Rouva P. heräsi aamulla epäillen nuoremman tyttärensä olevan sairas ja epätarhakunnossa, söi omat vitamiininsa appelsiinimehukulauksen ryydittämänä ja asetteli lasten vitamiinit pöydälle riviin, varmisti, että aamupala ja muut tärkeydet on kassissa ja pussasi miestään hyvästiksi.

Rouva P. ei tarkastanut, mistä bussi lähtee.

Rouva P. päätyi edelleen tukemaan Suomen valtiontaloutta tukemalla taksiyrittäjyyttä seuraavalle pysäkille saakka. Ihan omasta pussistaan.

Tässä välissä

Nyt maistuu uni, töiden jälkeen ehtii puistoon, muistan paremmin kysellä läksyt ja vaatia soittoläksyn läpisoiton säännöllisesti. Tämä vain yhden remonttimiesten lähdön jälkeisen arki-illan tuloksena.

Muistan oikein hyvin, kun minun äitini tuli töistä ruokakaupan kautta meistä viimeisenä kotiin, ja halusi ihan ensimmäiseksi vain istua alas, juoda vähän teetä ja selata postit. Taitaa olla perinnöllistä, joko sukuvika tai sitten ihan lajityypillinen piirre.

Vanhempainvapaalta töihin palaaminen oli - ja on, kyllä tässä tottumisessa tähän kuvioon on edelleen sulattelemista - hässäkkä sinänsä. Vaikka opetan tässä jaksossa oikein mukavia nuoria ihmisiä, ja ehdin kotimatkalla bussissa vähän latautua, se sosiaalisen kanssakäymisen määrä, mitä työpäivään sisältyy, on aikamoinen verrattuna kotiäitipäiviin. Pään höttöytymistarvetta riittäisi tässä pidempäänkin pendelöintiin.

Kuitenkin sinänsä turhan pitkän työmatkan jälkeen sitä on odottanut kotiin pääsyä, mielessään joku tunnelmakuva kesäisestä aamupäivästä, jossa lapset ovat ulkona leikkimässä ja minä ja Mies voidaan pötkötellä rauhassa sohvalla kahvikupillinen kädessä (uudella sohvalla ei juoda eikä syödä!!!), silmät puoliksi kiinni, puoliksi naistenlehdessä ja televisiossa...

...ja todellisuus kello kuusitoista nolla kahdeksan on se, että minun saapuessani petollisen hiljaiselta ja rauhalliselta kadulta pihaan, sieltä saapuu samaan aikaan timpuri antamaan raporttia ja kysymään mielipidettä, Mummu tuomaan päivän postia, Kerttu hihkumaan syliin, Veera näyttämään temppua (Äiti, kato! Haluuks nähdä ku mä teen yhden tempun? Kato! Äiti, kato! Hö, et sä kattonu! koska siinä välissä jo joku muukin oli vaatinut huomiota), ja se, jonka kanssa haluaisin vaan edes nanosekunnin verran halata ja vaihtaa rauhallisen katseen ja pusun, ehtii vaan nyökätä jonkun pään takaa moi, samalla kun lähtee tekemään jotain hommaa, jonka tekijää on jo odotettu paikalle.

Eilen ei enää yhtä aikaa tarvinnut olla kuin yksityinen, perhekeskeinen siviiliminä.

Remppahommia: kyllä.

Nyt on juhlan tuntua ilmassa. Viritin tunnelmavalot, koska töpseliin ei enää tuupata kaappaa. Jos tarkkaan katsot, voit nähdä valot tässä:

Kiuas on asennettu, ja tuotti nautintoa, vaikka mainoslauseestaan huolimatta pienellä viiveellä, joka tosin johtui aikataulutuksesta eikä kiukaasta itsestään.

Saunassa ei ole vieläkään ikkunaa, ja korkeampaa istuintasoa odotellaan, mutta saunottu on ja ammeessa pluttailtu. "Keettu vapaa päivä", yhdisti nuorimmainen vettä kauhoessaan.

Kodinhoitohuone kaipaa vielä kaappeja.

Varastoa on kuitenkin saatu tyhjennettyä siinä määrin, että vuokrasopimus on irtisanottu (puoli vuotta se nyt sitten meillä tuli olemaan parin-kolmen kuukauden sijasta, mutta aika hyvin silti), ja miesluola on alkanut muotoutua.

Kaikki ei todellakaan ole vielä valmista, mutta nyt se on meidän käsissä.

No?!

Tuliko sähkäri? Onko valmista? Onko Koti nyt lopultakin meidän?

No ei tullut. Ei ole. Onhan se siis joo mut ei.

Mutta turkoosi sohva tuli!

Remppahommia: joko jo?

Elämä ei tule valmiiksi. Väliaikaiselämän remontin keskellä kuitenkin soisi loppuvan. Tai ainakin olisi ihanaa, että voisimme palata, tai päästä, jo siihen pisteeseen, jossa narut ovat kokonaan omissa käsissämme.

Nyt ollaan tosi lähellä. Sähkö- ja putkimiehiä saa aina kuulemma odottaa, mutta meillä hommat on edenneet superjouhevasti timpurin loistavan verkoston ansiosta: hän on hoitanut aikataulutukset, soittanut urakoitsijat paikalle, säästänyt meidän puolestamme ja piikkiimme ison kasan rahaa (vaikka eilen kotitalousvähennysilmoitusta näpytellessäni huokailin silti...) neuvottelu- ja ammattitaidoillaan, ja erityisesti saanut koko urakan pysymään kasassa niin, että vähän reilun sadan päivän jälkeen nyt ollaan siinä pisteessä, että enää sähkömiestä odotellaan.

Itse asiassa me jo vähän niinkuin savustimme timpurit lähtemään, ja siksi tämä sähköhomma nyt jää vikan päivän kruunuksi. Olen tosi pahoillani ammattilaisten puolesta siinä mielessä, että se, mikä jää vieraalle näkyviin tästä ihmeteosta, joka on vanhan talon laajennus ulkoseiniä siirtämättä, eli pinnat, tuleekin olemaan meidän omissa harrastelijahyppysissämme. Lupaan kuitenkin loppuelämäni taivastella kaikille kävijöille sitä, miten upeaa työtä Laineen väki on tehnyt.

Viimeistelyt jäävät nyt meidän käsiimme. Otamme siis vaarin mahdollisuudesta venyttää remontti ajallisesti normaali- eli iäisyysmittoihin, mutta se on kuitenkin hyvä, koska

1) meil on vinkee näkemys

2) meen Koti ei oo messutalo deadlineil vaa elämä-nimist tairet

3) onhan se nyt vaan aika ihanaa voida olla ottamatta huomioon perheen ulkopuolisia aikatauluja ja suunnitelmia, kun omissakin on jo hiukan tekemistä.

Että nyt vasta voin pyykätä rauhassa, kun ei tarvi miettiä, voinko jättää kuivaustelineen kellariin vai onko seuraavana päivänä luvassa erityisen pölyisiä hommia, naulakolle voidaan katsoa lopullinen paikka, matot voidaan laittaa lattialle ja ennen kaikkea voidaan keskittyä ottamaan huomioon lähinnä ja suurimmaksi osaksi vain toisemme.

Seitsemänvuotissynttärit

Kiitos, Mari!

Tästä oli taannoin jo puhetta: ensimmäisillä kerroilla lasten synttärien järjestäminen oli jännää ja kivaa ja lähinnä viihdettä aikuisille, koska ihan pienet juhlakalut eivät itse oikein ole kärryillä koko touhusta. Kun Veera oli pieni, mammajengillä oli jos jonkinmoista pippaloa vähän väliä, lasten kanssa ja joskus myös ilman, mikä oli hienoa, mutta sitä mukaa, kun äidit palasivat töihin, biletys väheni.

Minulla on ollut lasten "kaverisynttäreitä" ja kaverisynttäreitä järjestäessä kaksi periaatetta, tai ehkä kolme, mutta koska tämä ei ole espanjalaisinkvisitio, niin katsotaan sitä viimeistä sitten... Siis ne kaksi periaatetta ovat olleet: 1) ei liikaa vieraita ja 2) omat nurkat on parhaat nurkat.

Ensimmäisinä vuosina riitti, että kutsui kotiin ne omat kaverit, joilla oli samanikäiset lapset, siinä oli sopiva määrä. Sitten lapsella alkoi olla omia mielipiteitä ja omaa sosiaalista elämää, mutta ei kuitenkaan vielä sen ikäisiä kavereita, joita olisi viitsinyt kutsua ilman aikuisia. Siinä kohtaa oli tutustuttava lapsen kaverien vanhempiin, mikä muutenkin avasi elämään uuden ulottuvuuden, mutta myös synttärien suhteen loi uudenlaisen tilanteen: vieraslista pitikin määritellä ensisijaisesti lapsen ja vasta toissijaisesti omien intressien mukaan.

Kolmevuotissynttärit oli varmaan ensimmäiset, jolloin pidettiin kaksi kaverikattausta. Ihan vaan siksi, että toisella painotus oli lasten touhuissa, ja toisella aikuiset kahvittelivat enemmän keskenään sillä aikaa, kun lapset leikkivät naapurihuoneessa (oho, tulipa haikea olo!). Ilmapallot ja folionaruverho olivat normilelujen lisäksi tarpeellinen määrä viihdettä.

Nelivuotissynttäreiden kaverikattaukselle ei enää aikuisia kutsuttu, ja siksi vierasmäärä jäi raa'asti neljään (tai viiteen). Kun töissä kaitsen isompia lapsia, en enää kotona jaksa monitoroida suurta määrää vieraampia tenavia. Nyt oli oikein teemakin, ja tehtiin hurja seikkailutunneli bilispöydän ympäri, soitettiin kammottavia äänitehosteita ja ongittiin toki myös ja oli tehtäväpassit ja muuta. Vastapainoksi puuhatäteilystä palkitsin itseni järjestämällä toisen kattauksen, johon kutsuin myös äidit itselleni seuraksi. Puuhasetä ei tainnut saada erityistä palkkiota, mutta mainittakoon vielä näin monen vuoden jälkeenkin, että kyllä on Mies puuhasetien parhaimmistoa (CV:stä löytyy toki myös koko joukko lähipuistossa vietettyjä futissynttäreitä).

Viisivuotissynttäreiden vierasmäärä oli viisi (tai kuusi). Ikä taisi vielä sanella, että vieraat edustivat vain yhtä sukupuolta. Ikä saneli myös sen, että bileistä puhuttiin etu- ja jälkikäteen tarhassa, ja äiti puri hammasta, kun tiesi, että sosiaalisesti suuntautuneella tyttärellä olisi kyllä ollut kutsuttavia enemmänkin, ja väkisinkin jonkun mieli pahoittui. (Maijulla oli aina ihan superhienot synttärit, kun vieraita oli koko luokallinen ja vähän ylikin - retrospektiivisesti nostan hattua laajassa kaaressa Marja-Liisalle ja Pasille! Terkkuja!) Saippuakuplia ja ongintaa sekä yleistä touhotusta oli ohjelmassa, koska olin raskaana, enkä jaksanut keskittyä kovasti mihinkään.

Sitten oli kuusivuotissynttärit, ja meillä oli vauva. Yhtäkkiä en halunnutkaan meille kotiin yhtään ketään lisäämään kaaosta, vaan kodin ulkopuolella pidettävät synttärit olivat ihan superjuttu! 10 kaveria kutsuttiin urheilutalolle. Aktiviteetit ja osa tarjoilusta löytyivät talon puolesta, ja meiltä järjestyi onneksi isoja sisaruksia ja aikuisia juhlijoita vahtimaan. Mainio juttu.

Seitsemänvuotissynttäribileet pidetään huomenna. Ei vieläkään meillä kotona, koska täällä on joku remontti vielä käynnissä. Enpäs vielä kerro enempää, mutta odotukset on kovat.

Kolmas periaate on se, ettei kuulu nähdä liikaa vaivaa. Mutta helposti lähtee homma lapasesta.

Follow my blog with Bloglovin

Viikonlopun hyvät leffat: Mielen sopukoissa & Koskemattomat

Säätiedotuksiin ei ole ollut viime aikoina luottamista. Lauantai-iltapäiväksi oli luvattu epävakaisesti kaatosadetta, mikä tuntui hyvältä motivaattorilta ekaluokkalaisten leffaan viemisen suhteen.

Mielen sopukoissa (eli Inside Out) oli oikein hyvä kaikenikäisten ihmisten elokuva, ja sopii erityisesti äidille, joka hitusen omaa ja rauhallista aikaa kaivatessaan tulee tiuskineeksi vanhemmalle tyttärelleen aivan liian usein ja varsinkin silloin, kun on ensin hammasta purren jaksanut nuoremman tyttärensä kitinää ja roikkumista liian pitkään, ja vanhemman tyttären huonosti ajoittunut nenäkkäähkö tokaisu saa aasin selän katkeamaan. Ja sitten ollaan molemmat surkeina. Meillä kun on nämä isot ja nopeat ja vahvat tunteet.

Yritin tässä nyt tytöt ulos ajettuani löytää tiedon siitä, kuka oli niin hienosti kääntänyt tämän leffan, mutta nopea guuglaus ei kyllä valaissut asiaa. Leffan ajatus on nerokas, tunnetaidot ovat tosi monelta hukassa, ja ne, joilta ne eivät ole, ovat varmasti kiinnostuneita. Tätä tekstitettyä traileria suomeksi dubattuun eiliseen kokemukseen verratessani tajusin kuitenkin vielä, miten ihanasti kääntäjä oli osannut muuttaa amerikkalaisen kaunoparren sopivan töksähteleväksi suomeksi! Ei tullut sellaista päälleliimatun opettavaista äklömakua tästä, toisin kuin vaikka siitä yhdestä piirretystä pikku seikkailijattaresta.

Aika moni pieni ihminen istui leffan loppuessa ison ihmisen sylissä (minun pikkuiseni on jo ihan liian pitkä syliin kammettavaksi, mutta mahtui mukavasti kainaloon kuitenkin), ja isot ja pienet vollottivat yhtä lailla, toiset hiljempaa ja toiset enemmän ääneen. Tuli pohdittua omia ydinkokemuksia ja lapsen kokemia järkytyksiä, ja sitten vielä, kun lapsella oli yöllä maha kipeä ja se tuli viereen toipumaan, niin kuiskaten höpöteltiin aika pitkään siitä, mitkä tunteet hänellä ja minulla milloinkin ovat puikoissa.

Suosittelen.

Suosittelen myös arvoisan kollegani minulle viikonloppulainaan antamaa elokuvaa Koskemattomat (eli Intouchables), jota en ihan kauheasti lähtenyt muulle perheelle mainostamaan, mutta vinkkasin kuitenkin, että voisi olla ihan kiinnostava. Neljä vanhinta perheenjäsentä katsoi kerran sohvalle istahdettuaan leffan aika liimaantuneesti loppuun saakka. Ehkä siksi, että elokuvan huumori oli sillai vähä porilaisee miälemaisemaa sopivaa, ekstiä, hyväntahtost kettuiluu?

Follow my blog with Bloglovin

Potta

Kerttu on kohta jo kaksivuotias, eli iso ja pystyvä ihminen. Se osaa kiivetä ja roikkua mm. äidissä, pukea asioita, kantaa reppua ja vaatia iso pawa kak-kuu.

Identiteetti on vielä muuttuva: välillä todetaan painokkaasti, että mää oon meesh, sitten ollaan titto ja sitten leppäkerttu. Mutta ei se mitään, koska leijonakin sanoo ammmuuuu.

Iso pystyvä ihminen alkaa nyt hoksata, mistä potta-asiassa on kysymys. Äsken se huusi hyvin uskottavasti pisha! ja juoksutti isänsä ojentamaan potan vessasta maalipurkkien (sic) takaa, veti alas sukkahousut ja vaipan ja asetteli itsensä istumaan. 

Isommat seurasivat tapahtumaa ihastuneina: olisiko se oikeasti nyt hokannut, mistä on kyse?!

Potta pysyi tyhjänä. Sukkahousut vedettiin ylös, vaippa jäi alas. Äiti korjasi tilanteen. Minuutin päästä manööverit suoritettiin uudelleen, ja sitten taas. Ja sitten potta jäi ja Kerttu meni tekee uo-kaa.

Remppahommia: nytkähdyksiä normaaliin

Tiättekö mitä äsken tein?

Laitoin meidän oman pesukoneen pyörimään! 8kg. Hiuka hianoo.

Lämpimään suihkuunkin pääsee, mutta vaikkei enää tarvi kävellä pihariviin, niin trendikkäästi ulkokautta kuitenkin.

Kiuas ei ole vielä seinässä, eikä siellä ole kiviä, mutta ei ole saunassa lauteita tai oveakaan. Minä en ole tästä kauheasti mitään mieltä, mutta tiedän, että tietyt tahot toivoisivat jo pääsevänsä saunomaan.

Alimmat rappuset puuttuu vielä, mutta kaide on.

...olohuoneen nurkkaan sijoittunut eteisen irtaimisto olisi kyllä myös kiva saada paikalleen... Ihan kohta!

Huono aamu

"Aikuisten kanssa on puhuttu kiroilusta, että ne sanat ihan syystäkin pistää korvaan ja vähän nolottaa, ja että lasten suusta ne kuulostaa vielä pahemmalta kun aikuisen. Ne on kuitenkin sanoneet, että jos oikein kamalan paljon sattuu tai suututtaa, niin saisin sanoa ääneen yhden peellä alkavan. En oo oikein innostunut ennen, mutta nyt voisin kyllä sanoakin."

"Vaikka on kymppiaamu, heräsin jo seitsemän jälkeen, kun äiti ja pikkusisko metelöi alakerrassa. Mulla on aina ollut semmoinen taipumus, että kun kerran avaan silmät, en enää oikein osaa nukahtaa uudestaan. Pirteä en silti ollut, ärsytti. En sanonut niille mitään kun tömistin vessaan."

"Äiti kävi huutamassa moikat, mutta kun vielä kuulin niiden äänet sen jälkeenkin, niin huusin vielä yläkerrasta, että onko siellä alhaalla semmonen, mikä pysyy kiinni, kun mun hyllyllä ei ollut enää yhtään. Vaikka hitaasti ja selvästi artikuloin, äiti huusi takas vähän kireästi, että mitä?!, niin että toistin vielä vähän selvemmin. Siihen se karjuu takaisin, ettei ymmärrä, eikä muutenkaan kuule tai pysty auttamaan, kun juuri pukee pikkusiskoa ja niiden pitäis jo olla ulkona. Itkuhan mulle siitä tuli: tarviin apua, äiti ei tule vaan suuttuu ja se on mun syy... BY-HYÄÄÄÄ-Y-HYYY!!!!!!!!"

"Hetken päästä äiti tuli yläkertaan kypärä päässä jo, sisko tuli kans lenkkareissa, ulkovaatteissa ja kypärä päässä, vaikka sen piti odottaa alhaalla. Selitin uudestaan, että haluan laittaa villapaidan alle kireämmän topin tai teepaidan, mutta kaapista ei löytynyt. Äiti sanoi, että illalla katsottiin vaatteet just siks, ettei aamulla tarvi tuskailla. Silti se meni kaapille ja löysi eri paikasta melkein hyvän paidan, totesi samalla että ai niin, taitaa kaikki muut odottaa pyykkikorissa."

"Oisin halunnu, että ne jää, mutta ne lähti, ja mä jäin ihan yksin. Äiti sano et voisin vielä lepäillä, vaikkei uni tuliskaan, mutta en kyllä varmasti lepää. Vieläkin itketti."

(Ylläoleva on täysin sepitetty äidin tulkinta tilanteesta, joka ekaluokkalaisen mielestä ehkä varsinkin nyt meni jo ihan eri tavalla, ainakin äskeisen puhelun perusteella kaikki on jo hyvin.)

Pikkusiskon kommentti: "Vee-a paha olo. Hö."

Äidin kommentti: "P-sana. Paha äiti."

Remppahommia: loppu häämöttää

Kolmessa kuukaudessa meille on tapahtunut aika monta asiaa.

On muutettu yhdeksän vuotta Kotina toimineesta, tilavasta omakotitalosta rakennustyömaalle, joka valmistuttuaan on edellistä vähän tehoneliöisempi, mutta erilaisella tavalla tunnelmallinen ja arvokas paritalon puolikas.

On eletty puolivallattomassa välitilassa, koettu kesä vauhdilla, ilman montakaan seesteistä välipäivää.

On palattu töihin muutaman viikon ja melkein kahden vuoden mittaisten taukojen jälkeen. Yksi palasi tuttuun kouluun, kaksi aloitti uudessa, ja pienimmän maailma mullistui täysin päiväkotimeiningin myötä.

Veera aloitti harrastukset, minä opettelen kyselemään ja kuuntelemaan läksyjä. Omaa toimintaa helpottavat ja nuoremman henkilön elämää ohjailevat rutiinit ovat edelleen muovautumisvaiheessa.

Aikuisten tietoisesti äärimmilleen löysätyt hermot onnistuvat sittenkin kiristymään, varsinkin varmaankin pienen jännityksen keventäminen yöunien huonon laadun vuoksi. Suihkukaan ei ollut käyttökunnossa vielä viime viikonloppuna, mutta toisaalta lämmintä vettäkään ei taas vaihteeksi ole. Olisi myös kiva, että kaikella olisi paikka, jotta olisi joku järki siivota. Työmaa- ja ylläpitosiivota. Ja pystyä osoittamaan lapsille (ja itselle), mikä on se tavoitetila, johon siivoamisella pyritään, ja miten sitä ylläpidettäisiin. Tajusin sentään sunnuntaina olla vaan. 

Mutta enää on jäljellä:

- portaiden viimeistely

- kellarin ulko-oven ja saunan ikkunan valmistaminen ja asennus

- saunan oven asennus

- lauteiden valmistaminen

- suihkun, lämminvesivaraajan ja pesukoneen asennus sekä loppujen putkitöiden viimeistely, joka, ei niinkään näyttävyydellään, mutta toimivuudellaan oikeuttaa loppulaskun summan

- kiukaan ja valaistuksen asennus sekä loppujen sähkötöiden viimeistely, joka, ei niinkään näyttävyydellään, mutta toimivuudellaan oikeuttaa loppulaskun summan

Eilen illalla viihdytin itseäni visioimalla eteisen vessan lopullista asua. Mies pyöräytti silmiään ehkä vähän varoittavasti, ja ilmoitti, että kun timpurit ovat poistuneet, meillä ei hetkeen tehdä mitään.

Se on kyllä viisas mies, tuo Mies.