Remppahommia: huhtikuun puolivälin paras päivä - ja keittiön purkua

Tänään

1. menin ns. työmaalle katsomaan, miten Pihla-ikkunoiden asennus pihariviin sekä tulevaan eteisen portaikkoomme oli alkanut sutjakkaasti 45 minuuttia etuajassa, ja tuli kokonaisuudessaan valmiiksi vähän vaille parissa tunnissa. Jos oli myyjä kuukausi takaperin asiansa osaava, mukava ja inhimillisen oloinen, niin olivat myös asentajat vastaavilla ominaisuuksilla varustetut.
2. sain Puustellikeittiöasentaja-Peetun kiinni, ja kävi ilmi, että puhelinhiljaisuus oli todellakin ollut vahinko ja inhimillinen erhe, mutta päivän loistavalla asiakaspalvelulinjalla jatkaen saimme aikatauluja soviteltua ja minäkin mielenrauhan anoppini keittiön myllertämisen keston suhteen.
3. Kotimme löytämät uudet asukkaat kävivät vielä esittelemässä uutta kotiaan lähimmäisilleen, ja rinnassa hyrisi hyvä tunne siitä, että oikeat ihmiset tulevat tänne, ja lisäksi vielä alkaa muuttointokin taas nostaa päätään, ja tekee mieli tyhjentää loppujakin kaappeja, vaikka kaupantekohetkeen onkin vielä kaksi viikkoa.
4. Peetu ehti kiireestään huolimatta vielä illansuussa käymään ja katsomaan, että saamme pohjatyöt tehtyä parhaaseen mahdolliseen malliin valmiiksi ennen kuin keittiömme alkaa hahmoonsa rakentumisen keskiviikkoaamuna kello kahdeksan.

Oikealla näkyvän seinän takana on muuri. Oli ajatus purkaa sen päältä kaikki muu, ja jättää rappaus tasoiteltuna ja kauniiksi maalattuna näkyviin, ja toinen ajatus oli pitää seinä levytettynä ja maalata se semmoisellä sävytetyllä hiekkamaalilla, mutta totuus ja aika ohjaavat nyt tavallaan vesitettyyn versioon, jossa muurin annetaan pysyä peitossa, vanhan voima- tai semmoisen paperin päälle lyödään maalaustapetoitua kipsilevyä, ja se sitten maalataan, kun on sopiva hetki.

Jännästi on vedetty aikanaan sähkö- ja vesijohtoja moneen eri paikkaan, katsotaan, miten ne nyt saadaan vetäytymään. Esimerkiksi altaan viemäri on aikojen alussa tullut lattiasta läpi tuosta kuvan nurkasta, mutta sittemmin se on siirretty siihen kohtaan, jonka edessä Mies kuvassa kykkii. Nyt se on siirrettävä takaisin nurkkaan, jos mielimme saada tulevan roskiskaapin auki. On muuten tarkoitus jättää lattia ennalleen...

Kaakelirivit jätetään paikalleen tuommoisenaan. Vinkeä on se sana, jota meidän pintarempoissa on ennenkin käytetty, ja samaa linjaa jatketaan. Keittiön värityksessä tulee olemaan mustaa ja valkoista ja poltettua oranssia ja tummanruskeaa puuta. Ja varmaan lisäksi jotain muuta.

Follow my blog with Bloglovin

Remppahommia: keittiön purkaminen

Ennen pääsiäistä pistimme tulevan kotikatumme palasiksi, tosin maanrakentajayrittäjän välikädellä, ja saman tien kynnimme (taipuuko se näin?!) samaisen kaivurimiehen työvoimaa hyväksikäyttäen tulevan kotipihamme nurmikon jännittäväksi savitasangoksi, joka kaiken lisäksi pyrkii siirtymään kengänpohjalinen kerrallaan anoppini kotiin sisään.

Toki kaikessa tässä on hyvä ajatus takana: hulevesiliittymä, sadevesikaivot ja piharivin uusi viemäriputki ovat kaikki asioita, jotka parantavat elämänlaatua tulevaisuudessa. Jännitettäväksi jää, täytyykö pihaa kaivaa auki tuonnempana vielä uudestaan, mutta jos täytyy, niin ainakaan nurmikkoa ei enää myllätä.

Kuluneena viikonloppuna olemme koko perheen voimin jatkaneet riehumista, hajottamista ja sotkemista.

Kun marssimme helmikuun lopussa valitsemaan uutta keittiötämme, saimme kuulla, että seuraavat mahdolliset toimitusajat olisivat viikoilla 16 tai sitten joskus kesäkuussa. Laskimme äkkiä, että joutuisimme mahdollisesti muuttamaan uuteen kotiin jo vappuna, ja sen jälkeen remonttia riittäisi ainakin muutama kuukausi tulevaisuuteen päin, joten mukavinta olisi, että edes yksi osa uudistuksista saataisiin pois alta, ennen kuin kaikki rysähtäisi kerralla päälle. Viikko 16 siis. Se on ensi viikko. Keittiötoimitus saapuu tiistaina.

Mikä sen vanhanaikaisen älypelin nimi on, sen, missä siirretään vaikka 4x4-kokoisen raamin sisällä 15 sekoitettua palaa oikeisiin paikkoihin niin, että ne muodostavat sitten ehjän ja kauniin kuvan? Se saattaa olla "meidän perhe muuttaa Miehen lapsuudenkotiin, joka on nykyistämme pienempi, ja jossa Mummu asuu edelleen", mutta en ole ihan vakuuttunut. Voi olla joku muukin.

Tiesimme toki, että meidän Koti on myyntimielessä harvoin tarjolla -osastoa, joten se suurella todennäköisyydellä menisi kaupaksi ennemmin kuin myöhemmin, mutta ensimmäinen kauppa syntyi niin äkkiä, että uuden Mummulan remontti täytyi pistää käyntiin todella kovilla kierroksilla. Se oli onni, koska vaikka takapakkia tulikin, niin toinenkin kauppa alkoi muodostua sen verran vauhdilla, että duuni ei todellakaan ollut alkanut liian aikaisin. Nyt ollaan siinä pisteessä, että Mummun vanha keittiö on yhtä ylä- ja kahta alakaappia sekä yhtä laatikostoa vaille purettu ja soveltuvin osin siirretty uuteen Mummulaan. Huomenna puretaan loput, että päästään tekemään seiniin pohjat ja maalit.

Siskot ja äitipuoli tuumaustauolla.

Tai purettaisiin ja maalattaisiin, jos asentaja suvaitsisi ilmoittaa, milloin on tulossa asentamaan meidän uuden keittiön. Pari viikkoa sitten varmisteltiin jo Puustellista, että mitenkäs sen asennuksen kanssa, että jos kamat tulee tiistaina, niin tuleeko asentaja myös, vai milloin tulee. Soittelee, sanoi myyjä. Varmaan ihan lähipäivinä? Varmasti.

Suhteellista on elämä ja lähipäivien pituus tietenkin. Ihan jonkun verran tässä itseä kuitenkin tuskastuttaa se, että alun perin puhuttiin, että järjestetään Mummulle joku reissu siksi aikaa, kun keittiö on mullin mallin, ettei tarvitse siellä keskellä elellä, mutta eipä järjestetty, kun ei tiedetty mihin päiviin reissu järjestettäisiin. Jännätään nyt, soiko puhelin huomenna, ja mitä luurista kuuluu: joko ehditään laittamaan ne seinät, ja anoppi saa kestää miniänsä ja poikansa järjestämää hävityksen kauhistusta vielä muutaman ylimääräisen päivän, tai sitten asentaja ja kotirauha tulevat äkkiä, ja me saadaan roiskia maalia uusiin kaappeihin kaikessa rauhassa joskus tulevaisuudessa.

Follow my blog with Bloglovin

Kuntokartoitetun kohteen myyminen

Periaatteessahan on niin, että mitä isommista kaupoista on kysymys, sitä enemmän niitä pitäisi punnita nimen omaan järki kädessä, faktat listaten, plussia ja miinuksia vertaillen, tunteet vaimentaen. Käytännössä kenties näin ei aina ole.

Kuten olemme kaikki television tosielämää pastellinsävyisillä kynillä hiukan väritellen kuvaavista, oikeiden ihmisten remontteja esittelevistä sarjoista oppineet, pieni pintaremontti on aina asuntoa myytäessä paikallaan. Miksi? Koska pienellä rahallisella panostuksella myytävän kohteen ulkokuoreen saadaan potentiaaliset ostajat näkemään muutakin, kuin mitä kohde mahdollisesti oikeasti on, ja siten maksamaan kohteesta mainittua pientä rahallista panostusta huomattavasti suuremman summan ylimääräistä alkuperäisen hinta-arvion päälle. Tämä on käsittääkseni ollut yleisesti hyväksytty totuus: ihmistä ostajana pidetään sillä tavalla yksinkertaisena, että sille saa myydä nättiä pintaa ja mielikuvia ja mahdollisuuksia ja pyytää niistä hyvällä omallatunnolla ylihintaakin.

Toisaalta olemme myös oppineet viimeisinä aikoina televisiosta sen, miten kauppaa tehdessä tingitään: hulluhan se on, joka ei puolta tarjoa, ja niin edelleen. Ja varmaan joku muukin kuin minä katsoessaan tuskailee, kun sen myyvän tahon pokka ei pidä, ja se ei usko sen myymänsä jutun arvoon, vaan päästää sen käsistään vain vähän päälle puolella alkuperäisestä pyynnistään, ihan vaan siksi, että noh, ei viitsisi alkaa pakkaamaan niitä tavaroita takaisinkaan. Ja sitten se toinen myy ne samat kamat jollekin toiselle, jonka mielestä ne on hurjan arvokkaat ja sen on ne pakko saada, melkein millä hinnalla hyvänsä. Kaupankäynti on neuvottelua, ja asiat ovat sen arvoisia, miksi ostaja ja myyjä ne keskenään sopivat.

Tässä kohtaa, kun talon myynnistä on sovittu kahden kuukauden sisällä jo toiseen kertaan, ja kaupantekohetki on ihan kulman takana, kerron, mitä luulen oppineeni kiinteistökaupasta.

1) Oman kodin myyntiin liittyy tunteita aika lailla samaan tapaan kuin rakastumiseen, tai läheisen ihmisen syntymään tai kuolemaan, tai toisaalta oman kodin ostamiseen ensimmäistä kertaa: tunteita on paljon, eikä niitä ihan osaa selittää, paitsi sellaiselle, joka on itse ollut samassa tilanteessa.

2) Ennen kuntokartoitusta myytävä talo on mahdollisuuksia täynnä, ja kuin ilmavalla siveltimellä maalattu ajatus ja haave; kuntokartoituksen jälkeen myytävä talo on ranskalaisia viivoja ja viivottimella, mittanauhalla ja laskimella tutkittuja tosiasiallisia ratkaisuehdotuksia. 

3) Tarkkaan laadittu kuntokartoitusraportti on vastuuvapauslausekkeiden keisari, mutta myös ehdottoman rehellisyyden lupaus. Vaikka alun perin hinnoittelimme Kodin läpinäkyvästi, yleisoletus on, että tunteisiin perustuvaa ohjevähittäishintaa sovelletaan, joten kertaalleen kuntokartoitettua kohdetta, vaikkei siinä ikä ja muut vastaavat seikat huomioon ottaen olisikaan ollut huomattavaa virhettä tai vikaa, ei voida myydä samalla hinnalla kuin kartoittamatonta taloa.

Kuntokartoitus tuli maksamaan meille 350€, ei siis puolta siitä, koska ensimmäinen kauppa ei toteutunutkaan, sekä lisäksi noin 7% ensimmäisestä tarjouksesta.

Raha - vaihdon väline, ei itseisarvo - saa tässä monta ulottuvuutta: jos ensimmäinen kauppa olisikin toteutunut, olisimme ehkä menettäneet osan hinnasta väliaikaisasunnon tai ainakin -varaston vuokriin. Kuitenkin ihan vähän harmittaa, että myyntihinta laski nyt sen verran alas, ettei se ehkä ole todenmukaisessa linjassa alueen yleisen hintatason kanssa (sijainti! neliöt! muunneltavuus! ikänsä ja tyyppinsä huomioon ottaen kerrassaan mainio kunto!). Rumennamme tilastoja. Toisaalta ehdimme jo laittaa remonttipyörät pyörimään sellaiseen tahtiin, ettei niiden pysäyttäminen enää olisi ollut mielekästä, vrt.  huutokauppiaalle esiteltävien tavaroiden pakkaaminen takaisin niitä myymättä. Mielenrauhamme arvo siis on tässä vähintään tuo 7% alkuperäisestä tarjouksesta.

Kuntokartoitusraportin näkymättömäksi liitteeksi onnistuimme kuitenkin nitomaan alkuperäiskappaleen siitä innosta ja riemusta, joka syntyi siitä, että meidän Koti löysi uudet asukkaat ja siitä, että me pääsemme aloittamaan ihan uuden vaiheen elämässä. Pariviikkoinen epämääräisvälitila ensimmäisen kaupan peruuntumisen ja uuden järjestymisen keskellä ei vielä reilun viikonkaan jälkeen oikein hellitä - tai kenties tallottujen tunteiden uudelleen ryhdistäytyminen vain vie vielä hetken?

Follow my blog with Bloglovin

Pahaäitipäivä

Tuulessa keinuvat tyhjät oksat
kuin poissaolevuuttaan tuskailevan
äidin sydän.

Joskus on niitä päiviä, kun on tosi ylpeä itsestään ja tekemisistään, ja sitten niitä, kun ei.

Nukuttiin pitkään, herättiin vasta seitsemän jälkeen, ja ehdin itse pestä ja pukea ennen kuin tytöt lähtivät vaeltamaan sängyistään. Täydellinen ja rauhallinen alku päivälle.

Eilen jo köhivät molemmat siihen malliin, etten ihan ollut varma, olisiko vanhemmasta eskariin lähtijäksi, mutta koska se ei itse valitellut oloaan, en ottanut asiaa puheeksi. Meni eskariin, oli onnellinen, jaksoi hyvin. Tänä aamuna se kuitenkin taas yski kovasti, ja varovasti ehdotti, ettei kenties jaksa lähteä mihinkään. Täysin vastoin tapojani en lainkaan haastetellut enempää ja selittänyt, ettei kovin kevyin mielin aleta jättämään mitään ns. sovittuja menoja väliin, vaan olin ihan samaa mieltä siitä, että saattaisi olla aiheellista pitää lepopäivä.

Yhdeksän jälkeen vanhempi oli kysynyt jo kahteen kertaan, milloin nuorempi menisi päikkäreille. Minä olin jo selittänyt, ettei se mene vielä, että ehkä kymmeneltä, ehkä myöhemmin, ja että itsekin odotan sitä, koska mulla on tänään aikamoinen lista hommia hoidettavana. Toisella kerralla lisäsin vielä, että kyllä sen sitten huomaa, kun se alkaa olla valmis nukkumaan, että ei sitä kelloon katsomalla sinne viedä. (Kuulijalla ikää kuusi vuotta.) (Myös aikuinen voi puhua lapselleen nenäkkäästi.) (Aikuinen häpeää usein tapaansa puhua lapselleen.)

Nuorempi alkaa väsähtää kymmenen jälkeen, muttei ole yhtä väsynyt kuin toivon sen olevan, vaan sen sijaan, että olisin vain laittanut sen vaunuihin myrskytuulen tuuditettavaksi parissa minuutissa uneen, joudun lähtemään samaa tuulta uhmaamaan kadulle asti, koska lapsi edelleen kirkkain silmin tirrittelee siihen malliin, ettei kyllä ihan heti tyytyväisenä yksin jäisi vaunuihin makoilemaan. 20 minuuttia myöhemmin silmät olivat edelleen puoliksi auki, mutta uni oli jo niin lähellä, että pakenin itse sisälle.

Hommia. Pari kolme puhelua, esityslistaa, sommittelua vaativaa sähköpostia, juna- ja lentolippujen sekä hotellihuoneen varausta, semmoista. Juuri sopivasti tekemistä pariksi rauhalliseksi tunniksi, päiväunien ajaksi.

Lepopäivää viettävä lapsi kyselee, josko voitaisiin pelata Afrikan tähteä nyt, kun sisko on nukkumassa. Ei. Mulla on nää jutut tässä. Kauanko sulla menee niissä? En tiedä. Niin kauan kun niissä menee. Ja aina sitä vähemmän, mitä harvemmin keskeytät mut. Kato kun mä en osaa oikein keskittyä, jos mun pitää puhua samaan aikaan. (Kuulijalla edelleen ikää kuusi vuotta.)

Lepopäivää viettävä lapsi kyselee, saako pelata tabletilla. Saat! Pelaa!

Lepopäivää viettävä lapsi kyselee, saako katsoa elokuvaa. No mut hei koko päivää ei silti tarvi ruutua tuijottaa, et jos nyt vaan pelaat hetken ja teet sitten jotain ihan muuta. (Aikuinen itse räpeltää tietokoneella ottamatta lapseensa edes katsekontaktia.)

Lapsi kyselee paljon muutakin, ja lopulta alkaa selostaa kai itse itselleen pelin tapahtumia, että saisi edes jotain juttuseuraa. Hymähtelen hajamielisesti tai ärsyyntyneesti, vähän hetkestä riippuen.

Lapsi huomaa ikkunan ohi kulkiessaan, että siskolla on silmät auki, ja tarjoutuu hakemaan sen sisään. Opportunistinen liskoaivoni ymmärtää tämän tarkoittavan hetkeä ilman jälkikasvua, ja myöntyy, huomatakseen kahden minuutin päästä, että olisi kannattanut odotuttaa vielä viisi minuuttia, jotta hotellivaraus olisi oikeasti ollut valmis. Puolitoistavuotiasta kun ei pysty tylyttämään omiin oloihinsa, se jaksaa vielä vaatia huomiota, vaikka mulla olisikin otsa rypyssä ja kone sylissä ja puhelinkin vielä soisi samaan aikaan ja lompakko ja siitä esiin kaivettu luottokortti olisivat hajasijoittuneina pitkin sohvaa.

Voi ihana Veerani, rakkaani, ensimmäiseni, maailmani mullistaja. Annatkohan mulle oikeasti anteeksi joskus?

Follow my blog with Bloglovin

Trooppinen raakakakku

Visuaalisesti pääsiäisen mämmitunnelmiin täydellisesti sointuva raakakakkuni (aina ne silti samalta näyttää, kun raakakaakaojauhetta sotkee mukaan) sai nyt sekaansa tuoretta ananasta, omenamehua ja mysliä. Tsa-daa:

5dl mantelijauhoa * 2dl kuivattuja luumuja * 0,5dl kookosöljyä * 0,5dl raakakaakaojauhetta

Muussaa yllä luetellut pohja-ainekset sauvaseoittimella tai vastaavalla möhnäksi. Painele sopivan astian pohjalle - mitä laakeampi astia, sitä ohuempi pohja, ja toisin päin. Laita sen verran viileään, että kookosöljy jähmettyy.

3dl raakakaakaojauhetta * 2dl mantelijauhoa * 2dl jotain luomumyslijuttua * ehkä 1,5dl ananaksen paloja * 1dl omenamehua * 0,5dl kookosöljyä * 2rkl hunajaa

Muussaa yllä luetellut täyteainekset sauvasekoittimella tai vastaavalla vähän ilmavammaksi möhnäksi. Levitä pohjan päälle. Laita vielä siksi aikaa viileään, kun lataat kahvin ja odotat, että se valuu, ja ota sitten kupillisen kanssa pala.

Pienempi lapsi innostui kakusta kovasti, vanhempi odotti jotain makeampaa, ja ilmoitti sitten, ettei kyllä tykkää.

Follow my blog with Bloglovin

Pääsiäismunajahti

Lapsi sai jostain päähänsä, että muniva pääsiäispupu on ylittänyt Atlantin ja saapunut Kuukkariin, ja että vaikka äidin mielestä parhaita juttuja kuuluu vähän pitkittää ja odottaa, ei tullut kuuloonkaan, että  (niin kovasti yritän nyt muotoilla tekstin sellaiseen muotoon, ettei aikuinen tirskahtelisi lapselle tärkeäksi ja vakavaksi muodostuneen asian äärellä...) suklaamunien etsintä tapahtuisi vasta sunnuntaiaamuna. Tilaus tehtiin pitkäperjantaiksi.

Illalla en jaksanut mitään enää järjestellä, joten kerrankin oli jotain hyötyä siitä, että Kerttu herää aikaisin. Tosin se yritti pistää näppinsä joka paikkaan, luuli vissiin auttavansa jotenkin.

Herättyään lapsi sai kartan tutkittavakseen.

Se kiersi taloa silmä tarkkana ja poimi munia mitä yllättävimmistä paikoista.

Lopulta kaikki saatiin kerättyä.

 
Rauhallista pääsiäistä!

Follow my blog with Bloglovin

Taaperon kanssa uimahallissa

Kuusivuotias oppi uimaan ihan kohtuullisesti viisivuotiaana viime kesänä, kun äiti malttoi viettää sen kanssa laatuaikaa Maikkalassa eli maauimalassa säännöllisesti, omaa kärsimättömyyttään ja lapsen (äidiltään perimää) vesisäikkyyttä kiroten niinä hetkinä, kun uimataidon haltuunoton esteenä oli vain ja ainoastaan lapsen peräänantamaton usko siihen, ettei vesi kanna. Hm.

Uimataidon saavuttamisen ja maauimalan sulkemisen jälkeen oli tarkoitus jatkaa harjoituksia sisätiloissa, mutta aloittaminen venyi johonkin loppuvuoteen, jolloin lapsi oli jo unohtanut veden varaan heittäytymisen jalon taidon. Tästä johtuen äiti sai taas harjoittaa kärsivällisyyttään kerran viikossa, kunnes Porin kaupungin eskarilaisille tarjoama uimakouluviikko muutti kaiken! Tyttö muuttui pesunkestäväksi vesipedoksi, joka uimalasit päähänsä vedettyään pystyy lähes mihin tahansa! Voi riemua!

Oli siis uuden haasteen aika: uimahallireissulle otetaan mukaan kuusivuotiaan lisäksi myös yksivuotias.

Ensin poljetaan sateisen kaupungin läpi uimahalliin, jotta elementtiin ikään kuin immersoiduttaisiin jo valmiiksi. Seuraavaksi yritetään ohjata taapero naisten pukuhuoneeseen, vaikka miesten vastaava tuntuu sitä vetävän puoleensa paljon vahvemmin. Kun pukuhuone on saavutettu, huomataan, että siellä joku föönaa tukkaa, eli kuuluu laattalattioiden vahvistama huriseva ääni, jota pieni lapsi kavahtaa, ja kuvittelee saapuneensa helvetin esikartanoon. Ensin se papattaa hiljaisella äänellä kiihtymystään ilmoille, kunnes huomaa, ettei entouragensa ole lähdössä mihinkään, joten ääni on avattava kovaa ja kirkkaana. Rauhoittelu ei auta. Äiti ja sisko riisuutuvat yksivuotiaan huutoitkun säestyksellä.

Lopulta äiti ei enää pysty samanaikaisesti toimimaan ja kuuntelemaan metakkaa, vaan riisuttuaan istuu penkille ja nappaa alastomana kylmästä tai pelosta tärisevän elävän hälytyssireenin syliinsä, kiittelee hetken asiain tilaa, joka on sellainen, että tissi kelpaa lapselle edelleen, ja hiljentää kääpiön syliinsä. Onneksi kulman takaa ilmestyy silloin Leena-ystävä, eikä joku puolituttu, jonka mieleen ei välttämättä haluaisi jättää mielikuvaa itsestään luonnontilaisena rintaruokkimassa taaperoaan puolijulkisella paikalla.

Rupattelutuokion jälkeen siirrytään suihkutiloihin. Suihkuhan nyt on tietenkin myöskin jotain aivan kamalaa, sitä on kauhisteltava taas ihan tippa silmässä ja kovaan ääneen. Äiti huomaa, ettei enää jaksa nolostella pikkulapsensa käytöstä, kuten on joskus tehnyt, vaan on lähinnä henkilökohtaisesti tuskissaan. Isosisko toimittaa pesut nopeasti ja ilmoittaa menevänsä altaaseen, että siellä nähdään. Äiti hengittelee ja saa kuin saakin sekä itsensä että kääpiön uima-asuun.

Porin keskustan uimahallissa on vallan ihana pikkulasten allas, jossa vesi syvenee hiljalleen kai noin 30 senttiin. Kerttu uskaltautuu puolen säärensä syvyyteen ja jämähtää sitten useaksi minuutiksi. Veera onnistuu sukeltelemaan iloisesti mainitussa 30 sentin syvyydessä ja löytää punaisen ankan, joka kiinnittää pikkusiskon huomion, jolloin jännitys laukeaa, ja isosiskon seurailu ja matkiminen voi alkaa. Kerttu ottaa altaan haltuun! Siinä on pieni ikkuna! Ikkunasta näkyy lisää vettä, ja uimareita!

Käydään lastenaltaassa aistimassa tunnelmaa: äiti uittaa Kerttua käsivarret rinnan alla, Kerttu matkii Veeran käsi- ja jalkaliikkeitä ja on selvästi vähän ihmeissään siitä, miksi jalat nousevat ylös ihan itsestään, mutta päätä pitää kannatella, jos ei halua hörpätä vettä. Ihan jees. Välillä lasketaan sylikkäin putkiliukumäestä ehkä viisi kertaa. Kerttu haluaa sinne uudestaan ja uudestaan - ehkä myös siksi, että Veerakin haluaa. Sitten mennään lämpöisempään monitoimialtaaseen kastautumaan ja kadutaan sitä, kun palataan tavalliselle puolelle. Lopulta, kun fiilis on vielä aika korkealla, väsy ei ole ehtinyt hiipimään, eikä kylmä ole kangistanut ketään, äiti vetäisee syvään henkeä ja johdattaa lapsensa takaisin suihkuun ja saunan kautta pukuhuoneeseen. Tällä kierroksella vasta pukeminen aiheuttaa Kertulle korvin kuultavaa tuskaa. Äidin tuskan aiheuttaa lukemattomilta tuntuvien vaatekappaleiden määrä, omien ja lasten, mutta kaikki saadaan kasaan kunnialla, kypärät asennetaan päähän, ja kotiin poljetaan väsyneinä mutta onnellisina.

Hyvä reissu, suosittelen. Otamme uudestaan mitä pikimmiten.

Follow my blog with Bloglovin