Alko ahistaa noi äitin valitsemat vaatteet. Otin sitten sukkahousut ja neuleen pois, oisin ottanu tän aluspaidankin, mut kun se on body niin en saa noita neppareita auki. Ni jäi sit vaippaki jalkaan, tykkään yleensä senkin ottaa pois. Ohan se jo melkein kesä!
Ni sit kaivoin laatikosta tän vaaleenvihreen vaatteen. Äiti tuli tähän jotain sössöttämään, että pään kautta, mut en kyllä usko.
Siis tämä puoli ylöspäin...
...ja jalka tästä...
...eiku ei. Otan pois. Yritän kyl uudestaan niin monta kertaa ku tarvitaan. Tai kunnes kyllästyn. Follow my blog with Bloglovin
NYT on lupa pakata. Asuntokaupat on tehty ja välivarasto vuokrattu (nyt sitten heti sovitaan, että pidetään se vaan kolme tai neljä kuukautta, ettei käy niin, että meillä on kiva ja näppärä varasto tossa vielä kymmenenkin vuoden päästä), ja vaikkei vappubileitä ehdittykään vielä viettämään Uudessa Mummulassa, niin tavaraa voi jo latoa laatikoihin jaotellen niitä toisaalta niihin, joita ilman pärjätään lokakuuhun saakka, sekä niihin, jotka täytyy pystyä ottamaan käyttöön kesä-heinäkuussa.
Mies on ollut näppärästi pari päivää viikossa lomautettuna viimeiset kaksi kuukautta. Kunnioituksenosoitukseni työnantajalle, joka pystyy näinä aikoina miettimään tuotantoprosessiaan sen verran pitkälle, että välttää irtisanomisia ja pyrkii järjestämään lomautuksetkin ikään kuin pitkinä viikonloppuina, jolloin ne a) tuntuvat melkein juhlalta, b) eivät irrota työntekijöitä työpaikan rutiineista ja mahdollistavat tilausten jatkuvan hoitamisen, vaikka sitten normaalia pienemmällä volyymillä ja c) sitouttavat talon tavoille oppineet työntekijät työpaikkaansa. Näiden hyvien puolien lisäksi ajoitus on nyt ollut aivan loistava, koska lomautuspäivinä pihariviremppaa on pystynyt tekemään lähes täysipäiväisesti.
Jotain on sentään kasassa.
Mies siis huhkii joko töissä tai rempparaksalla, sen verran, ettei kotona halua ihan hirveästi enää keskustella jännistä ideoistani koskien mahdollisesti loppuvuodesta materialisoituvia vessoja tai ylipäätään mistään muustakaan, mistä minä haluaisin keskustella, kun lapset lopultakin ovat nukkumassa, ja pystyn pitämään ajatukseni keskeytyksettä yhdessä asiassa pidempään kuin kolme minuuttia.
Kaipaan konkreettista tekemistä! Pakata voi vain Kertun nukkuessa, ja raksalla on vain tietty määrä mitattavaa, katkaistavaa tai maalattavaa, ja muutenkin tytöt ovat Mummun hoivissa sen verran paljon, etten ihan jatkuvasti kehtaa mennä kärkkymään hommia.
Yritän järkeillä itselleni, että lasteni kanssa viettämäni aika on arvokasta sinänsä ja lisäksi vielä remontin edistymisen kannalta. On vaan ihan kamalan vaikeaa irrottaa ajatukset työmaalta ja keskittyä siihen käsillä olevaan onneen, joka löytyy ympäri taloa ripoteltujen vaatteiden ja lelujen ja avainten sekä esiesiteini-ikää elävän tyttären salamannopeiden tunteenpurkausten väliltä!
Kun sattuneesta syystä kovilla kierroksilla liikkeelle lähtenyt muuttohässäköinti hidastui ryömintävauhtiin, keskeytin harvemmin tarvittavien tavaroiden pakkaamisen Leenan ja Jussin lainaamiin laatikoihin, mutta koska totuus - eli se, että Koti löytäisi uudet asukkaansa ennemmin kuin myöhemmin - ei unohtunut, muuttoa täytyi edistää jollakin tavalla.
Kuiva-ainekaappi, jääkaapin hillo- ja maustetahnahylly sekä pakastin. Niiden sisältöä en haluaisi kuljettaa uuteen kotiin, en pienimmässäkään määrin. Enkä muutenkaan osta tähän osoitteeseen enää mitään, minkä joutuisin pakkaamaan muutaman viikon päästä. Kaupungilla ja perhemarketin alennusmyyntipäivinäkin mieleni valtaa vapauden tunne: olen immuuni alennetuille hinnoille, joilla houkutellaan ihmisiä ostamaan tavaroita, joita he eivät normaalihintaan ostaisi! Ostan vain tarpeeseen! Olen tiedostava ja tietoinen!
Mutta myös lähes pakkomielteinen. Torstai-ilta on meillä ollut ainakin Lostista asti pizza- tai lämmin voileipä -ilta. Välillä vuorotellen, välillä kausittain. Minä olen pizzapohjavastaava, Mies taikoo leipiin vakaalla kädellä supermakuyhdistelmät. Jostain syystä pizzat eivät olleet alkuvuodesta oikein sykähdyttäneet, mutta niitä oli tehty, ja Myllyn Parhaan pizzajauhopussin pohja pilkotti. Ostin uuden pussin. Seuraavana torstaina totesimme, että siirrymme nyt suosiolla leipiin. Leivät olivat ihania (halpisruispalat ja mangochutney, sen verran sanon), mutta aaargh! Nyt mulla oli turhaan ostettu pizzajauhopussi kaapissa! Mitä jos emme tekisi pizzaa enää ollenkaan ennen muuttoa?! Täytyisikö kantamiskiintiötä todella täyttää tällä kokonaisen kilon painavalla jauhopussilla?!!
Tehtiin joku päivä jotain flatbreadjuttua, huh, sain jauhoja käytettyä niihin. Ja viime viikolla tehtiin taas pizzaa. Jauhoja on jäljellä ehkä pari desiä, saan ne varmaan leipaistua teeleipään tai johonkin. Huhhuh. Huh.
Vastaavat läheltä piti -tilanteet on tähän mennessä vältetty suunnittelemalla tarjoilua kaapista valikoitujen harvinaisuuksien ympärille. Esimerkiksi raakakaakaopussi on tähän mennessä inspiroinut sydänsurujen kakun testaamista ja mantelijauhopussin ohella raakakakkuilua, ja maitotiivistepurkkihan siis päätyi blondimasaliisan päälliseksi. Lisäksi on toki tehty pakastemarjoista smoothieita ja syöty tavallista useammin jäätelöä.
Nyt jääkaappi ennustaa toukokuulle ainakin kahta butter chicken -elämystä. Tai ehkä pistetään kana siihen kookosmaitoon, jota on tölkillinen kulmakaapissa. Jännästi kävi niin, että kiinteistökaupoilta ruokakauppaan jatkettuani ostin artisokansydämiä ja marinoituja valkosipuleita. Näköjään on jotain tapasmeininkiä myöskin tuloillaan.
Kolme kuukautta se kesti, meidän Kodin välittyminen seuraaville asukkaille. Melkein päivälleen sen verran on nyt kulunut aikaa siitä, kun ensimmäisen kerran soitin kiinteistönvälittäjälle, ja sanoin suunnilleen näin: "Meillä olisi talo myytävänä. Varmaan." Sen jälkeen näytettiin Kotia välittäjälle, allekirjoitettiin välityssopimus ja sovittiin ensimmäinen esittelypäivä.
Ensin luultiin, että päästiin helpolla, että yksi esittely olisi riittänyt, mutta lopulta pidettiin toinen ja kolmaskin, sekä sitten vielä yksi ihan yksityinen. Uudet asukkaat tutustuivat tulevaan kotiinsa harkiten ja rauhassa - minkä täytyykin olla ainoa oikea tapa, sillä aika hurjaa olisi tehdä tämän kokoluokan päätös yhdellä katsomisella. Mekin, silloin yhdeksän vuotta sitten, vaikka emme olekaan ihan rationaalisimpia hankkijoita, kävimme kyllä vielä uudestaan katsomassa, näyttivätkö nurkat oikeasti niin ihanilta kuin ensisilmäykseltä halusimme havaita. Jos siinä välissä joku olisi ehtinyt varata tämän itselleen, Koti ei sitten olisi ollut tarkoitettu meille. Mutta se oli.
Kodin ostaminen vaati hurjasti papereiden pyörittämistä pankkien välillä, varsinkin kun oma tilini oli vielä Tuusulan pohjoisrajalla, asiointipankkini Porissa ja työpaikkani, jossa pankkien aukioloaikaan oleilin, Raumalla. Puhelin pirisi ja tapaamisia sovittiin melkein minuuttiaikataululla, ja muistan olleeni kovin vaikuttunut siitä, miten hienosti kaikki sujui. Itse kaupantekotilanne taisi jännittää sen verran, etten siitä kauheasti muista. Siirtyminen huolettoman vuokra-asujan identiteetistä asuntovelalliseksi oli kuin mustaan tunneliin olisi astunut: vaikka miten olisi tolkuttanut itselleen, että aika moni muukin on saman askeleen ottanut, ja prosessi on hyvin koeteltu ja säädelty ja pankki on tiukassa paikassa tukena ja asioista voi neuvotella, niin silti oli sellainen tunne, että on nyt mennyt tekemään jotain peruuttamatonta ja kerrassaan järjetöntä.
Se tunne hälveni aikanaan, suunnilleen samoihin aikoihin, kun lakkasin kovalla tuulella jännittämästä sitä, irtoaako siihen mennessä viisi vuosikymmentä paikallaan pysynyt peltikatto nyt juuri tänä yönä.
Kodin myyminen oli lopulta paljon proosallisempaa, ainakin sen jälkeen, kun suurimmat tunteilut oli tunteiltu. Marssimme pankkiin, minä varmistin virkailijalle, mihin kauppasumma sijoitetaan, allekirjoitin, sitten istuimme kaikki, myyjä-, välittäjä- ja ostajaosapuolet, tutkimme kauppakirjan, tapasimme toisen pankin edustajan, näimme suurelle summalle kirjoitetun shekin ja kaupanvahvistajan saavuttua allekirjoitimme. Lopuksi vielä maksoin pois välittäjän palkkion ja asuntolainani. Ei kaupantekijäiskahveja. Tarjoamme ne ostajille myöhemmin ihan omaan piikkiimme.
Nyt sitten tästä iltapäivästä lähtien Koti ei enää ole meidän. Lainaamme sitä vielä ensi kuun loppuun, pidämme hyvänä, kuin omanamme, muttei kuitenkaan. Kyllä tässä vielä jonkun kyyneleen saa tirautettua.
Silti. Tämä biisi soi päässä, kun lähdin pankista:
Kauheaa säätöä ollut tällä viikolla, on suhattu suuntaan ja toiseen ja kuskailtu asioita ja ihmisiä, niin, että tällaisessa keski-ikäisten aikuisten ja lastensa muodostamassa huushollissa perin harvinainen tilanne, jossa valo muodostaa suurimman osan jääkaapin sisällöstä, pääsi syntymään keskiviikkoisen aamupalan nautittuamme. Silti halusin tarjota iltapäivällä visiitille tuleville Tiinalle, Leenalle ja lapsille jotain muutakin kuin teetä ja mehua. Ruokakaapista löytyi maitotiivistepurkki, ja hetken jo ajattelin pystyväni sittenkin loihtimaan makeaa kahvileipää, kunnes paljastui, että Kerttu oli nauttinut viimeiset hylamaidot silmäni välttäessä. Teeleipävärkit löytyivät, ei huono sekään, muttei kovin riittoisa.
Mutta se maitotiiviste! Joskus taannoin testasin jo, kun hypetettiin, että tästä saa näppärästi kinuskia mitään tekemättä, mutta unohdin jo, oliko se oikeasti mistään kotoisin. Joitain kuukausia sitten ostin muistin virkistykseksi taas purkillisen. Olen tiivisteestä tätä mieltä: jos olisi talvi, ja puuhellassa valkea joka tapauksessa, niin toki voisin pitää maitotiivistepurkkia kiehuvassa vedessä kolme tuntia, mutta sähköliedellä sama juttu tuntuu aika pöhköltä toiminnalta. Mielummin keittäisin kinuskin sillai ku kuuluu, maistuukin sit siltä ku kuuluu, eikä ihanhyvältä.
Reseptistä tulee koko pellillinen, suurimman osan siirsin tällai näpsäkästi nätimpään vuokan ja heittelin vielä nonparellit myöhemmin päälle, ja pienempi osa näyttääkin jo tähän mennessä hävinneen jääkaapista melkein kokonaan. Bonuslapset, tulkaas huomenna koulun jälkeen maistamaan, mars!
No niin. Eilen muskarin aikana käytiin sitten vihdoinkin ruokavaraston täydennysostoksilla ja sitä hylamaitoakin ostettiin, jotta kodin pienoisilmasto säilyisi raikkaampana, ja tänään Kertun kanssa leivottiin blondimasaliisaa. Kerttu sai munankuoret rapisteltaviksi ja omaan kulhoonsa vähän sokeria ja jauhoa lusikalla sekoitettavaksi, ja mielenkiinto säilyi niin kauan, että sain taikinan valmiiksi ja kaadettua pellille ja pellin uuniin. Resepti löytyy Tarun Taikakakut -blogista Kinuskipalojen nimellä. Blondi päällinen tuli nyt siis siitä typerästi sähkölaskua ja hiilijalanjälkeä kasvattaneesta maitotiivistepurkista.
Masaliisa, yksi tuon rakkaan mokkapalanakin tunnetun lapsen Satakunnan ulkopuolella kummastusta herättävistä nimistä. Oma arvaukseni nimen etymologiasta on se, että hienot porilaiset ovat syöneet masariineja, ja kun omassa keittiössä on tehty leivonnaista, jonka päällä on kuorrutus, sama se, minkä värinen, se on sitten ollut nimeltään, no, mitä se nyt oli, masaliisaa tai jottai.
Ulkosatakuntalainen filologilähipiiri on myös ehdottanut masaliisaa käännökseksi housunkaulusta kuorruttavaa ylimääräistä rasvamakkaraa tarkoittavalle englannin arkikieliselle ilmaisulle muffin top.
Jännittävä keittiönasennusviikko on ohi. Tiistaina tulivat kaapit, keskiviikkona kalusteasentaja ja tänään putkari ja sähkäri.
Saman tien sitten tänä iltana korkattiin uusi uuni ja lopuksi astainpesukonekin. Tämä on siis se nurkka, jossa siirreltiin viemäriputken paikkaa. Lattiassa on nyt muovimatoton kohta siinä, mistä edellinen läpivienti meni, mutta joka on ovelasti peitetty ihan tavallisella matolla. Katsellaan, mitä tulevaisuus tuo tullessaan siihen. Aikatauluteknisistä syistä myös kaappien takana olevat seinät ovat edelleen paljaina - niihin ei lyöty valmiiksi maalaustapetoitua kipsilevyä, vaan tapetoimatonta. Jahka seuraavaksi työstämme tätä keittiötä, leikkaamme tapetista valmiiksi mitatut ja muotoillut palat, jotka liisteröidään seinään tikkailta sieltä 2950mm:n korkeudesta alaspäin, ja maalataan kuivuttuaan. Vehkeet näitä siirtoja varten on jo hankittu. Haaveilen myös vinkeistä ja värikkäistä kaakeleista jatkoksi liesituulettimen alle. Katsotaan.
Vanhan talon remontointi vaatii kompromissientekokykyä. Siinäkin mielessä, että tämä kohta, joka on käytännössä ainoa järkevä paikka vesipisteelle ja liedelle, on vain puolitoista metriä leveä. Siihen mahtui siis 45-senttinen roskiskaappi, 60-senttinen uuni ja 45-senttinen astianpesukone. Astianpesukone on pieni. Laskutilaa on vähän. Nyt on asennoiduttava niin, että astiat todellakin menevät suoraan koneeseen tiskipöydän sijaan, ja konetta pyöritetään päivittäin, ja jopa useita kertoja, kun nykyään isoa konetta täytetään pari-kolme päivää. Kuivauskaappiakaan ei ole, koska tällä hetkellä säilytämme omassamme juomalaseja ja mukeja, ja käsin pestyt kattilat ja muut astiat yleensä asetetaan pöydälle liinan päälle ja kuivataan käsin. Kahteen kaappiin tiskipöydän päälle laitetaan juuri ne jokapäiväisessä käytössä olevat lasit ja mukit, ja sitten mausteet ja öljyt ja etikat ja muut, jotka nykyisessä keittiössä seisovat pöydällä hellan vieressä rumassa asetelmassa.
Näissä kuvissa näkyy 60-senttinen uuni kalapullat ja ranskalaiset sisässään, niiden takana väliaikaisen sivupöydän virkaa toimittava puuliesi, joka todellakin tulee olemaan käytössä, puuliettä vastapäätä saareke, jossa on 70 senttiä syvät ja 120 senttiä leveät laatikot (ylhäällä yksi matala ja sen alla kaksi syvää), jotka tulevat syömään työ- ja ruokailuvälineet, lautaset ja ruoanlaittoastiat. Saarekkeen pöytätason toisen reunan alle mahtuu pari korkeaa tuolia, joilla selkä ikkunaan päin istuen syödään aamu- ja välipalat. Taso on paitsi sopivalla korkeudella keittiö- tai vaikka tietokonetyöskentelyä ajatellen, myös loistava pystökaffehenkiseen nojailuun tai buffettitarjoiluun.
Eteisen oven ja keittiön ikkunan väliin jäävät jää- ja kuiva-ainekaapit. Jääkaappi ostetaan sitten myöhemmin, tuo on Mummun. Kuiva-ainekaapin saranat puuttuivat toimituksesta, ovet kiinnitetään kai alkuviikosta. Kaapissa on neljä ulosvedettävää laatikkoa ja kaksi kiinteää hyllyä, ja niihin tulee mahtumaan kaikki tarvittava. Jääkaapin päällä on vielä se pakollinen hassu kaappi, johon ensin ängetään kaikenlaista pois näkyvistä, sitten unohdetaan, että niin tehtiin, ja lopulta kaappiin kurkistaessa huomataan, että omistetaan kumman paljon ihan turhaa tavaraa. Tai sitten tsempataan ennen muuttoa niin paljon, ettei turhaa tavaraa siirry uuteen osoitteeseen.
Toinen keittiöremontti eteni tänään siihen pisteeseen, että lattia on valmis. Parisuhdelaatuaikaa tämäkin. Viikonlopun aikana huoneeseen kootaan Mummun uusi keittiö kierrätyshengessä soveltuvin osin vanhan keittiön kaapeista ja tarvittavista täydennysosista. Pikku hiljaa Mummu voi myös alkaa juoksuttaa muuttolaatikoita kantavia lapsenlapsiaan piharivin suuntaan. Minä ennustan tuparihenkisiä vappubileitä Uudessa Mummulassa, Mies pitää ajatusta ylioptimistisenä.
Ahdistaako sinuakin joskus joidenkin kanssaihmisten tarve jakaa ylenpalttisesti yksinkertaista, yksiulotteista ja itsekkäästi värittynyttä kuvaansa maailmasta? Koetko kaipuuta aikaan, jolloin nuoriso huuteli - ehkä naiivisti ja ryhmäpaineen alaisena, mutta kuitenkin - poliittisen kuuloisia iskulauseita, kuten vaikka systeemi kusee, ja käytiin sotaa apatiaa vastaan, ja ylipäätään käytiin yhteiskunnallista keskustelua, joka koski arvoja, ihanteita ja solidaarisuutta? Kekkonen taisi silloin olla presidenttinä, enkä kyllä siitä muista mitään...
Sen muistan, että peruskoulun ekaluokalle mennessäni vuonna 1987 moni asia oli toisin kuin silloin, kun menin peruskoulun seiskaluokalle vuonna 1993, ja sattumalta koulumaailmassa jatkaneena voin todeta, että todella moni asia on tänä päivänä aivan eri mallilla.
Luen iltaisin (kun maltan mennä ajoissa yläkertaan enkä naputtele täällä sohvannurkassa) makuuhuoneen seinän takana olevasta työhuoneen kirjahyllystä kirjoja, jotka ovat ammatillisesti sivistäviä liittyen päätoimiseen opettamiseen ja/tai sivutoimiseen kääntämiseen. Osa on luettu jo aikaisemmin, osaa ei. Nyt löytyi aarre.
Hilkka Pietilän Mikä meitä yhdistää. Ihmisyys ja perusarvot (PS-kustannus 2003) on ihana kokoelma viisaan naisen ajatuksista koulua, ja nimenomaan peruskoulua koskien. Minusta on jotenkin sydäntäpakahduttavan hienoa, että kunniatohtoriksi promovoitu, vuosikymmeniä kestäneen kansainvälisen uran tehnyt henkilö kirjoittaa:
Peruskoulun ja lukion opetussuunnitelmia ja tavoitteita tarkastetaan vähän väliä. Sitä puolustetaan sillä, että koulun tulee seurata mukana siinä muutoksessa, joka nyt näyttää tapahtuvan nopeassa tahdissa kaikilla aloilla. Mutta muuttuvatko ihmisen kasvun ja kehityksen ehdot ja rytmi talouden trendien ja muodin oikkujen mukaan? Eikö ihmisen kasvun tukemiseen ja ohjaamiseen tarvita samanlaisia eväitä kuin ennenkin? (s.8)
Ja:
Terveessä yhteiskunnassa tarvitaan yhteisesti omaksuttuja eettisiä perusnormeja ja elämäohjeita. Niitä tarvitaan ohjaamaan meidän keskinäisiä suhteitamme niin julkisessa kuin yksityisessäkin elämässä. --- Ilman sellaista selkärankaa alkaa yhteiskunta, ihmiset ja koko kulttuuri sairastaa ja voida huonosti. Siinä tilanteessa me olemme nyt. (s.109)
Ja siitä huolimatta jaksaa kirjoittaa kauniisti ja toiveikkaasti siitä, miten ihmiset voisivat elää onnellisina, ja miten meidän aikuisten pitäisi osata ohjata nuorempia elämään onnellisina, eikä vain osaamaan asioita. Ja muistuttaa siitä, että peruskoulua aloiteltaessa se olikin tarkoitus, mutta sitten alettiin varustaa lapsia ja nuoria tulevaisuuden vaatimuksiin, ikään kuin tulevaisuus tulisi kuin muumeille joulu. Lapset ja nuoret ovat se tulevaisuus. Yksinkertainen on kaunista.
Meitä yhdistää se, että meistä jokaiselle tärkeää on ihmisarvo ja ihmiskunnan säilyminen. Siitä voi sitten repiä.
