Muutto: tiiviimpi paketti

Ärsyttävintä omakotitalosta lapsiperheenä muuttamisessa verrattuna kerrostaloyksiöstä yksin muuttamiseen on tavara, ihmiset ja koko ajan pyörivä elämä. Kun muutat yksin, voit suhtautua hommaan ikään kuin matkalle lähtemisenä: valitset keskenäsi ne jutut, mitä tarvitset muuttopäivänä sekä suunnilleen kahtena päivänä sen molemmin puolin, pakkaat muut kamat pakettiautoon (jos kamaa on paljon) ja ne tarpeelliset vaikka matkalaukkuun, ja siirrät itsesi uuteen osoitteeseen. Stressaat jos stressaat, mutta periaatteessa touhu on tosi jees, koska siinä tulee samalla hengailtua kavereiden kanssa ja viimeistään muuton valmistuttua päästään viihteelle.

No sitten tulee tämä elämä, mukanaan ihmisiä ja tavaraa. Prosessi on vähän niinkuin rusetin mallinen: ensin on enemmän tavaraa, sitä pakkaillaan pikku hiljaa, sitten kiihtyvällä tahdilla, ja lopulta on tosi vähän tavaraa, jolla selvitään muutaman päivän mittainen putki, ja niin käänteisesti edelleen.

Tavaran vähentäminen aloitetaan sellaisesta, jota ei tarvita tai jota ei tarvita pitkään aikaan. Se on normaalisti säilöttynä jonkinlaiseen varastoon, kaappiin tai muuhun säilytysratkaisuun, mielellään ovien taakse. Kaappeja on kiva tyhjennellä ajan kanssa, pyöritellä omaisuutta kaikessa rauhassa, ja pohtia, onko juuri tämä esine tarpeeksi tarpeellinen, toimiva ja kaunis, jotta se kannattaa säilyttää, ja jos kannattaa, mihin ja minkä kanssa se loogisesti pakataan ja edelleen varastoidaan. Tämä tietenkin edellyttää sitä, että pohdinnan saa tehdä rauhassa, mikä on vähän haastavaa, kun rauhallista aikaa on vuorokaudessa hyvässä lykyssä yksien päikkäreiden ajan. No, omapa oli toive ja valinta lähteä lisääntymään.

Kun varastoja, kaappeja ja muita säilytysratkaisuja on tyhjennellyt jo muutaman viikon ajan, työ ei tietenkään näy missään, sillä säilyttimet ovat edelleen paikoillaan. Lisäksi sitä yrittää ylläpitää normaalia elinympäristöä majoineen ja muine leikkeineen, jottei tavallisesta poikkeava asumistilanne hermostuttaisi lapsia, mikä hermostuttaisi aikuisia. Pahimmassa tapauksessa säilytetyt ja nyt pakatut tavarat ovat laatikoissaan, jotka odottavat kulkeutumistaan varastoon jossakin säilyttimien liepeillä. Kun laatikot siirtyvät, et tiedä, mihin ne tarkkaan ottaen menevät, koska tässä vaiheessa elämää hommat ovat vahvasti sukupuolittuneita: kantaminen ja siirtäminen ovat miehisiä tehtäviä, lasten vahtiminen ja hoitaminen naisisia. Jos huvittaa, voi alkaa jo valmiiksi miettimään, että löytyvätköhän ne muutamat jutut, joiden sijaintia olet tullut pohtineeksi, silloin, kun niitä seuraavan kerran tarvitaan, vai kenties vahingossa joskus vuoden päästä. Tuskin kannattaa siihen malliin huvitella.

Olin aika optimistinen, kun toivoin Mummulle tupareita vapuksi, mutta jos putki- ja sähkömiehet suvaitsevat saapua paikalle pian, ajoitus saadaan kohdilleen. Mummu siis ehtii muuttaa uuteen, remontoituun piharivikotiinsa ennen kuin me roudaamme sen tarpeellisen omaisuutemme päätaloon ennen tämän kuun loppua.

Tänään se jotenkin kirkastui: kaksi viikkoa. Sen jälkeen ollaan oikeasti seuraavassa osoitteessa.

Follow my blog with Bloglovin

Fanitus

Kovasti tykkäämäni Asikaisen vastine Hesarin nu lad -muodin esittelyyn soitteli heti kelloja päässäni. En nyt lähde esittelemään Miehen vaatekaappia, joka on noudatanut tiettyä linjaa jo pienen ikuisuuden, mutta heitänpä kehiin kodinsisustuksellista materiaalia. Kodin ostajat olivat kuulemma osanneet päätellä lajin ja joukkueen; kukas tarkkasilmäisistä lukijoista pystyisi samaan..? (Vitsi kun ois hirveen laaja lukijapohja, niin hankkisin tähän kohtaan sponsorilahjoja palkinnoiksi!!!)

Pihalaatat.

Sähkömittarikaappi.

Symbolifunktioseinä.

Entinen peliluola (en nyt jaksanut erikseen lähteä kuvaamaan fanialttaria, huivi- ja viirikokoelmia).

Kellarin portaat.

Follow my blog with Bloglovin

PS. Yksi nu lad -muotikuva sentään. Like father, like son - ei omena kauas puusta putoa:

Näin minusta tuli taaperoimettäjä

Prologi: viisi vuotta aiemmin esikoisen imetys tuntui vaikealta, vaikka ekojen päivien jälkeen onnistuikin muuten ihan hyvin, paitsi että päässäni kuvittelin, ettei, ja sitten olin niin niin niin haikea, kun töihin mentyäni imetys hiipui, ja vieläkin muistan sen kysyvän ilmeen, jonka puolivuotias minuun loi, kun viimeisen kerran eräänä iltana yritin hänelle rintamaitoa tarjota. Ei enää ottanut.

Luku 1: Kerttu syntyy lokakuun lopulla edellisvuonna. Halusin onnistuneen imetyskokemuksen enkä aikonut antaa stressihormonien estää prolaktiinin eritystä, vaan heittäydyin hommaan täysillä ja nautin lapsen loistavasta imuotteesta ja pitkästä pinnasta, jotka saavat jopa minun hitaasti avautuvat maitohanani roiskimaan.

Luku 2: Kynsivallintulehdus tai siihen avuksi tarjottu antibioottitarjoilu saa kymmenpäiväisen vauvani lopettamaan kaiken syömisen. Pullon tuttia ei väsyneen lapsen tarvitse imeä yhtä paljon kuin tissiä, joten pulloon on turvauduttava. Minä huudan tuskaani sisäisesti: miksi en saa imettää tätä lasta?

Luku 3: Päätän imettää tätä lasta, ja annan Imetyksen tuki ry:n sivujen luoda minuun uskoa siihen, ettei kaikki toivo ole menetetty, vaikka välissä olisikin jo pelkkiä pullo- ja korvikepäiviä. Heittäydyn hommaan täysillä, jälleen. Tämä on minulle tärkeää, ja siksi kestän jatkuvan tisseilyn, opin istumaan rauhassa paikallani mitään tekemättä ja nautin siitä, miltä tuntuu pitää sylissä turvassa pientä ihmisen alkua, joka vaatii saada mahansa täyteen, ja jonka kanssa olemme vieläkin melkein yhtä, vaikka napanuora jo katkesikin.

Luku 4: Korviketta ei enää osteta, kun Kerttu on nelisen kuukautta vanha. Periaatteessa pääsin täysimetykseen asti, mutta käytännössä kiinteiden ruokien maistelu ja syömisen opettelu alkoi samoihin aikoihin. Alan arvailla, kuinka nopeasti mielenkiinto ruokailua kohtaan syrjäyttää tisseilyn.

Luku 5: Olin siinä uskossa, että lapsi unohtaisi imetyshommat, kun taidot karttuvat ja itsenäisyys lisääntyy, ja varsinkin, kun äiti/tissi alkaa viettää tunti- ja päivätolkulla aikaa erossa lapsesta. Lähdemme aikuisten kesken ekan kerran humputtelemaan pitkän kaavan mukaan, kun lapsi on 9kk, ja nousuhumalan seassa ja myöhemmin ylimäärämaitoa bajamajassa tyhjennellen haikeilen, että voi olla, ettei tämän jälkeen enää sitten tisseillä. Humputteluja seuraa, ja lopulta en enää kuvittele, että edes parin päivän erossaolo saisi lasta unohtamaan imetyshommia.

Luku 6: Yöimetykset haittaavat nukkumistani. Kuvittelin, ettei niitä tarvitsisi lopettaa, koska jossain vaiheessa tämäkin lapsi vaan unohtaisi tissin, niin kuin isosiskonsa, mutta näköjään ohjat on otettava itse käsiin. Lopetan yöimetykset. Ja uudelleen. Ja uudelleen.

Luku 7: Kun yöimetykset ovat lopullisesti historiaa, käytännön syistä aamut alkavat imetyssessiolla. Ennen päikkäreitä tissitellään myös, ja illalla suostun vielä puuronkin jälkeen tarjoamaan yömyssyt. Selvästi kuitenkin alan kärsiä huvituttiolosta, ruokintaa touhu ei ole ollut enää aikoihin, huikan ottoa ehkä, mutta sitäkin jo harvemmin. Puolitoistavuotiaan kääpiön vanhempien kahden keskisestä hotelliyöstä havahdun kuitenkin aamulla kummallisen hikiseen oloon, joka paljastuu yli tulvineesta maidosta johtuvaksi.

Luku 8: Nyt alkaa mittani jo olla täysi. Aikaisemmin on tuntunut siltä, ettei nyt vielä raaski lopettaa, kun sille tulee hampaita / sillä on nuha / on tiistai - ikinä ei ole hyvä hetki tuottaa lapselle kauhea pettymys. Vauvasta on kuitenkin tällä välin kasvanut niin iso tyttö, että se melkein osaa itse kaivaa tissin esiin, kun tulee fiilis, että hörppy olisi paikallaan, mutta ei sillä vielä ole sellaista sosiaalista silmää, että se osaisi vähän katsoa, kenen edessä paitaani kaivaa. Ja jos kerran minusta tuntuu, ettei paidan kaivuu enää ole soveliasta, taitaa olla aika lopettaa touhu. Etikkaa? Pahanmakuista rasvaa? Toimiva harhautus, jota en vielä ole keksinyt? Ehkä tätä menoa onnistutaan ennen toista syntymäpäivää...

Follow my blog with Bloglovin

Aikuisten pako arjesta

On ollut vähän kaikenlaista tässä viime aikoina, niin että hyvään saumaan tuli tämä tauko perussäädöstä. Sattumalta osui äitienpäivän ja toisen synttärien tienoille, mutta oikeasti ajankohdan määritti pelkästään se, että teatterilippuja oli eräänä tammikuisena iltana saatavilla enää erään toukokuisen perjantain näytökseen.

Mun on nyt kauhean vaikea kirjoittaa tästä, tuntuu niin intiimiltä monella tapaa, mutta samaan aikaan olen niin kovin tohkeissani, että luulen, että kuitenkin leveilen kaikille ystäville, sukulaisille ja tuttaville tästä kliseisestä parisuhdelaatuajasta, joten tulkoon nyt sitten julki jo tässä...

Mies ehdotti, että mentäisiin katsomaan Tampereen Komediateatterissa pyörivä Kyllä isä osaa -näytelmä, ja minä ajattelin ensin, että miksei, ja pikku hiljaa innostuinkin oikein. Koska näytäntö oli illalla eikä olisi kiva ajaa iltamyöhällä kotiin, ja tiesimme voivamme luottaa Mummun lapsenvahtiapuun, varasimme hotellihuoneen, hotelli Tammerista, tietenkin. Koska se nyt vaan on niin tyylikäs. Ja sitä paitsi samaa aikakautta tulevan Kodin kanssa (1929 vs. 1925), joten jotain interiööri-ideoitakin voisi vaikka leikisti sieltä kopioida. Ja kun kerran töistä suoraan lähdetään ja teatterissa pari tuntia istutaan, niin sitten on tietysti jo nälkä, joten mennään sitten johonkin erityiseen paikkaan syömään. Olkoon se nyt sitten vihdoinkin Hella & Huone.

Ja hei. Kylläpä olikin sitten niin onnistunut setti, ettei tässä nyt sanat ihan riitä kuvaamaan kaikkea, ja ne sanat, joita on käytettävä, muodostavat herkästi ihan hirveitä kliseitä. Tampere on henkilöhistoriallisesti meidän huushollissa tärkeä kaupunki, ja paluu sinne kahden kesken sykähdyttää aina. Käytiin pussaamassa yhdessä tietyssä paikassa (Sari tietää sen, mutta muiden ei ehkä tarvitsekaan) ja muutenkin pyörittiin juuri niillä kulmilla, joilla on ennenkin pyöritty. Oli hassua, että näytelmässäkin oli sukupolvenvaihdosmuutto käsillä, ja oli pakko ostaa väliajalla suklaapatukka, koska se oli niinkun meidän. En nyt ehkä normaalisti lähtisi nostamaan Kyllä isä osaata muiden klassisten tamperelaissarjojen, niin kuin vaikka Reinikaisen tai Tankki täyteennen (sori :) ), kanssa, mutta kylä se nyvvaannonniiet niitäkin jaksoja on hörötetty, ja sovitus näyttämölle toimi mainiosti.

Ja sitten se ruoka. Ikinä en kenellekään paljasta, miten suuret kiksit voi saada (ammattilaisten työn ihailusta ja) jostain makuyhdistelmästä ja miten tarkkaan sitä voi oman ihmisen kanssa yhdessä yrittää sanoiksi pukea, koska me ei olla semmosia ihmisiä, jotka lähtis kertomaan muille, miten taivaallisen hyvältä joku viini tai olut tai ruoka voi maistua, vaan nautitaan niistä ihan vaan hiljaa keskenämme. Hys. Hym. Sen sanon silti tässäkin ääneen, että en olisi ollut vaikka viisitoista vuotta sitten vielä valmis ruokailemaan tuommoisessa paikassa. Vaikea sanoa miksi. Ehkä siksi, että nyt - tässä kypsässä keski-ikää lähestyvässä olotilassa - sitä jo osaa anteeksipyytelemättä keskittyä olennaiseen, ja tykätä siitä, mistä tykkää, eikä mustavalkoisesti miettiä, että pitäisikö tästä nyt tykätä. Kanan sydän tuntui hurjalta, mutta sopi kuvioon.

Tsekattiin myös erikseen, että mikä sänky hotellihuoneessa oli, koska se oli niinku hyvä. Että jos semmoinen samanlainen sitten löydettäisiin uuteen Kotiin.

Oli myös hienoa nukkua kenenkään herättämättä yhdeksään asti.

Follow my blog with Bloglovin

Jäähyväisten aloitus

Koska Koti valitsee asukkaansa itse, ja pitää mukavista, aidoista ja välittömistä ihmisistä, en tuntenut minkäänlaista kynnystä kutsua talomme nykyisiä omistajia tekemään kiinteistöönsä katselmusten sarjaa. Ensimmäinen kierros tehtiin eilen.

Ajatus oli katsoa paikkoja nyt uusin silmin, antaa kysymysten ja kertomusten nousta pintaan pakottamatta, niin, että se pakollinen myymiselementti, joka tässä asukkaiden vaihtumisen yhteydessä oli käsiteltävä, jäisi taka-alalle, ja viihtymis- ja kotiutumisnäkökulmat vihdoin jäisivät päällimmäisiksi. Missään tapauksessa kaikkea ei vielä muistettu tai osattu käydä läpi, ja siksi treffaamme vielä uudestaan, muuttoja ennen, samoja juttuja pyöritellen.

Veeran kanssa ehdittiin jo aikaisemmin pohtia sitä, ettei Kerttu tule muistamaan tätä Kotiaan isona enää ollenkaan, ja isosisko suunnitteli, että sitten, kun ovat tarpeeksi isoja käymään kaksistaan lähikaupassa jätskiostoksilla, hän voi johdattaa pikkusiskonsa tätä kautta takaisin, ja esitellä entistä kotitaloa. Nyt jotenkin juttu lähti kahvipöydässä ruohonleikkuuseen, ja siihen, miten Veera tykkää leikata ruohoa, ja että kenties saattaisi olla mahdollista käydä avustamassa tämän pihan hommissa tulevaisuudessakin. Voi miten hienoa! Kerttu saisi tulla tarkastajaksi. Että ei sitten tarvitsisi pelkästään portin raosta tirkistellä. Äiti liikuttuu suuresti sisällään siitä, miten ihanasti uudet asujat ottivat nuoren henkilön lähestymisen vastaan. Oi.

Fiilistelykäynti tartutti hyvän hyrinän taas minuunkin, kaapit alkavat olla tyhjät - vaikka niiden päälliset onkin kuorrutettu sisällöillään täytetyillä laatikoilla - ja suunnitelmat huonekalujen siirtämiseksi ovat päässä. Tuntuu hyvältä tietää, että ilo ei katoa talosta mihinkään, se vaan pyörii sitten uusien ihmisten ympärillä.

Silläkin tavalla Koti on ovela, että se myi itsensä juuri siihen aikaan, kun pihassa pukkaa sateiden ja lämpimien päivien yhteistyönä kaikenlaista kaunista. Voisin olla haikea, mutta kai minäkin voin joskus lyöttäytyä tyttöjen seuraan ruohonleikkuuryhmään...

 Follow my blog with Bloglovin

Kouluun tutustuminen

Veera ja minä käytiin eilen tutustumassa kouluun. Ei tullut minulle tippa silmään tai lapselle jännitysjumitus, vaan oltiin vissiin molemmat yhtä lailla innoissamme.

Kouluun ilmoittautuminen oli suuri juttu tunnepuolella: minusta tulee nyt vuorostani yksi niistä, jotka lukevat Wilmaviestejä! Siirryn systeemissä uuteen asemaan! Osaanko opettajana suhtautua lapseni opettajaan ihmisiksi, opinko vihdoin itse olemaan kiinnittämättä tietynlaista huomiota opiskelijoihin, joiden kotijoukoista paljastuu opettajia, osaanko olla koululaisen vanhempi? Niin ja sitten se, kun tunsin todella ensimmäistä kertaa ruksimalla tekeväni mullistavan päätöksen lapseni elämässä, ja ilmoitin hänet elämänkatsomustiedon opetukseen (ja osallistumaan koulussa järjestettäviin uskonnollisiin tapahtumiin, ekumeenisessä hengessä). Mutta siis olihan tämä odotettavissa, yhtenä päivänä se menee kouluun; aika kuluu nopeasti, kun mittatikkuna on ihminen, jonka maailmaan ilmestymistä on itse todistanut.

Tässä ne menee välkälle. Menevät ihan koululaisista jo.

Vuosi sitten pohdiskelin sitä, kärsiikö tytär jotenkin siitä, että joutuu jättämään päiväkotiryhmänsä, jossa oli kavereita monen vuoden ajalta. Uuteen puolipäiväryhmään siirtyminen sinänsä ei jännittänyt. Veera on aina kaverustunut nopeasti ja pärjää kenen kanssa ja missä tahansa, ja sitä paitsi eskarin sijainti koulurakennuksessa oli ihanteellinen: koulun piha, ruokala ja muut tilat ja systeemit tulivat tutuksi jo eskarin aikana, samoin vanhemmat koululaiset, joihin tutustuminen tuntui olevan tytölle jonkunlainen jännä peli jossain vaiheessa talvea. Mutta erkaantuminen siitä vanhasta jengistä! Katkesiko joku tärkeä suhde iäksi? Millainen sosiaalipsykologinen vaikutus tällä on lapsen tulevaisuuteen?

Niinpä niin. Marssimme käsi kädessä koulun pihaan viittä vaille kahdeksan, ja joudumme irrottamaan otteen, koska tuttuja on piha täynnä. Meidän kaupunginosan oma koulu! Niin kuin paremmillakin kokkareilla olisi ollut, siirrytään ryhmästä toiseen ja vaihdetaan pari sanaa lasten tai vanhempien kanssa (joita muuten oli todella paljon liikkeellä pariskunnittain - silloin, kun minä tutustuin kouluun, menin eskariryhmän kanssa, eikä vanhemmille olisi tullut edes mieleen ottaa töistä vapaata tämmöisen jutun takia), kunnes rehtori kehottaa kaikkia siirtymään lähemmäs ovia. 

Ensimmäistä porukkaa aletaan huudella jonoon, ja minä tunnistan paristakymmenestä lapsesta kolmea lukuun ottamatta jokaisen! Samalle luokalle Veeran kanssa tulevat sekä ne kaverit vanhasta tarhasta että nämä välivuoden aikana kertyneet uudet tyypit. Minun esikoiseni, hän, joka jo on koulun tontilla ja tiloissa muutenkin kuin kala vedessä, rakastaa tehtäviä ja pohtimista ja temppujen tekemistä kiipeilytelineessä, tuntee jo tutustumistunnin jälkeen koko luokkansa ja on sitä mieltä, että opettaja on ihana. Aika jees.

Mutta luuleeko ne nyt, että koulussa syödään vaan jäätelöä?

 Follow my blog with Bloglovin

Forwards and backwards and forwards again

On 1 March I was having a great adrenaline rush because we would be moving in two months - out of our house but not knowing where to. There were a few question marks and scheduling issues hanging in the air. We would have to empty our Home of nine years in eight weeks, and before that find a place to live in for somewhere between three and twelve months until our new Home-to-be would be ready enough, and not only live in but also store our stuff in, preferably for an affordable rent that would not completely break our renovation budget. And the location would have to be close enough to where we live now so that taking Veera to preschool wouldn't become a huge everyday challenge.

It all worked out quite nicely, in retrospect, but it didn't seem that way on 12 March, when the couple who had offered to buy our house came in to hear what the house condition inspector would have to say about the building. Which was built in the mid 1950s, represents a certain building type with certain widely-known structural problems concerning the angle of the tin roof and the moisture that condenses under the roof in the winter time. And which has three storeys, of which two are original and above the ground and one has been dug underground in the 1980s. Of which facts none were hidden or kept secret at the time of the first showing. Neither did anyone try to claim that the conditions under the ground would be absolutely free of moisture, albeit precautions, like using only stone constructions below the ground and installing a heating system under the floor, had been taken at the time of the extension project. Yet these features did surprise the buyers, who at the time of the inspection realised they should never have come to even see the house, let alone make an offer. For the fear that moisture would automatically turn into mould.

This is where you enter the basement.

These matters are not to be played with and have to be taken seriously, but I hold the view that in a country with a climate like ours it is very difficult to completely remove moisture from buildings, and much easier to accept it's there to some extent and to do your best to keep it at a healthy minimum. So for people with no previous exposure to mould buying a 60-year-old house with a basement and a tin roof should cause no problems. It hasn't for us anyway.

But the sale was off. The showings were on again - not fun, because to let you in on a secret, we don't always put everything immediately back to its place and won't even hoover daily. The emotional roller coaster ride was immense.

A good two weeks on we got an offer again. This time the pace was slower and the timing quite near perfect. The deal was closed last Monday, and we have until 31 May to empty this house.

This is where the new sewage system was dug.

When we anticipated the move the first time around we had to take immediate action in order to minimise the time we would have to rent. Before we would be able to move in the new house, which at the present is my mother-in-law's house, we would have to fix the little house at the back of the garden for her. For a variety of reasons, some of which have to do with scheduling difficulties and professional house builders, Husband has taken main responsibility of the progress of the project. I am in awe. And jealous. I'd love to get my hands dirty and physically do something and see myself contributing to things, but as there are only a limited amount of things to be measured, cut or painted - which are the things I'm most capable of doing without continuous need to be supervised - am more useful taking care of the children and the household routines. Where you rarely see any advancement but very much just repeat the same moves again and again.

Oh, and we bought a new kitchen, that could only be fitted in April or in late June. We choose April so we could have something ready when we move in. Of course we had to take down Granny's old kitchen first, and leave her kitchenless for a few days while the new stuff was delivered and fitted and the electrician and plumber had finished their bits. I didn't feel overjoyed about that, but hey. The new kitchen is n-i-c-e.

This is Husband getting his hands dirty.

Granny will hopefully be able to move into her pretty little house in a week or two. We have rented a garage close by to store stuff in temporarily (we'll see about that), but it's only the things we won't need before the winter. Whatever we need to get our hands on during the summer will have to wait to be moved until Granny has moved. So in a week or two things will get quite hysterical, I presume.

Also in a week or two we'll get our building permit, at which we'll fire the starting pistol for the renovation project at our new house. In which we'll live during all the construction work. Four slash six people in 90 square metres with one bathroom.

 Follow my blog with Bloglovin

The boxes where the Finnish babies sleep in also make wonderful moving boxes, as well as general storage boxes. Thank you, Kela - The Social Insurance Institution of Finland!