Drawing inside the box

No niin. Luovuus on hyvä juttu. Välillä musta on silti kiva pysyä tiettyjen rajojen sisäpuolella. Nyt tujee toine leppävvä eli leppäkerttu, tujeepas! Ja tämä piijustus. Minä istun tääjjä.

Töihinpaluu: kaaos

Pamsu: Kato, Zen-mestari! Kiva.

Zen-mestari: Pamsu, mitäs mitäs, millai menee?

Pamsu: No kuule. Töis ollaa taas, jakso vaihtuu, kurssit pitäs arvostel ja uusii vähä asetel, muutama tehtävä täytys täs tehä valmiiks enne ku päästää tositoimii syysloma jälkee ja tot kai kahe projektihomma deadlinet ja kaks mulle uude ala kurssi alotust o enne jouluu. Tuntimäärät o naurettava pienet pääsiäise jälkee, mut nyt just o kyl hommii nii et ku tällai räkä nokas herää viikoloppun arkiaikaa eikä uni tuu heti takas, ni houkuttaa noust ylös ja ehkä ottaa se rauhalline katkeemato työtunti tähä kohtaa, eikä iltapäivää, ku alkaa kuitenki nukuttaa. VAPAAPÄIVÄN iltapäivään.

Zen-mestari: No kun alkuun pääsit niin anna tulla loputkin nyt sitten...

Pamsu: No kiitos! Remppamiehet lähti ja ollaa omal porukal, mut varastos on viel ne kamat, mil pitää keksii pysyvä säilytyspaikka, siis välikausivaatteet ja ne huonekalut, joit ei haluu myydä pois, ja cd:t ja loput lelut ja mitähän muuta vielä. Sopimus o irtisanottu, ja tän kuun aikan loput roudataa tän, mut se siis tarkottaa sitä, et sit on taas huoneet täyn siihe asti, että saadaa keksittyy kaikel paikka. Ja pinnat o tietenki edellee viimeistelemät, mut kaitpa niit ny täs jaksaa katella. Niin ja mua väsyttää ja Kerttu saa uhmakohtauksii, ja ku lapset huomaa, etten oo iha paikal, ne tietty alkaa kärttää huomiot, enkä sa tehtyy m-i-t-ä-ä-n ja sit on viel tyhmempi ja surkeempi olo.

Zen-mestari: Ymmärrän. Taitaa vähän pelottaakin. Ja varmasti on nyt liikaa asioita. Hyvä. Nyt hengität, ja annat olla.

Pamsu: Nii mut ku en osaa vaan olla ku kaikki o levällää...

Zen-mestari: Tiedetään, tiedetään. Mutta valmistahan ei tule ikinä, eihän? Aina on joku kohta kesken. Ja jos ei ole, niin keksit uutta tekemistä. Kertun synttärit ja joulu ja niin niitä remppajuttuja, kaikenlaista voi aina viilailla.

Pamsu: Ahaa, juu taidan tajut mitä sää yrität...

Zen-mestari: Hengitä. Rauhotu.

Pamsu: No nyssä kuulostat iha Miehelt...

Zen-mestari: Juu eikö ookin ärsyttävää kun joku toinen tietää paremmin...

Pamsu: Hihhih, no ON!!! Okei. Hengitän.

Zen-mestari: No hyvä. Sä tiedät, mitä työjuttuja on tekemättä, niitä ei tarvi listata eikä suunnitella sen enempää. Eikä miettiä ja vatvoa kuinka paljon on tekemättä. Otat ja teet. Kun et ehdi tekemään työpaikalla, niin et ehdi. Sitten teet kotona. Ei siitä tule tapa, kun ei niitä hommia nyt koko ajan näin paljon ole. Ite tiedät sen kyllä. Ja enempää ei voi tehdä kun voi tehdä. Teet silloin, kun tuntuu hyvältä. Jos ei tunnu, pistät työt pois ja teet muuta.

Pamsu: Nii ja tärkeint...

Zen-mestari: Juu, ja tärkeintä on perhe. Muista selittää Veeralle, että teet nyt töitä vaikka sen tunnin, eikä silloin saa häiritä, vaikka oiskin Kertun unet ja ainoa mahdollisuus keskittyä Veeraan. Mutta sen tunnin jälkeen sitten oikeasti keskityt Veeraan ja irrotat Kertun hyvällä omallatunnolla ja siirrät sen toiselle aikuiselle, eikö niin? Niin sitten ei mene hermo siihen, kun ei muka riitä joka paikkaan. Ihan tarpeeksi teet. On hienoa, että haluat tehdä asiat mahdollisimman hyvin. Mut muistat, et joskus hutasukin on mahdollisimman hyvin.

Pamsu: Niin paitsi lasten kanssa ja Miehen!

Zen-mestari: Juujuu, kyllä, ei hätää. Keskityt niihin. Muussa riittää vähempi. Koti valmistuu asumalla. Työt ei valmistu ikinä. Perheen kanssa pitää olla. Sen muistat. Hyvin menee.

Pamsu: Mä oon vähän kateellinen Asikaiselle. Eikä se sivu antanu mun tykät siit postauksest ees. Ihan ku seki ois irvaillu et keskity sinä niihin töihin nyt vaan.

Zen-mestari: Juu näin o... Mut hei hyvä kun heräsit. Eikö oo nyt parempi? Niin nyt rykäset jonkun jutun tässä ja sitten keität kahvit ja kyllä sitten pääset taas äitihommiin, eiks niin?

Pamsu: Joo. Kiitti hei.

Zen-mestari: Ei mittää. Moro.

Superpikastailaus

Töissä oli samat housut (L&B) ja toppi (House of Lola), jonka päällä oli musta neule. Tukka oli eilisiltaisen suihkun jälkeen kosteana letitetty ja nutturoitu ja pipon ja kypärän alle litistetty. Naama flunssan jäljiltä atoopikon peruskauraa.

Peruskotiintulosäädön (mummun synttärikortti, kahvittelemaan kohta, ei tarvi keittää, tutti hukassa, puhetaito korvautunut ihme vikinällä ja sylitarpeella, kuulumisia kouluista) keskellä ei pysty gaalafiilisvalmistautumiseen. Onneksi on hiuspuuteri (Four Reasons) ja jokapaikan sankaribleiseri (House of Lola) sekä juhlan tuntua tuomaan kosteuttava tuubivoide (Nivea) ja yönmusta kajal (Make Up Store). Vielä kukkakoru kaulaan niin hyvä on. Valmistautumiseen kulunut aika n. 10 min.

Bileet!

Nöyrää puhetta

Hitsi vie. Kun alkaa täällä internetissä sisuunnuksissaan avautumaan jostain naurettavasta kärpäsestä (ks. neuvola-asia), niin sitä sitten joutuu miettimään, että tekikö tulkinnallaan tilanteesta härkäsen. Täytyy miettiä, koska on aikuinen, ja sitten vielä muka silloin tällöin tässä kommunikointiasiassa jotenkin asiantunteva. Kertoo työnsä puolesta muille, miten pitää ilmaista itseään, jos haluaa tulla ymmärretyksi, ja että parasta olisi tehdä se vielä niin, ettei loukkaa ketään. Ei syntyisi sotiakaan silloin ja olisi kaikilla parempi olla.

Kuten tuli edellispäiväistä tapahtumaa kommentoidessa muutamaan otteeseen todettua, ei käy hoitoalalla työskenteleviä henkilöitä tässä viestintäasiassakaan kateeksi. Pitää ottaa huomioon työkaverit, esimiehet ja hoidettavat, ja sitten vielä hoidettavien läheiset, itsestäkin pitäisi huolehtia, ja somessa asioita kommentoidessa olla tietoinen siitä, että joku tutuntuttu ymmärtää lausahduksessasi rivien välissä ilakoineen sarkasmin kirjaimellisesti ja kommentoi sitä vielä eteenpäin, kunnes aivan väärä taho joutuu muunnellun viestin kohteeksi ja sitten ei auta kuin syyttää itseään siitä, ettei muka osannut käyttäytyä asiallisesti.

Onhan se nimittäin myös niin, että tämä opetuspuoli on ihan yhtäläinen miinakenttä, jossa ei varomattomasti kannata avata suutaan väärään sävyyn. Eikä koskaan pitäisi ottaa totena vastaan sellaista tiedonjyvää, joka ei virallista reittiä kulje. Väsyneenä tai pahalla tuulella ei pitäisi kuulla tai sanoa mitään laskematta ensin aika moneen. Ja vielä pitäisi muistaa, että jokainen on vain ihminen, eikä ihan aina täydellinen.

Niin että anteeksi, neuvolatäti. Ei se ollut niin vakavaa. Antakaa te muutkin anteeksi minulle turhat tuiskahdukseni ja hölmöt kommenttini, älkääkä turhaan pitäkö niitä ilkeytenä.

2-vuotisneuvola

Mitä jäi päällimmäiseksi mieleen?

- "puhelin soi" vastaa pahoittelua siitä, että terveydenhoitaja otti meidät vastaan 10 minuuttia myöhässä sovitusta ajasta, jonka olin varannut omia työaikojeni puitteissa, jotten aiheuttaisi vaivaa muille

- Kerttu R. sopii vastaanotettavaksi myös, vaikka ovelta kutsuttiinkin ihan eri nimistä lasta, tämäkin oli saman päivän listassa

- Kertulla on ihanat kiharat

- puolitoista-kaksivuotiaalla alkaa olla uhmaikää, kannattaa siis olla johdonmukainen ja kannustaa aina, kun onnistumisia tulee

- terveydenhoitaja ei saanut mitattua ja punnittua lasta, joten äiti sai hoitaa molemmat

- äiti ikävöi vanhaa, eläkkeelle jäänyttä neuvolatätiä ja ihmettelee, miksi edes vaivautui...

Anteeksi nyt tämä purkaus. Ei mene minullakaan jokainen kohtaaminen putkeen, vaikka ammatikseni joka päivä ihmisten kanssa oleilenkin. Silti pitää muistaa välillä kysyä itseltään, miksi tätä työtä tehdään. Vanhemmat käyvät neuvolassa, jotta saisivat peilata omia huomioitaan lasten kehityksestä ammatikseen lapsia huomioivan ihmisen ajatuksiin. Jos varattu aika kuluu siihen, että lapsen leikkiessä lattialla hoitaja lähinnä haastattelee äitiä lapsen tekemisistä, sen sijaan, että loisi kontaktia lapseen, ja ihmettelee sitä, ettei äiti ensimmäiseksi kotiin tultuaan ala tekemään lämmintä ruokaa, niin en ihan käsitä, mitä minä tai yhteiskunta hyötyi siitä, että vaivauduin paikalle.

Suvaitsevaisuus nousee

Onneksi meille tarjottiin töissä mahdollisuutta ostaa lippuja Kuninkaan puhe -näytelmään, koska muuten olisi saattanut jäädä toteutumatta suunnitelma käydä se katsomassa. 

Tarinahan on hieno. Henkilökohtaisesti koen aina mukavaa kutittelua omassatunnossani, kun nostetaan esiin perinteisiä tapoja rikkovia opettaja- tai ohjaajahenkilöitä, ja totta kai tuollainen henkilökohtainen sankaruus, omien vaikeuksien yli pääseminen, koskettaa. Näyttelijätyö oli uskottavaa ja sympaattista. Sen lisäksi olen aina Porin Teatterissa ihan onnesta rullalla, kun ihmettelen lavasteista vastaavan nerouden suuruutta! Suosittelen tätä.

Näytös oli muullakin tavalla erityinen: tuotto käytetään kiusaamisen vastaisen työn tukemiseen Satakunnassa. Samassa yhteydessä muistutettiin, että meistä jokainen on vastuussa toisen ihmisen hyvästä elämästä. Maakuntajohtaja Rajala lausui kauniita sanoja, joista minun korvaani kajahti suvaitsevaisuus erityisen hienosti. Asia on hyvä ja oikea, mutta jäin miettimään kuulijakuntaa katsellessani, josko tämän manifestin sisältöä olisi kuitenkin pitänyt esitellä jossakin muuallakin... Varmasti esitellään. Toivottavasti se koskettaa juuri niitä, joiden sietäisikin herätä.

En ole varma, olenko sanonut tämän jo tällä foorumilla, mutta kertaanpa kuitenkin. Koulukiusaaminen on terminä idioottimainen. Kiusaaminen on kiusaamista, tapahtui se missä tahansa. Kiusaaminen on aina toisen ihmisen ihmisarvon vastaista toimintaa: meistä jokainen on oman elämänsä lottovoitto, ja tärkeä paitsi itselleen, myös muille, eikä kenelläkään ole oikeutta saada toista tuntemaan arvottomuutta. Sellainen on epärehellisyyttä kamalimmillaan. Jokainen meistä on arvokas.

Mutta arvokkainta on kuitenkin se, että jokainen oppii tuntemaan oman arvonsa. Siihen tarvitaan aina toista ihmistä. Jos pieni ihminen voi luottaa siihen, että hän on tärkeä ja rakas muille, hän osaa olla sitä myös itselleen. Silloin se pieni ihminen osaa tarvittaessa olla suuri, ja lällättää kiusaajille ja jatkaa olemistaan itseensä ja toisiin ihmisiin tyytyväisenä. Eikä sille tule itselleen mieleenkään, että sen tarvitsisi kyseenalaistaa jonkun toisen elävän arvo.

Vaan tämäpä onkin se vaikein asia. Miten sitä muistaisi aikuisena ja vanhempana vaalia sitä pienempää ja kokemattomampaa, silloinkin kun itsellä on huono päivä, vähemmän tärkeä eikä ehkä ollenkaan rakastettu olo?

Positiivinen ei

Kun ihmisellä on taipumus innostua, varsinkin kaikesta, mikä pitää sisällään uuden luomista ja opettelua, ja sellainen kenties opittu, ehkä myötäsyntyinen pohjavire toiminnassaan, että pienet (tai isot) hankaluudet eivät ole esteitä etenemiselle, vaan jotenkin niistä aina selvitään, tietyn akateemisen vapauden sisällään pitävä työnkuva voi olla jopa vaarallinen.

Eilen jostain syystä hätkähdin siihen tunteeseen, että muuttuminen kotiäidistä uraäidiksi on nyt valmis. En osaa nimetä tätä uudesti kuoriutunutta perhosta, se on vielä ehkä sittenkin vähän hauras.

Se muistaa vielä sen edellisen inkarnaationsa, joka intoa ja lojaalisuutta puhkuen päätti tehdä parhaansa töissä eikä jättää ketään pulaan, tiesi aina voivansa puristaa itsestään vähän ylimääräistä jos ei muut siihen kykene. Eikä se itse eikä kukaan muukaan huomannut tai halunnut pysäyttää sitä ja näyttää, miten jäykäksi ja jännittyneeksi se itsensä oli vetänyt, ja samalla perheensä ja varmaan muutkin siinä lähistöllään. Tämä uusi ei voi olla tuntematta rehellistä surua sitä ajatellessaan.

Se aikoo pitää opetuksen mielessään ja muistaa, mikä on tärkeää sille itselle ja sen lähimmille. Sanoa positiivisin mielin ei, kun täytyy, ja pyytää ymmärrystä jo ennen kuin on venynyt äärimmilleen.

Tuntea yksinkertaista kiitollisuutta vaikka siitä, ettei pimeitä aamuja ole niin montaa kuin ennen, eikä yhtään lasta enää tarvitse kiskoa suoraan sängystä ulkovaatteiden kautta aikaisimpaan aamuvuoroon tulleen hoitajan syliin heräämään.