tiistai 20. lokakuuta 2015

Hiekkaleikki-mindfulness


Pue vaatteet, joita ei tarvitse varoa kosteassa hiekassa. Vedä pipo päähän vaikka väärin päin - pääasia on, että se lämmittää ja on mukava olla.

Ota ämpäri ja lapio. Mahdollisuuksien mukaan ota mukaan myös parivuotias mentori.

Aloita ottamalla tuntumaa muistikuviin siitä, miten hyvä kakku tehdään. Lapa ämpäri kukkuroilleen hiekkaa ja tasoittele pintaa.

Ole suunnitelmallinen aikuinen ja kuvittele aloittavasi ensimmäisellä kumotulla kakulla esteettisesti hykerryttävän sarjan hiekkakakkuja, mikä oikeuttaisi hiekkaleikit antamalla niille päämäärän.

Anna mentori- tai sisäisen lapsesi puuttua harhaiseen ajatuksenjuoksuusi iskemällä lapio tuoreeltaan kumottuun, kauniiseen hiekkakakkuun, samalla hajottaen sen - hiekaksi, jota se koko ajan olikin.

Toista ja harmistu, kunnes hyväksyt päättömän hiekkaleikin tekemisen ilon elämän metaforana.

Nauti hetkestä, joka ei enää koskaan toistu samanlaisena.

Isojen lasten sänky


Muistan yllättävän hyvin ne illat, kun vanhempi tyttäreni oli siirtynyt nukkumaan isojen lasten sänkyyn, ja aikuiset olivat jännityksestä soikeina, kun odottivat lapsen ja oman nukkumaanmenoaikansa väliin jäävien tuokioiden tapahtumia. Lapsi hiippaili hiljaa rappusten yläpäähän ja saattoi istuskella siellä pitkäänkin, jos ei sitä käynyt saattamassa kädestä pitäen takaisin sänkyyn kuultuaan ensin jonkun paljastavan narahduksen tai niiskaisun. Äidiltä tietysti ruinattiin sitten uudet nukahtamislaulut, iskä pääsi vähemmällä.

Ja ne öiset hetket, kun havahduin unesta huomatakseni pikku zombin seisovan sängyn vieressä, tarkkailemassa untani! En erityisesti kaipaa uusintoja. Kamalinta oli se, etten voinut olla varma, nukkuiko lapsi lähellekään riittävästi. Jossain vaiheessa todellakaan ei. Meillä ei ollut pottatarroja, meillä oli yli 10h unta vuorokaudessa -tarroja (rasteja ne oli, pahaäiti ei vaivautunut kaupan tarrahyllylle asti, ja toimivat yhtä lailla).

Nämä muistot vahvasti mielessämme lykkäsimme pinnasängystä pois siirtymistä. Loma-aikaan sen pitäisi tapahtua, että aikuiset pystyisivät. Kesällä ei ensin voinut, koska muutos ja rappusten yläpäästä puuttuva portti. Sitten ei voinut, koska muutos. Sitten loppui loma.

Päästävedettävä isojen lasten sänky on kuitenkin ollut säilössä pihan autovajassa, joka säiden viiletessä ja muuttuessa kosteammiksi ei enää kauan sopisi säilytyspaikaksi. Ja se varastokin on jo irtisanottu.

Kerttu on kiivennyt aika taitavasti pois pinnasängystä ehkä kolme kertaa, ja olisi selvästi pystynyt siihen useamminkin. Nähtävästi luonteensa on kuitenkin sen verran mukautuvainen, ettei ole juuri tullut mieleen lähteä yöllä haahuilemaan, yöllähän nukutaan (oho, enpä olisi vuosi sitten uskonut tähän!).

Pinnasänky paiskattiin rokkitähtityyliin alas ikkunasta lauantai-iltana, ja päästävedettävä kannettiin tilalle. Kertulle ihasteltiin isojen lasten sänkyä, johon kuitenkin varmuuden vuoksi pedattiin tutut tyynyt, peitot ja unikaverit, ja muistutettiin, että sielläkin sitten nukutaan aamuun asti.

Yö 1: tepastelua äidin luo puolen yön jälkeen, äiti saattaa lapsen omaan sänkyynsä niin raskain silmäluomin, että vetäisee varapikkupatjan ja viltin lattialle ja yrittää nukahtaa. Ettei tarvitsisi alkaa omassa sängyssä kuuntelemaan korvat höröllä, miten lapsi keksii jännän yövaellusleikin, jossa äidin rooli on palauttaa lapsi sänkyynsä kerta toisensa jälkeen. Seuraa torkkupätkiä ja hyssyttelyä jonkinmoisin väliajoin. Joskus aamukuuden tienoilla äiti hipsii omaan sänkyynsä nukkumaan vielä puolisentoista tuntia.

Yö 2: tepastelua äidin luo puolen yön tienoilla, äiti saattaa lapsen omaan sänkyynsä ja palaa pian itsekin omaansa. Isosisko ei saa lähtöjännitykseltään nukuttua aamukuutta pidempään, mutta pienempi tuhisee melkein seitsemään.

Yö 3: paha uni nostaa lapsen istumaan ja ulvomaan sängyssään vähän ennen puoltayötä. Äiti paijaa lapsen pään tyynyyn, ja heti ymmärrettyään jajio-komennuksen laittaa radion hipihiljaiselle ja palaa omaan sänkyynsä. Keskeytymätöntä unta aamukuuteen asti.

Ishi lähtee töihin, äiti minä ei lähe. Veea ajaa bussilla.

Toistaiseksi vaikuttaa lupaavalta!

sunnuntai 18. lokakuuta 2015

Liikuntamaa!

Minä ojin Kaahuhaa-issa.


En tiedä, kenen neronleimaus on ollut järjestää sunnuntaisin klo 15-17 Karhuhallissa Lasten liikuntamaa jo vuosien ajan, mutta Porin vapaa-aikavirasto on kyllä toteuttanut loistavaa lapsiperheystävällisyyttä, mistä suuri kiitos ja aplodit. Lysti maksaa kokonaisen euron per lapsi, ja koko sisäliikuntahalli on käytössä, täynnä palloja, renkaita, isoja pehmeitä rakennuspalikoita, pomppupatjoja ja juoksuratoja, polkupyöriä, keppihevosia, tunneleita...


Kerttu pääsi paikalle tänään ekaa kertaa. Eka piti vähän orientoitua. Paljon lapsia, musiikkia ja vauhtia.


Isommat näyttivät kädestä pitäen, miten ollaan. Tämän jälkeen vauhtia riitti niin, ettei kuvia ehtinyt ottaa.

Ensi kerralla mukaan paremmat sisätossut ja isompi vesipullo. Uujestaan mennään Kaahuhaa-iin!

perjantai 16. lokakuuta 2015

Huoleton vaatteiden heitteillejättäjä


Ei ole lapsella mitään päällepantavaa. Se lähtee aamulla yksin kouluun saappaissa (kun äiti ei ole muistanut pestä sen koirankakasta lehtikasahyppelyssä tuntumaa ottaneita lenkkareita), ilman hanskoja ja liian vähillä välikerroksilla.

Miksi? Koska sillä on pahaäiti, joka muistaa tärkeät asiat aina väärään aikaan, eli nukkumaanmenon tai lähdön yhteydessä, eikä siksi onnistu yhdessä lapsen kanssa rauhanomaisesti keskustelemaan uutta ymmärrystä luoden aiheista a) säänmukainen pukeutuminen ja b) "koulun käytävät eivät ole eteisemme jatke".

Vanhempainvartin jälkeen ja ennen iltiksen loppua poimin luokan ja iltisluokan väliltä villapaidan, hupparin, parit käsineet, yhden pipon ja ulkohousut. Tämä tapahtui viime viikon torstaina. Nyt alkoi viikon mittainen loma. Samat tekstiilit ovat jälleen hyvässä säilössä koulun käytävillä, huomasin, sädetin itseni salamannopeasti koulun oven taakse, ja huomasin myöhästyneeni 20 minuuttia.

Lapsi lähtee kahden yön mittaiselle leirille maakunnan hienoimpiin ulkoilumaastoihin. Taidan joutua palkitsemaan sen huolettomuudestaan uusilla ulkohousuilla. Ja hanskoilla.

Grr.

Valoa ja heijastinta kehiin!


Kuvia bussipysäkiltä -polyptyykin tämä osa haluaa ilmaista, että pimeää alkaa olla.

Vaikka lähinnä kuljenkin polkupyörällä, jalan ja bussilla, ajan myös autolla sen verran, että tiedän, miten helppoa on ratin takana unohtaa olevansa osa senhetkistä auton ulkopuolista todellisuutta. Vaikka säännöt ja omatunto sanoisivat mitä, valtaosin näköaistin varassa toimivan ihmisen on hämärässä ja pimeässä tavallistakin vaikeampi muistaa hiljentää suojatien kohdalla, kun auton ikkunat heijastavat, radiossa kerrotaan hyvää juttua ja omat ajatukset harhailevat.

Siitä huolimatta mustassa takissani ei ole heijastinta eikä pyörässä valoa. Vielä. Suunnittelua on kyllä ollut ilmassa jo ainakin pari viikkoa.

Syyslomaprojekti ensi viikoksi: valaistu!

tiistai 13. lokakuuta 2015

Vinkeet: melkein kokolattiamatto rapuissa

Keittiön rappusille piti tehdä jotain. Ovat liukkaat ja jyrkät. Harvemmin niitä kulkevia aikuisia pelottaa ja lapset eivät tajua varoa. Kokolattiamatto brittityyliin oli ajatuksissa, mutta tässä kohtaa budjetti ei enää salli edes haaveilua... Jyrkkyyttä matto ei poistaisi, mutta liukkauden kyllä.

Tuli Jotexin mainos, ja puolipyöreät Steget-matot hyppäsivät silmille. Värivalikoimaa oli, ja voitteko kuvitella - otimme harmaan. 15kpl pinnoittaisi 15 rappusta, ja kustantaisi 50€+toimituskulut.


Paketti tuli tänään laatikkoleikkijän riemuksi. Tää o minu linna! Äitikin innostui ja alkoi asennushommiin. Jokaisen maton pohjassa on liima, joka on suojattu muovikalvolla. Muovikalvon pois repäisyn jälkeen on oltava nopea, koska liimapinta on tosi tahmea. Näppärämpi tyyppi olisi ehkä ensin mitannut ja merkannut mattojen paikat askelmiin, mutta meni se fiilispohjaltakin ihan hyvin.


Tukevan tuntuisesti ovat nyt paikoillaan.


Juna lähtee!


maanantai 12. lokakuuta 2015

Hyvät ihmiset

Armanin viimeinen ristiretki tuossa äsken pyöri telkkarissa, ja minun päässäni ovat aamusta asti pyörineet nuo työpaikan tontille sieltä herra Alizadin kanssa samalta suunnalta mutkan kautta saapuneet perheet. Kun saatiin tieto, että meidän lähimpinä naapureina on reilu parikymmentä lasta, ikäjakaumaltaan vaille puolivuotiaasta kaksitoistavuotiaaseen, toivottavasti vanhempineen, ja että lämpimistä kengistä ja vaatteista sekä tietenkin kärryistä on pula, niin henkilö, jolla on huollettavanaan lapsia vähän vaille kaksivuotiaasta kuusitoistavuotiaaseen, tuntee kamalaa kollegiaalista turhautumista, koska ei itse pysty vaatettamaan ja varustamaan kaikkia niitä lapsia.

Lisäksi haluaisin tarjota lasten äideille pikakurssin suomalaiseen äitiyteen; toivoa, että paikalliset äiti-lapsi -kerhot kävisivät kädestä pitäen hakemassa mammat ja muksut mukaan ja näyttäisivät, mikä on lapsellisen suomalaisen naisen asema tässä yhteiskunnassa: se on pihalla ulkoilemassa ja keittiön pöydän vieressä juttelemassa kahvikupin ääressä samalla, kun lapset leikkivät keskenään siinä viereisen olohuoneen matolla. Puhutaan mistä puhutaan, lapsista nyt kuitenkin.

Siirsin lauantaista perhekirppispöytää varten pakkaamani ylimääräisen silitysraudan, muutaman pienen bodyn, vauvanviltin, villasukkia ja lapasia, pari nokkamukia, lastenkirjoja (joita aikuisetkin toivottavasti selaavat: mukana on mm. "Osaan lukea sanoja" -kirja, jossa on arkipäivän perussanastoa ihan vaan suomeksi) ja naisten- ja vauvalehtiä toiseen kassiin ja vien sen aamulla mukanani. Kassin sisältö on ärsyttävän selvästi vain keräilty äkkiä kokoon, mutta toivon hartaasti, että siitä jotenkin välittyy se, että

mitä?

toivon näille perheille mahdollisimman hyvää alkua tässä maassa.
näitä juttuja suomalainen äiti on omien lastensa arjessa käyttänyt, ja että tämmöistäkin se elämä voi täällä olla.
meillä kaikilla on täällä ihan kotoisaa, vaikka onkin kylmä ja pimeä talvi tulossa.

Kelatkaa: tää jengi asuu täällä joka päivä!

kyllä tekin selviätte.

Pienet pojat pelasivat jalkapalloa kotitalonsa edessä kun lähdin kotiin. Minun vilkas mielikuvitukseni vertasi näkyä niihin kuviin, mitä meillä näkee vain uutisissa, vaikkei enää niissäkään, koska Lähi-idän levottomuudet eivät enää ole mikään uutinen. Katsoikohan poikia kotitalon ikkunasta joku toinen äiti? Ajattelikohan se, että ihanaa, siellä ne kirmaa rauhassa? Olikohan se huolissaan, että mitä tulee tästä olemisesta näiden suomalaisten ja tämän kylmyyden keskellä? Osaakohan se vielä miettiä muutamaa päivää pidemmälle, kuvitella, mitä lapset tekee kun on lunta, tai kun on kesä taas?