Kaameuksia

Oli pahoja henkiä liikenteessä tänä viikonloppuna. Kaikki tahot, joiden kanssa olin jutuissa, olivat saaneet aikaan vähintään suukopua läheistensä kanssa. Minä myös.

Olisin ollut ihan ennustettavissa. Vaikka nukkumajärjestelymuutos aluksi sujui hyvin, olen silti nukkunut hyvin kevyesti viimeisen pari viikkoa, valmiina pelastamaan mahdollisen portaita pää edellä tippumassa olevan unissakävelijän jo ensimmäisen risahduksen kuultuani. Talviaikaan siirtyminen sinetöi katastrofin. Kuluneella viikolla olen nukkunut korkeintaan viisi tuntia yössä, joista osa on kertynyt torkahteluista. Kun työkuviotkaan eivät enää pitäneet ihmistä varpaillaan, oli vain ajan kysymys, milloin pään sisältö levähtäisi käsiin.

Se teki sen siinä vaiheessa, kun olin mielestäni kommunikoinut Miehelle, että olen nyt tosi tosi väsynyt, ja varmasti tarvitsen pian ylimääräistä lepoa, ja kun Mies mielestään hyvän aviomiehen tavoin oli hoitanut eilisen aamuvuoron ja antanut minun ylimääräisesti levätä yhdeksään asti, jolloin minä mielestäni ihan inhimillisesti kuitenkin nousin sängystä aivan väärällä jalalla tultuani herätetyksi kahden nuoren naisen voimin, toisen vielä tarratessa ensimmäiseksi rintaani ja tervehtien minua huutamalla korvaani riemukkaasti tissii! tissii! (no todellakin, ehkä tästä vielä joskus lisää...), minkä jälkeen se jatkoi kaaoksen levittämistä seuraavan siskonsa luo, josta sen jouduin raahaamaan huudon säestyksellä pois, enkä ollenkaan onnellisena tai edes Miehelle sellaista esittävänä rymistelin alakertaan, jossa mielestäni en mitenkään Miehelle kyseenalaisella tavalla avautunut, mutta mistä olomuodostani Mies mielestään oikeutetusti tulkitsi minun ottaneen kantaakseni marttyyrinkruunun, joka minun mielestäni oli ihan liioiteltua yleistämistä ja väärinymmärtämistä, mistä sitten seurasi äärimmäisen epäonnistunutta parisuhdeviestintää aivan liian pitkään. Molemminpuolisen univelkaantumisen ja uhmaikäisen protestihuutojen antamalla voimalla tietenkin. 

Pitkittyneen typerän riitelyn sekä sen hiljaisuudessaan korviahuumaavan tukahduttamisen lopettaminen alaikäisen yleisön edessä olisi vaatinut voimavaroja, joita taaperon vanhemmilla ei ole. Jouduimme siis odottamaan uusperhenytkähdystä sunnuntai-iltapäivässä, jolloin paikalla oleva lapsiluku väheni 50 prosentilla, 25% oli päiväunilla ja 25% kaverin kanssa puistossa. Ensin piti tietysti nostaa sähisevä ja raapiva ja kaikin puolin ärsyttävä ja ällöttävä kissa takaisin pöydälle, mutta kylläpäs vaan on sopiminen suloista, kun siihen asti päästiin.

Suloista oli myös syödä kahvin kanssa yön yli asettunutta kahvikakkua, jonka leivoin Myllyn Parhaan loistavaan kahvikakkuohjesivuun nojaten löydettyäni kaapista vielä vähän kermaa, appelsiinituorejuustoa ja lakupussin. Siitä tuli

Mustien kökköjen kakku

5dl kakkuvehnäjauhoa * 2dl sokeria * 2,5tl leivinjauhetta * 2,5tl vaniljasokeria * 2,5dl kermaa * 3 munaa * 150g sulatettua margariinia * 1dl appelsiinimehua

100g appelsiinituorejuustoa * 100g lakupaloja ainakin puolitettuina * koristegeeliä

1) Yhdistä kuivat aineet. 2) Lisää kerma, munat, rasva ja mehu. 3) Sekoita hyvin. 4) Levitä lakupalat 1,8-litraisen vuoan pohjalle tasaisesti (jos heität ne taikinan sekaan, kakkuun tulee herkästi kököllisiä ja kököttömiä kohtia). 5) Kaada taikina vuokaan. 6) Paista 175 asteessa uunin alatasolla suunnilleen tunti. 7) Levitä jäähtyneen ja kumotun kakun pinnalle tuorejuusto ja taiteile geelillä jotain tunnelmaan sopivaa.

Muutto: nyt se on ohi!

Puoli vuotta sitten vapputunnelmissa kuskailimme ensimmäisiä, järjestelmällisesti pakattuja muuttolaatikoita Vanhasta Kodista väliaikaisvarastoon. Yritimme ihan vakavissamme aikoa pitää varastoa ehkä kolme-neljä kuukautta. Siinä vaiheessa remppa ei ollut edes alkanut, emmekä vielä tienneet, että olimme eräänlaisena lottovoittona saaneet Uuden Kodin laajennusta hoitamaan vähintään maakunnan ammattiylpeimmän, luotettavimman, parhaiten verkostuneen ja monipuolisimmin taitavan timpurin. Siksi vähän hirvitti, että saattaisimme sittenkin joutua maksamaan varastosta vuokraa vuoden tai enemmänkin.

Mutta nyt on koppi tyhjä, avain palautettu, ja koko meidän omaisuus on meidän tontilla. Muutto on ohi! Me tehtiin se!

Kellojen siirtely -idiotismi

Sinä valopää, joka vauhdikkaan maailmanparantamisen 70-luvulla keksit, että ihmisten työpanoksen tuottavuutta ja tehokkuutta voisi nostaa siirtelemällä kellonviisareita pari kertaa vuodessa: huono idea!

Mikään energia ei säästy tai työtahti kovene, kun työpaikoilla ihmiset kärsivät mahankurinasta jo tuntia ennen lounasaikaa.

Henkilökohtaisena kettuiluna pidän sitä, että taapero, joka on juuri oppinut nukkumaan iltakahdeksasta edes jonkun verran yli kuuteen, herää nyt sinun ansiostasi vähän yli viisi. Ei hän, yhtään sen paremmin kuin minä, ymmärrä, että mikään olisi oikeasti muuttunut: se on aamuinen heräämisaika.

Aikaisen aamun vielä kestäisi, mutta tiedätkö mitä. Lapsen iltaväsy alkaa nyt jo kellosta katsoen melkein pari tuntia entistä aiemmin, koska aikainen herääminen eli univaje ja kellonsiirto eli hölmöyden huipentuma kumuloituu. Palaamme töistä kotiin neljältä ja jo tunnin jälkeen minä itte puhkeaa tahtoikänsä mukaisesti mutta väsyn vahvistamana suureen poruun toistuvasti ja yhä pienemmistä vastoinkäymisistä johtuen. Aikuiset yrittävät kestää lasta, itseään ja toisiaan kunnes kello seitsemän lähestyessä murahtelevat toisilleen iltahommista, jotka usein äidille kuitenkin kolahtavat, ja lapsi saadaan superväsyneenä sänkyyn kahdeksalta, joka on uusi yhdeksän.

Aikuiset eivät tämän urotyön jälkeen todellakaan huokaise, että jaahas, menenpä itsekin jo lepäämään ja parantamaan tuottavuutta. Ei. Mennään liian myöhään nukkumaan siinä toivossa että jo huomenna lapsi olisi siirtänyt itsensä talviaikaan.

Että haista sinä valopää huilu.

Jännitys ja mistä sen tunnistaa

Kaikenlaista on viime aikoina ollut, muuttoa, laajennusremonttia, töihinpaluuta, koulun- ja tarhanaloitusta, tahtoikää ja pottatreeniä. Töihinpaluuseen liittyen on otettu rutiineja uudelleen haltuun sekä kotona että töissä. Kaikki tämä vaatii jonkin verran aivojumppaa ja stressinsietokykyä, ja jumpattu ja siedetty on, mielestäni ihan kiitettävästi.

Ottaen huomioon, että olen saanut nyt reilun vuosikymmenen kuukausipalkkani opettajan työstä, ja samalta työnantajalta jo vuodesta 2007, ei työtodellisuudessa sinänsä ole mitään haastavaa. Muutos valtakunnallisissa opetussuunnitelman perusteissa ja organisaatiossa itsessään on pysyvää, ja kun itsekin olen luonteeltani taipuvainen mielummin uudistamaan ja kehittämään kuin hölläämään ja jumittamaan, se on minusta oikeastaan ihan jees. Pohjimmiltaan opehommat on kuitenkin aina samaa: minä tarjoan ihmiset ja välineet huomioon ottaen mahdollisimman hyvät ärsykkeet oppimiselle, joka tapahtuu opiskelijan päässä, jos sillä on motivaatio kohdallaan. Tämä minulla on mielestäni aika hyvin hallussa, motivaatiotakin onnistun luomaan, silloin tällöin.

Tässä on viimeiset pari viikkoa kuitenkin ollut vähän ärsyyntynyttä hermostusta ilmassa. Kertyneitä töitä oli toki aika suma, kun jakson vaihtuessa pukkasi samaan aikaan arvosteltavaa, suunniteltavaa ja toteutettavaa, mutta vaikka sain loman aluksi hommat hoidettua, ihme tunnelma jatkui vaan. Kertun synttäritkin järjestettiin ja juhlittiin, mutta silti oli keskeneräisyyttä takaraivossa. Niputin stressin viimeisiin lähtötasontestauspinoihin.

Eilen sitten pidin aloitin kurssia itselleni uudelle alalle - tuttu juttu - juuri valmiiksi saamillani uusilla materiaaleilla - perustouhua - ja kuten hyvin usein muutenkin, nuoriso oli mukavaa ja ihanaa. Silti kotiin lähtiessä melkein leijuin maanpinnan yläpuolella ja aurinko paistoi juuri minulle, ja jossain vaiheessa hoksasin ihmetellä, mikä oli syy tähän mielialan muutokseen.

No sehän oli se, että tunnit pidettiin eri kaupungissa sijaitsevassa toimipaikassa, minulle vieraassa tilassa, ja olin ymmärtämättäni jännittänyt tätä hurjaa muutosta normaalitilaan! Minä, joka olen itsekseni pärjäillyt niin turistina kuin asukkaana miljoonakaupungeissa. Minä, joka olen ääneen valittanut sitä, millaiseksi liukuhihnatyöksi kurssien vetäminen vähillä lähiopetustunneilla voi käydä.

Onpas kiva huomata, että omassa tutussa duunissa voi tällä tavalla turvallisesti loikata epämukavuusalueelle! Jännitys laukesi, nyt on hilpeä mieli, eikä keskeneräiset lukuhommat enää tunnu erityisen uhkaavilta. Jihuu!

Siskot ja temperamentit

Veera oli syyslomalla srk:n tyttöleirillä. Leiri oli tarkoitettu alakouluikäisille ja se kesti hippasen reilun kaksi vuorokautta. Tyttö toi mainoksen kotiin ja esitti tahtovansa leirille. Minä kysyin, onko joku kaveri tulossa mukaan. Tytär oli aavistuksen ihmeissään, mutta vastasi kuitenkin, että no ei. Kohautin olkapäitäni ja ilmoitin kastamattoman lapseni jonotuslistalle, pohtien samalla, eikö voisi olla jotain vastaavaa katsomuksellisesti sitoutumatonta toimintaa. Ainakaan ei yhtä hyvin markkinoitua osunut silmiin. Protuleirikin on sitten vasta vajaan vuosikymmenen päästä ajankohtainen. Joka tapauksessa: tämä leiri oli omassa katsomuksellisuudessaan upea, aikuiset ja isoset olivat hyviä ihmisiä, lasten tarpeista huolehdittiin kaikin puolin ja kesto oli juuri sopiva. Tyttö parka ei olisi kotona ollut taaperorytmissä läheskään yhtä innoissaan ja onnellinen kuin puheluiden välityksellä ja jälkikäteisjutuista sain ymmärtää. Kiitos!

No niin. Käveltiin leiribussia odottamaan, ja heti törmättiin yhteen, kahteen ja kolmanteen tuttuun. Malttoi se sentään antaa meille läksiäispusut ja -halaukset, mutta heti pörräsi siellä kavereidensa keskellä. Myöhemmin se soitti ja kertoi asuvansa samassa huoneessa kolmen itselleen ennestään tuntemattoman tytön kanssa, ja tietenkin olivat jo kavereita keskenään. Sitten piti jo mennä, moikka äiti!

Miehelle sitä sitten tilitin. Ei mene kauan, kun se haluaa lähteä ilman meitä kaupungille, naapurikaupunkiin, maan toiselle laidalle, toiseen maahan... Ja se on ihanaa (minusta), vaikka myös hurjaa (meistä), koska on ihan selvää, ettei sille tule mieleenkään, etteikö se löytäisi kaveria tai ettei sillä olisi etupäässä kivaa! Se haluaa nähdä ja kokea asioita ja tutustua ihmisiin ja tietää mitä jutut tarkoittaa.

Ja sitten mietin kasvatuksen ja luonteen osuutta. Ajattelin, että johtuukohan tämä siitä, että lapsirassu meni niin aikaisin tarhaan, että se luulee, että sen pitää reippaasti mennä riskejä päin... Tai että kun se on niin tottunut olemaan ihmispaljoudessa, niin se ei osaa olla varovainen... Kun eihän me noin ulospäinsuuntautuneita olla kumpikaan! Paitsi että kun oikein raaputan aikuista pintaani, niin ollaanpas, olen minä ollut juuri tuommoinen. Minä kyllä menin hoitoon paljon nuorempana vielä, enkä silti tai siksi tai muuten vaan ole ollut noin luottavainen sen suhteen, että tuosta vaan solahtaisin mihin vaan porukkaan mukaan. Mutta silloin, kun on hyvä mieli ja paljon virtaa, pystyn vielä aikuisenakin hyvinkin kyllä samaistumaan tyttäreni touhotukseen.

Huh. Kaikki on siis juuri niinkuin pitää.

Hui. Nuori nainen maailmalla rajattomalla itseluottamuksella varustettuna. Täytyy muodostaa sopiva kasvatusstrategia ja ilmoittaa se itsepuolustusharrastukseen.

Mitähän pienimmästä tulee?

PS. Näköjään pimenevät illat saavat pohtimaan tämmöisiä juttuja: viime vuonna samoihin aikoihin.

Opettajat ja niiden lomat ja muu hapatus

Kuten tiedämme, opettajan työhön kuuluu etupäässä kahvinjuontia ja joulu-, kevät-, kesä- ja syyslomailua, niin ja liian lyhyet työpäivät. Paitsi että opetuksen lisäksi on niitä keskittymistä vaativia hommia, joita on hurjan helppo siirtää eteenpäin, koska täytyy olla hyvä hetki.

Kun kuitenkin samaan aikaan kotona on taaperoinen ja tuore koululainen, työpaikalle ei tee mieli jäädä keskittymään. Sinänsä edistyksellisesti opettajan työ ei olekaan täysin paikkasidonnainen ja mahdollistaisi suunnittelu-, arviointi- ja luomishommat vaikka hiekkarannalla tai kivassa kahvilassa tai vaikka lähipubissa. Äiti kuitenkin kirmaa kotiin mahdollisimman hyvin tasapainottaen työ- ja perhe-elämän laadun. Arki-iltoina ei ehdi olla kovin montaa työn kannalta hyvää hetkeä, jos meinaa vielä lisäksi vähän seurustella puolison kanssa ja ylläpitää suhdetta myös nukkumattiin.

Niinpä on tosi kätevää, että opettajalla on näitä lomia. Tiedän, että ystäväpiirissäni on tehty hurjia irtiottoja naapurimaakuntiin ja jopa ulkomaille asti. Se onkin fiksua, koska kotona on usein tekemättömiä töitä, joita on helppo sortua lomalla tekemään. Silloin jää loma käyttämättä siihen latautumistarkoitukseen, joka sillä on. Luokassa jaksaa paremmin vauhdikkaita ja puheliaita lapsosia, kun on vähän saanut olla rauhassa omissa oloissaan tai ihan itse valitun hälyn keskellä.

Ajattelin, että joululomalla en sitten tee mitään töihin liittyvää, koska tällä syyslomalla huomasin olevani onnellinen siitä, että sain omat lapset osin pois jaloista pariksi päiväksi. Että saan tehtyä töitä rauhassa. Tosin varmistin tällä järjenvastaisella toiminnalla sen, ettei minun tarvitse olla kovin monena loppuvuoden arki-iltana kuin se kuuluisa ahteriinsa ottanut porilaiseläin.

Koska valaistumislupaus on jo täytetty, otan tästä uuden lupauksen täytettäväkseni. Ei töitä seuraavalla lomalla.

Menossa: 2-vuotissynttärit

Koska yksivuotissynttärit sukulaisten kesken ensin lykkäytyivät ja jäivät sitten tyystin pitämättä, hinku jubileerata meidän kaksivuotiasta Kerttua oli hyvin korkealla. Mummo ja Vaari kävivät tervehdyskäynnillä jo torstaina, ja päiväkodissa juhlitaan huomenna, joten eilinen muodostui varsinaiseksi bilepäivien keskittymäksi.

Äiti oli kerännyt saksalaisen kaupan leppäkerttuaiheisia kakunkoristeita aina alennuslaarista niitä löytäessään, koska sulovilén ja se oli niinkun hauskaa. Sekin oli hauskaa, että Kerttu ne kaapista löytäessään tietenkin halusi kerttusia pidellä, ja äiti pääsi sanomaan monta kertaa, että ei, näitä ei oteta nyt, kun ne laitetaan sitten sun synttärikakkuun koristeiksi. Kakku oli siis tulossa. 

Edellisenä päivänä tajusin, että hyvä teflonrengasvuoka oli vaurioitunut ja heitetty menemään, ja jäljellä oli enää jännä silikonivuoka, jonka pohja on jotain pleksiä, josta syystä ilmeisesti - leipurin vähemmän täydellisistä taidoistahan tämä ei voi olla kiinni - kakkupohjat siinä harvoin paistuvat tasaisesti. Tarkoitus oli tehdä kaksi kakkua, mutta jouduin lopulta lyömään tarkoitettua tiiviimmiksi jääneet tuplapohjat yhteen. Olin myös ehtinyt tehdä tuplamäärän kinuskitäytettä Kinuskikissan ohjeen mukaan, ja nyt tuskailen, että onko loput oikeasti pakko heittää pois... Toiseksi täytteksi laitoin Mummon tuomia puolukoita! Päälle tuli vielä kesänvihreää sokerimassaa ja nuorten neitien visioimat koristukset. Hyvää oli, mutta makeaa. 

Naapurihuoneen ruokailuhuoneeksi muuttumisen jälkeen tämä oli ehkä vasta viides kerta, kun kahvit katettiin salongin puolelle. Käyttö alkaa pikku hiljaa hahmottua, kun keittiön puoleinen lipasto on tyhjentynyt apupöytätarkoitukseen, eikä kaikkea enää tarvitse hakea keittiöstä. Pöydän kiertäminen vapaasti loikkien on kuitenkin kerta kaikkiaan mahdotonta, joten ennen kuin meillä on varaa palkata soreat kahvinkaatajat erikseen, vieraat on ehdottomasti ohjattava istumaan pöydän ikkunapäätyyn, jotta emäntä- ja isäntä väki pääsee helposti hakemaan santsipannua.

Äidillä on tarve toistaa itseään. Vaikka kukaan muu ei muistaisi, niin koska nimiäisillä oli Ballerinakeksejä, niitä oli oltava myös nyt.

Tietenkin sankaritar nukkui aamulla pitkään, ja ylös noustiin vasta kahdeksan jälkeen. Päikkäriaika oli siis käsillä vasta lähempänä yhtä, mikä oli huono juttu, koska vieraille oli ilmoitettu, että vastaanotto alkaa jo kello kaksi. Ensimmäiset vieraat saivat siis tovin ihmetellä rauhallista tunnelmaa, ennen kuin juhlakalu hiukan kesken uniensa nostettiin sisään heräilemään. Edes lahjapaketeilla houkuttelu ei oikein uponnut nuoreen naiseen, koska eipä hänellä niistä aiempaa kokemusta juuri ollut. Onneksi isosisko oli innokas auttamaan.

Ohjelmaa ei tarvittu erikseen: nuorempi ja vanhempi teinimiesosasto vetäytyi jossain vaiheessa hetkeksi jalkapallon pariin, juhlaväen nuorin osuus viihtyi mainiosti ja sitä paitsi hienosti yhdessä leikkien lahjojen parissa, ja muut seurasivat pienten touhuamista ja välillä onnistuivat vähän juttelemaankin, jos ajatus pysyi kasassa kokonaisen keskustelun verran. Seremoniamestari Veera järjesti ilman muuta myös ex tempore -ongintaohjelmanumeron ja lyhyen runonlausuntatuokion.

PappaJannelen tuoma ivana junalata oli lopulta mielessä viimeisenä illalla ja ensimmäisenä tänä aamuna. Jo olemassaoleviin osiin liitettynä niistä saadaan ihan miälettömän hieno rata! Ja äiti on onnessaan, kun katsoo näppäränäppisen lapsensa yhdistelevän radan osia kuin palapeliä ikään. Ja ukkelit pistetään junaan ja on tunneli ja kaikki. Voi ihanuus. Ja kun junilla oli leikitty aikansa, otettiin esiin herrasväki R:n tuoma kahvinkeitin ja kaadettiin kahvia herrasväki K:n tuomaan metalliseen astiastoon (tästä linkistä ei katsota lahjahevosen suuhun, vaan kurkistetaan kivan lähilastentarvikeliikkeen nettikauppaan). Eipä osaisi ainakaan tämä kaksivuotias mitään upeampaa toivoa! Kiitosh. Onnee aavaa mujje!