1. Kaipaatko uutta tuoksua kotiisi? Kaada epähuomiossa kodinhoitohuoneen lattialle ja itsesi päälle noin puolitoista desiä huuhteluainetta. Tuoksu seuraa mukanasi kotisi joka sopukkaan!
2. Onko kuntosalikorttisi jäänyt salikassin taskuun ja sitä kautta komeron nurkkaan? Ei hätää. Päästä taapero irti, odota kaksi minuuttia ja lähde perään: askelkyykky- ja venytysharjoitus voi alkaa! PS. Aerobista liikuntaa saat sisätiloissa lisäämällä noin metrin korkeudelle esimerkiksi helposti särkyviä esineitä, tai siirtymällä ulkotiloihin.
3. Tarvitsetko lisämotivaatiota lattianpesuun? Tarjoile edellämainitulle taaperolle juomaa nokkamukista tai lusikoitavaa ruokaa kiposta ja käännä selkäsi sekunniksi. Lattia on hetkessä päällystetty erilaisilla mömmöillä, jotka on pestävä oitis, ellet halua koko kotisi saavan uuden, tahmean ulkoasun.
Follow my blog with Bloglovin
keskiviikko 5. marraskuuta 2014
Jysäys työrintamalta
Nyt seuraa kertomus siitä, miten ennakointi ei aina ole hyväksi - tai ehkä sittenkin on. Kuten tyyliini kuuluu, aloitan aivan aikajanan alusta.
Kun ensimmäisen kerran palasin työpaikalle äitiyslomalta, Veera oli viisi kuukautta vanha. Tämä oli sovittu juttu. Itse ajattelin olevani sen verran työorientoitunut ihminen ja tasa-arvon kannalla, että kun koti-isyyskeskustelua myönteisessä hengessä kotona käytiin, oli ihan itsestään selvää, että seuraan aiempien suomalaissukupolvien ja eurooppalaisnaisten jalanjälkiä, ja menen töihin, vaikka vauva on vielä, no, vauva. Minustakin oli ihan hyvä ihminen kasvanut, vaikka olinkin päivähoidossa jo muutaman kuukauden ikäisestä.
Jälkikäteen voin sanoa, että paremmankin ratkaisun olisin voinut tehdä. Itse pidän työnteosta, ja haluan antaa palkalleni vastinetta. Pian vakituisen työn saatuani äitiyslomalle jääneenä nuorena naisena tunsin jopa pientä syyllisyyttä siitä, että olin käyttänyt tilannetta hyväkseni ja mennyt lisääntymään työnantajan kustannuksella, ja siksi halusin palata takaisin mahdollisimman pian ja pysyä yhtä tehokkaana kuin ennenkin.
Olin sopinut lyhyemmästä työviikosta ensimmäisen neljän kuukauden ajan, mutta kesäloman jälkeen työmäärä kasvoi yli aikaisempien mittojen. Mikä hurjinta, mies sai töihin palattuaan potkut. Ilmeisesti työnantaja oli pettynyt, kun raavas äijä olikin tuottanut lisäkuluja jäämällä kotiin hoitamaan tulevaa veronmaksajaa. Minusta olikin yhtäkkiä tullut perheen ainoa elättäjä! Kritisoin ylityötilannetta esimiehelle, mutta tarpeeksi väsyneenä sitä uskoi paksumman palkkapussin korvaavan hyvinvointia edes jollain tasolla, eikä jaksanut korjata tilannetta oikeasti.
Tätä kokemusta rikkaampana päätin siis nyt olla pitämättä kiirettä. Kerttu syntyi lokakuun lopussa, äitiysloma päättyi elokuussa, ja opehommien kannalta se olisikin ollut luonteva aika palata töihin. Minusta se vaan tuntui kovin aikaiselta! Lapsi oli niin kamalan pieni vielä, ja kun mahdollisuus kerran oli, niin hain vielä hoitovapaata marraskuun loppuun.
Omalle työpaikalleni on matkaa 40km, ja yhden tarhapysähdyksen taktiikalla aikaa kuluu julkisella kulkuneuvolla ovelta ovelle 80 minuuttia. Omalla autolla säästäisin kesäkeleissä ehkä vajaan puoli tuntia, mutta talvella joutuisin viettämään aikaa ikkunoita skrapaten ja lasta sisältä autoon metsästäen sen verran, ettei kannata. Bussissa voi kuitenkin ottaa vielä torkut. Säästyy rahaa ja ympäristö.
Jos palaisin töihin tämän lukuvuoden aikana, kun Veera on vielä eskarissa, tarhapysähdyksiä olisi kaksi. Aamut olisivat vielä aikaisempia, ja vaikka olisin töissä kuinka tehokas, lasten hoitopäivät kestäisivät silti yhdeksän tuntia. Äiti vilkuilisi kelloa ja hätäilisi, ja lapset kiukuttelisivat. Bussimatkat kuluisivat harmitukseen ja mietintöihin siitä, eikö lähempää nyt kuitenkin voisi löytyä työtä.
Sitten puskaradio ilmoitti ihanan uutisen: olisi aukeamassa määräaikainen työ paljon lähempää juuri samaan aikaan, kun olin ajatellut palata töihin! Mahdollisuuteni saada homma olisivat niin hyvät, että pohdinnan jälkeen päätin uskaltaa ilmoittaa lakisääteisellä kahden kuukauden ennakkovaroituksella esimiehelle, että pysyisin sittenkin poissa vielä koko lukuvuoden. Hoitopaikatkin oli haettava ajoissa, varmuuden vuoksi, ettei sitten tarvitsisi viedä pikkuista ihmistä siihen paikkaan, mikä sitten kiireessä sattuisi olemaan vapaana. Remonttiprojektin budjettiakaan ei tarvitsisi hirveästi vahtia, kun palkkatöitä olisi tiedossa. Hurraa, varauksella!
Pääsin kuin pääsinkin haastatteluun, joka oli yksi parhaista, missä olen koskaan ollut. Hyvin aikataulutettu ja jäsennelty, mukana tarpeeksi jäseniä arvioimaan eri ominaisuuksiani. Minä kiinnitän näihin huomiota, koska en jännitä haastattelutilanteessa, vaan keskityn olemaan oma itseni. Jäi hyvä mieli, mutta eihän sitä koskaan tiedä.
Antiikin kreikkalaiset eivät kehittäneet todennäköisyyslaskentaa, muistan jonkun kertoneen, koska todennäköisyyksillä ei ole merkitystä. Asiat joko tapahtuvat tai eivät. Nyt eivät tapahtuneet: en saanut työtä. Olinko hölmö, kun järjestin asiat ja pääni kaiken varalta niin, että olisin voinut aloittaa työt neljän viikon päästä? Olisinko voinut sanoa haastattelussa jotain, mikä olisi ratkaissut asian toisin? Olenko vääränlainen ihminen, kun paperilla kelpasin, mutta elävänä en?
No jaa. Ainakaan nyt ei tarvitse valmistautua sysipimeisiin aamuöihin kahden tarhapysähdyksen taktiikalla. On enemmän aikaa keskittyä työpuvuston täydentämiseen. Ja vaunulenkit jatkuu!
Follow my blog with Bloglovin
Kun ensimmäisen kerran palasin työpaikalle äitiyslomalta, Veera oli viisi kuukautta vanha. Tämä oli sovittu juttu. Itse ajattelin olevani sen verran työorientoitunut ihminen ja tasa-arvon kannalla, että kun koti-isyyskeskustelua myönteisessä hengessä kotona käytiin, oli ihan itsestään selvää, että seuraan aiempien suomalaissukupolvien ja eurooppalaisnaisten jalanjälkiä, ja menen töihin, vaikka vauva on vielä, no, vauva. Minustakin oli ihan hyvä ihminen kasvanut, vaikka olinkin päivähoidossa jo muutaman kuukauden ikäisestä.
Jälkikäteen voin sanoa, että paremmankin ratkaisun olisin voinut tehdä. Itse pidän työnteosta, ja haluan antaa palkalleni vastinetta. Pian vakituisen työn saatuani äitiyslomalle jääneenä nuorena naisena tunsin jopa pientä syyllisyyttä siitä, että olin käyttänyt tilannetta hyväkseni ja mennyt lisääntymään työnantajan kustannuksella, ja siksi halusin palata takaisin mahdollisimman pian ja pysyä yhtä tehokkaana kuin ennenkin.
Olin sopinut lyhyemmästä työviikosta ensimmäisen neljän kuukauden ajan, mutta kesäloman jälkeen työmäärä kasvoi yli aikaisempien mittojen. Mikä hurjinta, mies sai töihin palattuaan potkut. Ilmeisesti työnantaja oli pettynyt, kun raavas äijä olikin tuottanut lisäkuluja jäämällä kotiin hoitamaan tulevaa veronmaksajaa. Minusta olikin yhtäkkiä tullut perheen ainoa elättäjä! Kritisoin ylityötilannetta esimiehelle, mutta tarpeeksi väsyneenä sitä uskoi paksumman palkkapussin korvaavan hyvinvointia edes jollain tasolla, eikä jaksanut korjata tilannetta oikeasti.
Tätä kokemusta rikkaampana päätin siis nyt olla pitämättä kiirettä. Kerttu syntyi lokakuun lopussa, äitiysloma päättyi elokuussa, ja opehommien kannalta se olisikin ollut luonteva aika palata töihin. Minusta se vaan tuntui kovin aikaiselta! Lapsi oli niin kamalan pieni vielä, ja kun mahdollisuus kerran oli, niin hain vielä hoitovapaata marraskuun loppuun.
Omalle työpaikalleni on matkaa 40km, ja yhden tarhapysähdyksen taktiikalla aikaa kuluu julkisella kulkuneuvolla ovelta ovelle 80 minuuttia. Omalla autolla säästäisin kesäkeleissä ehkä vajaan puoli tuntia, mutta talvella joutuisin viettämään aikaa ikkunoita skrapaten ja lasta sisältä autoon metsästäen sen verran, ettei kannata. Bussissa voi kuitenkin ottaa vielä torkut. Säästyy rahaa ja ympäristö.
Jos palaisin töihin tämän lukuvuoden aikana, kun Veera on vielä eskarissa, tarhapysähdyksiä olisi kaksi. Aamut olisivat vielä aikaisempia, ja vaikka olisin töissä kuinka tehokas, lasten hoitopäivät kestäisivät silti yhdeksän tuntia. Äiti vilkuilisi kelloa ja hätäilisi, ja lapset kiukuttelisivat. Bussimatkat kuluisivat harmitukseen ja mietintöihin siitä, eikö lähempää nyt kuitenkin voisi löytyä työtä.
Sitten puskaradio ilmoitti ihanan uutisen: olisi aukeamassa määräaikainen työ paljon lähempää juuri samaan aikaan, kun olin ajatellut palata töihin! Mahdollisuuteni saada homma olisivat niin hyvät, että pohdinnan jälkeen päätin uskaltaa ilmoittaa lakisääteisellä kahden kuukauden ennakkovaroituksella esimiehelle, että pysyisin sittenkin poissa vielä koko lukuvuoden. Hoitopaikatkin oli haettava ajoissa, varmuuden vuoksi, ettei sitten tarvitsisi viedä pikkuista ihmistä siihen paikkaan, mikä sitten kiireessä sattuisi olemaan vapaana. Remonttiprojektin budjettiakaan ei tarvitsisi hirveästi vahtia, kun palkkatöitä olisi tiedossa. Hurraa, varauksella!
Pääsin kuin pääsinkin haastatteluun, joka oli yksi parhaista, missä olen koskaan ollut. Hyvin aikataulutettu ja jäsennelty, mukana tarpeeksi jäseniä arvioimaan eri ominaisuuksiani. Minä kiinnitän näihin huomiota, koska en jännitä haastattelutilanteessa, vaan keskityn olemaan oma itseni. Jäi hyvä mieli, mutta eihän sitä koskaan tiedä.
Antiikin kreikkalaiset eivät kehittäneet todennäköisyyslaskentaa, muistan jonkun kertoneen, koska todennäköisyyksillä ei ole merkitystä. Asiat joko tapahtuvat tai eivät. Nyt eivät tapahtuneet: en saanut työtä. Olinko hölmö, kun järjestin asiat ja pääni kaiken varalta niin, että olisin voinut aloittaa työt neljän viikon päästä? Olisinko voinut sanoa haastattelussa jotain, mikä olisi ratkaissut asian toisin? Olenko vääränlainen ihminen, kun paperilla kelpasin, mutta elävänä en?
No jaa. Ainakaan nyt ei tarvitse valmistautua sysipimeisiin aamuöihin kahden tarhapysähdyksen taktiikalla. On enemmän aikaa keskittyä työpuvuston täydentämiseen. Ja vaunulenkit jatkuu!
tiistai 4. marraskuuta 2014
Nuoren emännän pyhäinpäiväbileet
Nyt tulee postausta pienellä viiveellä: joko on menossa maailman järkyttävin pikaflunssa, tai sitten viime viikon maanantaina neuvolassa saadut kolme rokotusta pistivät röörit täysin tukkoon. Kerttu oli sunnuntaina jo vähän ärsyttävän kitisevä ja halusi syliin koko ajan, ja maanantain vastainen yö meni ihan pipariksi, räkää riitti tukkimaan nenää ja kurkkua, eikä auttanut juoma, burana tai korkeampi tyyny kuin tunnin kerrallaan. Viime yö oli jo parempi, ja tänään 3h + 2h päikkäreiden jälkeen pikkutäti oli taas ihan normaalissa vauhdissa. Äidillä on palautuminen kestänyt vähän pidempään.
Pyhäinpäivä, niin. Kieltäydyn kutsumasta sitä Halloweeniksi, koska olemme Suomessa, ja minä arvostan kieliä niin paljon, että mielummin käytän sitä sanaa, joka on kullekin kielelle ja kulttuurille omempi.
Veeralla oli synttärit pari kuukautta sitten, ja koska pikkusiskon ansiosta täällä on jatkuvasti vähän sen tuntuista, että olisi lastenjuhlat käynnissä, ilmoitin hyvissä ajoin, että vakaumukseni vastaisesti juhlat järjestettäisiin kodin ulkopuolella. Vierasmäärää täytyi kuitenkin karsia, ja päästin sitten suustani, että "jos vaikka pidät sitten pyhäinpäiväbileet ja kutsut sinne ne kaverit, jotka ei nyt ole vieraslistalla". Olin ihan melkein siinä uskossa, että bileet pidettäisiin, mutta aikaa myöten ajatus jotenkin unohtui. Tai "unohtui". Kunnes viime viikolla tytär tulee ja ilmoittaa, että nyt sitten viikonloppuna olisi ne bileet.
Pahaäiti olisi tietysti todennut, että hitsi vie, ei nyt enää mitään ehdi järjestää, mutta kun nyt on tämä huomioi esikoisesi -projekti, en vaan pystynyt olemaan niin tyly. Varsinkin kun se tulee äitiinsä, ja ideoita sinkoilee ja visio on valmis jo ennen kuin ensimmäinen lause on saatu ilmoille, ja pettymys on suuri, jos joku toope toteaa, ettei muka ole mahdollista. Sovittiin, että bileet voidaan pitää, pienimmän vaivan taktiikalla.
Reunaehdot: kolme vierasta, kaksi tuntia, nuori emäntä itse järjestää ohjelman, tarjoiluvastaavan ei tarvitse lähteä erikseen kauppaan. Vieraiden äideille laitettiin tekstiviestikutsu edellisenä aamuna, muistutettiin ulkovaatteista ja taskulampuista. Juhlapäivän aamuna otettiin iso kassi ja laitettiin sinne kaikki sopiva kammotusrekvisiitta: noitakirjat, aavemaiset valot, roolivaatteita. Kaapista löytyi värillisillä karkeilla kuorrutettuja suklaamuffinsseja eli sopivasti paloiteltuina hämähäkinpesiä, samannäköisiä karkkeja eli hämähäkinmunia, nakkipaketin loppu pilkottiin puolikkaiksi, niistä leikattiin kynnet irti ja näin saadut irtosormet aseteltiin ketsuppi- eli verilammikkoon, viimeisestä tomaatista ja parista kananmunasta tehtiin myrkkysieniä (joita kukaan ei uskaltanut maistaa) ja suursuosion saavuttivat näkkileivän puolikkaat, joiden päälle leikkelin juustoviipaleista pääkalloja ja laitoin sääriluut kinkusta. Nämä koriin ja piknikliina mukaan.
Sunnuntai-iltana tytöt painuivat alakertaan, sitten ulos, sitten taas alakertaan ja karsealle piknikiltapalalle, ja sitten olikin jo kotiinmenoaika. Ja emäntä sai äidiltä osakseen suitsutusta hyvin hoidetuista juhlista.
PS. Edellisen päivän kehuista osa tuli siitä, kun äiti innostui kieltenopettajien yhdistyksen syyskokouksen sushikurssin innoittamana keittelemään puuroriisiä ja pilkkomaan kanaa ja kurkkua. Lapsi pyöritti niistä näppärästi hienot sushit, ihan elämänsä ekaa kertaa!
Follow my blog with Bloglovin
Pyhäinpäivä, niin. Kieltäydyn kutsumasta sitä Halloweeniksi, koska olemme Suomessa, ja minä arvostan kieliä niin paljon, että mielummin käytän sitä sanaa, joka on kullekin kielelle ja kulttuurille omempi.
Veeralla oli synttärit pari kuukautta sitten, ja koska pikkusiskon ansiosta täällä on jatkuvasti vähän sen tuntuista, että olisi lastenjuhlat käynnissä, ilmoitin hyvissä ajoin, että vakaumukseni vastaisesti juhlat järjestettäisiin kodin ulkopuolella. Vierasmäärää täytyi kuitenkin karsia, ja päästin sitten suustani, että "jos vaikka pidät sitten pyhäinpäiväbileet ja kutsut sinne ne kaverit, jotka ei nyt ole vieraslistalla". Olin ihan melkein siinä uskossa, että bileet pidettäisiin, mutta aikaa myöten ajatus jotenkin unohtui. Tai "unohtui". Kunnes viime viikolla tytär tulee ja ilmoittaa, että nyt sitten viikonloppuna olisi ne bileet.
Pahaäiti olisi tietysti todennut, että hitsi vie, ei nyt enää mitään ehdi järjestää, mutta kun nyt on tämä huomioi esikoisesi -projekti, en vaan pystynyt olemaan niin tyly. Varsinkin kun se tulee äitiinsä, ja ideoita sinkoilee ja visio on valmis jo ennen kuin ensimmäinen lause on saatu ilmoille, ja pettymys on suuri, jos joku toope toteaa, ettei muka ole mahdollista. Sovittiin, että bileet voidaan pitää, pienimmän vaivan taktiikalla.Reunaehdot: kolme vierasta, kaksi tuntia, nuori emäntä itse järjestää ohjelman, tarjoiluvastaavan ei tarvitse lähteä erikseen kauppaan. Vieraiden äideille laitettiin tekstiviestikutsu edellisenä aamuna, muistutettiin ulkovaatteista ja taskulampuista. Juhlapäivän aamuna otettiin iso kassi ja laitettiin sinne kaikki sopiva kammotusrekvisiitta: noitakirjat, aavemaiset valot, roolivaatteita. Kaapista löytyi värillisillä karkeilla kuorrutettuja suklaamuffinsseja eli sopivasti paloiteltuina hämähäkinpesiä, samannäköisiä karkkeja eli hämähäkinmunia, nakkipaketin loppu pilkottiin puolikkaiksi, niistä leikattiin kynnet irti ja näin saadut irtosormet aseteltiin ketsuppi- eli verilammikkoon, viimeisestä tomaatista ja parista kananmunasta tehtiin myrkkysieniä (joita kukaan ei uskaltanut maistaa) ja suursuosion saavuttivat näkkileivän puolikkaat, joiden päälle leikkelin juustoviipaleista pääkalloja ja laitoin sääriluut kinkusta. Nämä koriin ja piknikliina mukaan.Sunnuntai-iltana tytöt painuivat alakertaan, sitten ulos, sitten taas alakertaan ja karsealle piknikiltapalalle, ja sitten olikin jo kotiinmenoaika. Ja emäntä sai äidiltä osakseen suitsutusta hyvin hoidetuista juhlista.
PS. Edellisen päivän kehuista osa tuli siitä, kun äiti innostui kieltenopettajien yhdistyksen syyskokouksen sushikurssin innoittamana keittelemään puuroriisiä ja pilkkomaan kanaa ja kurkkua. Lapsi pyöritti niistä näppärästi hienot sushit, ihan elämänsä ekaa kertaa!
lauantai 1. marraskuuta 2014
Vuosi kotiäitinä - top 5
Tässä globalisoituvassa maailmassa jopa Euroopan itärajalla tuntee tarvetta aloittaa tällainen listaus disclaimerilla elikkäs vastuuvapauslausekkeella: vaikka olenkin puoliksi hämäläinen, myös savolaisverta syöksyy suonissa sen verran, että lukija on aivan itse vastuussa ymmärryksestään ja tunteistaan, jota alla olevat kappaleet täysin henkilökohtaisine perusteluineen aiheuttavat. Missään tapauksessa kenenkään ei pidä kuvitella, että jonkun muun vauvavuoden parhaus koostuisi näistä samoista asioista. Lisäksi pidätän oikeuden omiin mielipiteisiini, sekä niiden muuttamiseen historian saatossa.
Kuopus on nyt vuoden ja kuusi päivää vanha, ja toivottavasti ensi viikolla tiedän töihinpaluustani jotain varmaa. On melkein sama fiilis kuin joskus ennenvanhaan vuodenvaihteessa, kun teki mieli lukea päiväkirjaa ja tehdä mielessään yhteenveto kuluneesta vuodesta! Alla on lista asioista, jotka ovat ihan selkeästi olleet parhaita paloja tästä kotiäitiajasta - keskinäiseen järjestykseen niitä ei kyllä oikeasti voi laittaa.
1. Vaunulenkit
Huomasin tuossa eilen joogaan kärrytellessä, että tämä se on se juttu, joka on rytmittänyt parhaiten aikaa Kertun äitinä. Vauvanhan voisi nukuttaa päiväunilleen myös sänkyynsä, kuten tehdään muualla kuin täällä puhtaan ilman pohjoisessa, tai sitten kantokoppaansa, kuten me teimme ensimmäiset kuukaudet, kun vauva oli pieni ja ulkona oli kylmä ja oli vaan niin helppoa pakata se koppaan jossa se nukahti heti ja siirtää koppa ulko-oven viereen josta vauvan heräilyäänet kuuluivat sisälle ilman itkuhälytintäkin, tai sitten paikallaan oleviin vaunuihin. Mulle - ja meille - lenkki on kaikkein omin nukutusmuoto.
Vaunulenkille lähtö on helppoa, koska elellään tässä omakotitalossa keskisuuren kaupungin keskustassa. Itse saan hirveästi nautintoa siitä, kun valitsen erityisen kauniin lenkin. Mindfulnessiä parhaimmillaan! Kärryjä työnnellessä on helppo keskittyä näkemään ja hengittämään ja tuntemaan, tai sitten suunnittelemaan jotain kivaa. Vaunulenkillä on myös hirveän kätevää hoitaa muita asioita, niin kuin kauppareissuja tai esikoisen päivähoitoon vientiä - Kertun aamupäikkärirytmi on muotoutunut sellaiseksi kuin se on juuri siksi, että aamulla herätetään Veera ajoissa tarhaan ja saatetaan se sinne. Sitä paitsi aikuisen ihmisen päälle tekee hyvää vähän kävellä ulkoilmassa, hyötyliikuntaa tulee helposti tunnin verran päivässä.
On silti tietysti myös niitä nukutuslenkkejä, jotka kestävät aivan liian pitkään, koska lapsi ei ollutkaan vielä tarpeeksi väsynyt tai oli liian väsynyt, mutta erityisesti, koska aikuinen yritti olla liian tehokas ja päästä tekemään jotain muuta sitten kun vauva nukkuu. Se vaistoaa sen. Sitten se ei ainakaan nuku.
2. Imetys
Imetyskin on katkeransuloista, kaksipiippuista touhua. Se on aluksi vaikeaa, ja se vaatii äidin varmuuden siitä, mitä tekee ja mitä haluaa. Se on melkein maagista, vaikka onkin niin luonnollista. Sama asia? Minä halusin imettää vauvani, ja imetyksessä onnistuminen oli aluksi suunnilleen sama kuin ihmisenä onnistuminen. Reilun viikon ikäisenä Kerttu lopetti syömisen kokonaan, pullostakin se litki vain 10-20ml maitoa kerrallaan, ja olen ihan tajuttoman ylpeä itsestäni vieläkin, kun sain imetyksen jatkumaan ja lopulta siirryttyä takaisin täysimetykseen. Ylpeä siksi, että se oli minulle tärkeä asia, josta pidin kiinni - ei siksi, että jokaisen ihmisen pitäisi tehdä samalla tavalla.
Ja nyt sitten, kun minusta tuntuu hyvältä ja oikealta, ja olen valmis lopettamaan imetyksen, en malta odottaa pääseväni eroon niistä viidestä paidasta, joita olen vuorotellen tässä vuoden aikana pitänyt! Lapsi on vihdoinkin irti minusta, olen vapaa kulkemaan miten tykkään ja voin ihan avoimesti juoda vaikka pari viinilasillista! Huutomerkki!
Mutta voi hurja, ei ole mitään niin ihanaa minun äitiyteeni kuuluvaa asiaa kuin se, kun lapsesta näkyy tissin alta vain sen toinen silmä, ja kun se sitten sillä vapaalla kädellään koskettelee mun kasvoja ja sen jälkeen ottaa mun kädestä kiinni ja me laitetaan sormet keskenämme ristiin.
3. Suhde esikoiseen
Veera jatkoi tarhassa puolipäiväisenä, kun minä jäin äitiyslomalle. Tätä ei ihan kauheasti tarvinnut pohtia, vaikka vähän podinkin huonoa omaatuntoa. Lapsi oli kuitenkin ollut opettajaäidin pitkiä kesälomia lukuunottamatta systeemissä sisällä jo neljä vuotta, ja tottunut kavereiden läsnäoloon ja tiettyyn määrään touhuamista, johon äidistä ei kyllä virtaa riittänyt. Iltapäivät kuitenkin vietettiin sitten kahdestaan, ja vaikka Veera ei sitä tiennyt, minä kovasti tallensin näitä viimeisiä erityisiä hetkiä. Mulla on vahva mielikuva siitä, kun istutaan tarhasta tulon jälkeen sohvalla, tyttö mun kainalossani, ja katsotaan ekaa kertaa Ronja Ryövärintytärtä, jonka tekstitykset mun on luettava sille ääneen, ja nieleskelen väristystä äänessäni kun olen niin täynnä pakahdusta kun ajattelen tätä mun pikkuistani, joka on kasvanut niin isoksi, mutta jota ei saa päästää liian isoksi, vaikka sille kohta syntyykin pikkusisko, koska se itsekin on kuitenkin vielä niin pieni, että sitä pitäisi pitää tällä tavalla sylissä vielä kauan, mutta kohta se vauva on tässä ja voi että kun kaikki menisi hyvin eikä tulisi mustasukkaisuutta vaikka väkisinkinhän sitä...
Ja vaikka ensimmäiset pari kuukautta menivätkin hienosti, niin paluu tarhaan joulun jälkeen kävi rankaksi. Tilanne kärjistyi lopulta niin, että tyttäreni paljasti minulle suunnitelmansa muuttaa mieheni ex-vaimon luokse, hänen tyttärekseen, jotta me saisimme keskittyä pikkusiskoon. Klunk.
Kamalinta on se, että tiedän paljon olevan kiinni omasta suhtautumisestani ja temperamentistani. Minä se olen, joka hermostun, ja hermostun silloin, kun asiat tapahtuvat eri tavalla kuin haluaisin. Se taas harvoin on kokonaan kuusivuotiaan syy, ja jos osin olisikin, niin itsepä olen kasvattanut. Jos olisin pitkämielisempi, olisin ehkä jaksanut useammin huomata ajoissa, milloin mustasukkaisuus ja paha mieli nostivat päätään, eikä kiukku olisi ehtinyt vallata isoa ja pientä mieltä. Toisaalta pienestä vauvasta huolehtiminen vie keskittymistä siinä määrin, että aika guru saisi olla, että pystyisi tasapuolisesti huomioimaan muitakin.
Onneksi sain itseäni niskasta kiinni ja otin asiakseni keskittyä isompaan pikkutyttöön oikein kunnolla edes kerran päivässä. Yhteen otetaan edelleen vähän väliä, mutta nyt vastapainoksi järjestän myös erityisen paljon kainalointia ja iltahöpinöintiä. Minä rakastan sitä niin paljon että sydämen liitokset repeilee.
4. Seesteisyys
Kotiäitivuoden ihana pohjavire on muodostunut kiireettömyydestä. En ollut aikatauluttanut töihinpaluutani valmiiksi, vaan pystyin rauhassa hautautumaan äitiyden syövereihin. Sain pidettyä ajatukset melko lailla nykyhetkessä, enkä tuntenut huonoa omaatuntoa tekemättömyyksistä. Päivät ovat välillä olleet puuduttavia, mutta siitäkin olen osannut jollain tavalla nauttia, ja vaikka välillä on ollut kovastikin ohjelmaa, olen osannut pitää taukoa, kun on siltä tuntunut. On tuntunut siltä, että olen elänyt vanhanaikaista elämää, ja se on ollut hyvä.
5. Varmuus
Tällä kertaa olin jo valmiiksi äiti, tunsin oman tapani mutseilla, ei tarvinnut yllättyä siitä, miten itse asioihin suhtautuu. Tiesin myös, että osaan pitää vauvan hengissä, sekä sen, että ei ole olemassa yhtä ainoaa oikeaa tapaa hoitaa lasta. Minun ei myöskään tarvinnut kuluttaa aikaa siihen, että mietin, onko mieheni isänä samanlainen minun lapsilleni kuin aikaisemmilleen. Tiesin, millaiset vanhemmat me olemme yhdessä, mistä asioista olemme täysin samoilla linjoilla, ja mistä saattaa tulla riitaa.
Hyvin varma olen nyt myös siitä, että tehtävä on nyt suoritettu. Uutta vauvavuotta ei enää tule.
Kai.
Follow my blog with Bloglovin
Kuopus on nyt vuoden ja kuusi päivää vanha, ja toivottavasti ensi viikolla tiedän töihinpaluustani jotain varmaa. On melkein sama fiilis kuin joskus ennenvanhaan vuodenvaihteessa, kun teki mieli lukea päiväkirjaa ja tehdä mielessään yhteenveto kuluneesta vuodesta! Alla on lista asioista, jotka ovat ihan selkeästi olleet parhaita paloja tästä kotiäitiajasta - keskinäiseen järjestykseen niitä ei kyllä oikeasti voi laittaa.
1. Vaunulenkit
Huomasin tuossa eilen joogaan kärrytellessä, että tämä se on se juttu, joka on rytmittänyt parhaiten aikaa Kertun äitinä. Vauvanhan voisi nukuttaa päiväunilleen myös sänkyynsä, kuten tehdään muualla kuin täällä puhtaan ilman pohjoisessa, tai sitten kantokoppaansa, kuten me teimme ensimmäiset kuukaudet, kun vauva oli pieni ja ulkona oli kylmä ja oli vaan niin helppoa pakata se koppaan jossa se nukahti heti ja siirtää koppa ulko-oven viereen josta vauvan heräilyäänet kuuluivat sisälle ilman itkuhälytintäkin, tai sitten paikallaan oleviin vaunuihin. Mulle - ja meille - lenkki on kaikkein omin nukutusmuoto.
Vaunulenkille lähtö on helppoa, koska elellään tässä omakotitalossa keskisuuren kaupungin keskustassa. Itse saan hirveästi nautintoa siitä, kun valitsen erityisen kauniin lenkin. Mindfulnessiä parhaimmillaan! Kärryjä työnnellessä on helppo keskittyä näkemään ja hengittämään ja tuntemaan, tai sitten suunnittelemaan jotain kivaa. Vaunulenkillä on myös hirveän kätevää hoitaa muita asioita, niin kuin kauppareissuja tai esikoisen päivähoitoon vientiä - Kertun aamupäikkärirytmi on muotoutunut sellaiseksi kuin se on juuri siksi, että aamulla herätetään Veera ajoissa tarhaan ja saatetaan se sinne. Sitä paitsi aikuisen ihmisen päälle tekee hyvää vähän kävellä ulkoilmassa, hyötyliikuntaa tulee helposti tunnin verran päivässä.
On silti tietysti myös niitä nukutuslenkkejä, jotka kestävät aivan liian pitkään, koska lapsi ei ollutkaan vielä tarpeeksi väsynyt tai oli liian väsynyt, mutta erityisesti, koska aikuinen yritti olla liian tehokas ja päästä tekemään jotain muuta sitten kun vauva nukkuu. Se vaistoaa sen. Sitten se ei ainakaan nuku.
2. Imetys
Imetyskin on katkeransuloista, kaksipiippuista touhua. Se on aluksi vaikeaa, ja se vaatii äidin varmuuden siitä, mitä tekee ja mitä haluaa. Se on melkein maagista, vaikka onkin niin luonnollista. Sama asia? Minä halusin imettää vauvani, ja imetyksessä onnistuminen oli aluksi suunnilleen sama kuin ihmisenä onnistuminen. Reilun viikon ikäisenä Kerttu lopetti syömisen kokonaan, pullostakin se litki vain 10-20ml maitoa kerrallaan, ja olen ihan tajuttoman ylpeä itsestäni vieläkin, kun sain imetyksen jatkumaan ja lopulta siirryttyä takaisin täysimetykseen. Ylpeä siksi, että se oli minulle tärkeä asia, josta pidin kiinni - ei siksi, että jokaisen ihmisen pitäisi tehdä samalla tavalla.
Ja nyt sitten, kun minusta tuntuu hyvältä ja oikealta, ja olen valmis lopettamaan imetyksen, en malta odottaa pääseväni eroon niistä viidestä paidasta, joita olen vuorotellen tässä vuoden aikana pitänyt! Lapsi on vihdoinkin irti minusta, olen vapaa kulkemaan miten tykkään ja voin ihan avoimesti juoda vaikka pari viinilasillista! Huutomerkki!
Mutta voi hurja, ei ole mitään niin ihanaa minun äitiyteeni kuuluvaa asiaa kuin se, kun lapsesta näkyy tissin alta vain sen toinen silmä, ja kun se sitten sillä vapaalla kädellään koskettelee mun kasvoja ja sen jälkeen ottaa mun kädestä kiinni ja me laitetaan sormet keskenämme ristiin.
3. Suhde esikoiseen
Veera jatkoi tarhassa puolipäiväisenä, kun minä jäin äitiyslomalle. Tätä ei ihan kauheasti tarvinnut pohtia, vaikka vähän podinkin huonoa omaatuntoa. Lapsi oli kuitenkin ollut opettajaäidin pitkiä kesälomia lukuunottamatta systeemissä sisällä jo neljä vuotta, ja tottunut kavereiden läsnäoloon ja tiettyyn määrään touhuamista, johon äidistä ei kyllä virtaa riittänyt. Iltapäivät kuitenkin vietettiin sitten kahdestaan, ja vaikka Veera ei sitä tiennyt, minä kovasti tallensin näitä viimeisiä erityisiä hetkiä. Mulla on vahva mielikuva siitä, kun istutaan tarhasta tulon jälkeen sohvalla, tyttö mun kainalossani, ja katsotaan ekaa kertaa Ronja Ryövärintytärtä, jonka tekstitykset mun on luettava sille ääneen, ja nieleskelen väristystä äänessäni kun olen niin täynnä pakahdusta kun ajattelen tätä mun pikkuistani, joka on kasvanut niin isoksi, mutta jota ei saa päästää liian isoksi, vaikka sille kohta syntyykin pikkusisko, koska se itsekin on kuitenkin vielä niin pieni, että sitä pitäisi pitää tällä tavalla sylissä vielä kauan, mutta kohta se vauva on tässä ja voi että kun kaikki menisi hyvin eikä tulisi mustasukkaisuutta vaikka väkisinkinhän sitä...
Ja vaikka ensimmäiset pari kuukautta menivätkin hienosti, niin paluu tarhaan joulun jälkeen kävi rankaksi. Tilanne kärjistyi lopulta niin, että tyttäreni paljasti minulle suunnitelmansa muuttaa mieheni ex-vaimon luokse, hänen tyttärekseen, jotta me saisimme keskittyä pikkusiskoon. Klunk.
Onneksi sain itseäni niskasta kiinni ja otin asiakseni keskittyä isompaan pikkutyttöön oikein kunnolla edes kerran päivässä. Yhteen otetaan edelleen vähän väliä, mutta nyt vastapainoksi järjestän myös erityisen paljon kainalointia ja iltahöpinöintiä. Minä rakastan sitä niin paljon että sydämen liitokset repeilee.
4. Seesteisyys
Kotiäitivuoden ihana pohjavire on muodostunut kiireettömyydestä. En ollut aikatauluttanut töihinpaluutani valmiiksi, vaan pystyin rauhassa hautautumaan äitiyden syövereihin. Sain pidettyä ajatukset melko lailla nykyhetkessä, enkä tuntenut huonoa omaatuntoa tekemättömyyksistä. Päivät ovat välillä olleet puuduttavia, mutta siitäkin olen osannut jollain tavalla nauttia, ja vaikka välillä on ollut kovastikin ohjelmaa, olen osannut pitää taukoa, kun on siltä tuntunut. On tuntunut siltä, että olen elänyt vanhanaikaista elämää, ja se on ollut hyvä.
5. Varmuus
Tällä kertaa olin jo valmiiksi äiti, tunsin oman tapani mutseilla, ei tarvinnut yllättyä siitä, miten itse asioihin suhtautuu. Tiesin myös, että osaan pitää vauvan hengissä, sekä sen, että ei ole olemassa yhtä ainoaa oikeaa tapaa hoitaa lasta. Minun ei myöskään tarvinnut kuluttaa aikaa siihen, että mietin, onko mieheni isänä samanlainen minun lapsilleni kuin aikaisemmilleen. Tiesin, millaiset vanhemmat me olemme yhdessä, mistä asioista olemme täysin samoilla linjoilla, ja mistä saattaa tulla riitaa.
Hyvin varma olen nyt myös siitä, että tehtävä on nyt suoritettu. Uutta vauvavuotta ei enää tule.
Kai.
Follow my blog with Bloglovin
torstai 30. lokakuuta 2014
Taianomainen torstaiaamu
Ihana aamu tänään: juu, Kerttu kyllä heräsi jo puoli seitsemältä, mutta koska se oli yöllä herättänyt mut vaan kerran parkaisemalla, varmaan itse nukkui kyllä koko ajan, mulla oli kovin levollinen ja rauhallinen olo. Jaksoin saman tien hoitaa tytön aamupuuhat ja sitten vähän hengailtiin.
Ärsyttävää muuten, kun iltaisin on niin tottunut siihen, että Kerttu hälyttää mut yläkertaan itseään rauhoittamaan tässä yhdentoista tienoilla viimeistään, ja nyt se ei enää sitä tee, niin tulee roikuttua tässä koneella vähän turhan pitkään, ja sitten onkin sen verran kierroksilla, ettei syvä uni tulekaan, kun lopulta pääsen vällyjen alle! Täytyykö tässä nyt kerta kaikkiaan alkaa kantaa vastuu omista valinnoistaan..?
Mulla on kello ollut elokuun puolivälistä soimassa klo 7.05 pommiin nukkumisen varalta. Täydellisessä maailmassa heräisin siis itse siihen aikaan levänneenä ja intoa puhkuen, pesisin, pukisin ja laittautuisin, ehkä lukisin lehdenkin, ennen kuin kävisin herättelemässä tytöt uuteen päivään puoli kahdeksalta, minkä jälkeen isompi tyttö pesisi, pukisi ja laittaisi itse itsensä sillä aikaa, kun minä hoitaisin pienemmän, ja sitten syötäisiin aamupala, puettaisiin ulkovaatteet ja oltaisiin ulkona klo 8.20 ja eskarin portin sisäpuolella puoli ysiltä. Oikeasti joko laitan kellon pois päältä paljon aikaisemmin, tai sitten käyn sammuttamassa sitä samalla, kun herätän Veeran, missä tapauksessa aikaa on niin paljon, että annan mukisematta television kääntyä lastenkanaville, mistä seuraa hypnoosi, joka hidastaa kaikkia aamutoimien osia ja sumentaa kuusivuotiaan kuulon. Samalla äidin hermo alkaa nykiä. Tämä on tiedossa, mutta äiti ei osaa ottaa opikseen.
Tänä aamuna Veera heräsi herätyskellon soittoon, petasi omasta aloitteestaan meidän kaikkien sängyt, tuli alakertaan naama unisena ja pyysi, että autan pukemaan, kun hän on niin väsynyt. Totta kai äiti auttaa pikkuiselleen päivävaatteet päälle - siis todellakaan en normaalisti tällaiseen taipuisi! Nyt vaan ei ollut kiire ja jotain hoidettavana ensin. Aamupalapöydässä ei tarvinut muistutella oman lautasen kohdalla pysymisestä, ja sormikkaatkin löytyivät itsestään. Naapurikorttelin Leo ilmestyi portille eskariin saatettavaksi juuri samaan aikaan kuin me ehdittiin kadulle, ja vaikka päästin lapset kulkemaan edellä, risteyksissä katsottiin autot ja pyörät talutettiin Rauhanpuiston yli.
Mulla ja Kertulla oli treffit Julius-serkun ja äitinsä kanssa kaupungilla vähän ennen puoli kymmentä, ja koska aurinko paistoi ja oli ihan kohtuullisen lämmintä, oli oikein kiva työnnellä vaunuja vähän pidemmän kaavan mukaan, Rauhanpuiston reunaa Luvian puistokadun reunan pyörätielle, ja siitä Otavankatua ylöspäin. Raatihuoneen puisto, voi herranjestas! Eihän näin kauniita miljöitä ole missään! Ehdin vielä rantaan asti, ennen kuin täytyi kääntyä kävelykadulle päin. Kerttukin ehti ottaa hyvät aamutorkut, niin että jaksoi olla ihmisiksi kahvilassa ja sitten vielä leffassa. Taisi olla mun viimeinen kerta tuota lajia elokuvaelämystä, joten imin mielikuvaa muistiini oikein kunnolla... Salin rappuset ja naapurikatsojan lelut ja vesipullo kiinnostivat tytärtä enemmän.
Leffa oli hyvä, sen lopussa Kerttu jo hieroi silmiään, ja parin korttelin jälkeen se jo nukkui. Mummu oli käynyt hakemassa Veeran, joten suuntasin mummulaan, paranneltiin siellä vähän maailmaa ja suunniteltiin näköesteistutuksia ennen kuin jatkettiin matkaa kotiin. Ja Kerttu nukkui koko ajan ulkona kauniissa syysilmassa. Olipa ihanaa! Tämän päivän talletan muistiin, ja pyörittelen sitä hölmö hymy naamallani kun tarvitsen pakoa talvisista työviikoista.
Follow my blog with Bloglovin
Ärsyttävää muuten, kun iltaisin on niin tottunut siihen, että Kerttu hälyttää mut yläkertaan itseään rauhoittamaan tässä yhdentoista tienoilla viimeistään, ja nyt se ei enää sitä tee, niin tulee roikuttua tässä koneella vähän turhan pitkään, ja sitten onkin sen verran kierroksilla, ettei syvä uni tulekaan, kun lopulta pääsen vällyjen alle! Täytyykö tässä nyt kerta kaikkiaan alkaa kantaa vastuu omista valinnoistaan..?
Mulla on kello ollut elokuun puolivälistä soimassa klo 7.05 pommiin nukkumisen varalta. Täydellisessä maailmassa heräisin siis itse siihen aikaan levänneenä ja intoa puhkuen, pesisin, pukisin ja laittautuisin, ehkä lukisin lehdenkin, ennen kuin kävisin herättelemässä tytöt uuteen päivään puoli kahdeksalta, minkä jälkeen isompi tyttö pesisi, pukisi ja laittaisi itse itsensä sillä aikaa, kun minä hoitaisin pienemmän, ja sitten syötäisiin aamupala, puettaisiin ulkovaatteet ja oltaisiin ulkona klo 8.20 ja eskarin portin sisäpuolella puoli ysiltä. Oikeasti joko laitan kellon pois päältä paljon aikaisemmin, tai sitten käyn sammuttamassa sitä samalla, kun herätän Veeran, missä tapauksessa aikaa on niin paljon, että annan mukisematta television kääntyä lastenkanaville, mistä seuraa hypnoosi, joka hidastaa kaikkia aamutoimien osia ja sumentaa kuusivuotiaan kuulon. Samalla äidin hermo alkaa nykiä. Tämä on tiedossa, mutta äiti ei osaa ottaa opikseen.
Tänä aamuna Veera heräsi herätyskellon soittoon, petasi omasta aloitteestaan meidän kaikkien sängyt, tuli alakertaan naama unisena ja pyysi, että autan pukemaan, kun hän on niin väsynyt. Totta kai äiti auttaa pikkuiselleen päivävaatteet päälle - siis todellakaan en normaalisti tällaiseen taipuisi! Nyt vaan ei ollut kiire ja jotain hoidettavana ensin. Aamupalapöydässä ei tarvinut muistutella oman lautasen kohdalla pysymisestä, ja sormikkaatkin löytyivät itsestään. Naapurikorttelin Leo ilmestyi portille eskariin saatettavaksi juuri samaan aikaan kuin me ehdittiin kadulle, ja vaikka päästin lapset kulkemaan edellä, risteyksissä katsottiin autot ja pyörät talutettiin Rauhanpuiston yli.
Mulla ja Kertulla oli treffit Julius-serkun ja äitinsä kanssa kaupungilla vähän ennen puoli kymmentä, ja koska aurinko paistoi ja oli ihan kohtuullisen lämmintä, oli oikein kiva työnnellä vaunuja vähän pidemmän kaavan mukaan, Rauhanpuiston reunaa Luvian puistokadun reunan pyörätielle, ja siitä Otavankatua ylöspäin. Raatihuoneen puisto, voi herranjestas! Eihän näin kauniita miljöitä ole missään! Ehdin vielä rantaan asti, ennen kuin täytyi kääntyä kävelykadulle päin. Kerttukin ehti ottaa hyvät aamutorkut, niin että jaksoi olla ihmisiksi kahvilassa ja sitten vielä leffassa. Taisi olla mun viimeinen kerta tuota lajia elokuvaelämystä, joten imin mielikuvaa muistiini oikein kunnolla... Salin rappuset ja naapurikatsojan lelut ja vesipullo kiinnostivat tytärtä enemmän.
Leffa oli hyvä, sen lopussa Kerttu jo hieroi silmiään, ja parin korttelin jälkeen se jo nukkui. Mummu oli käynyt hakemassa Veeran, joten suuntasin mummulaan, paranneltiin siellä vähän maailmaa ja suunniteltiin näköesteistutuksia ennen kuin jatkettiin matkaa kotiin. Ja Kerttu nukkui koko ajan ulkona kauniissa syysilmassa. Olipa ihanaa! Tämän päivän talletan muistiin, ja pyörittelen sitä hölmö hymy naamallani kun tarvitsen pakoa talvisista työviikoista.
keskiviikko 29. lokakuuta 2014
Paluu arkeen
Mies siis palasi viiden yön reissusta maanantaina. Esikoisen syysloma loppui ja maanantai oli ensimmäinen eskaripäivä yli viikkoon. Olisin voinut heittää kehiin sellaiset tuuletukset, ettei edes afrikkalaisilla jalkapallokentillä sellaisia nähdä! Sen sijaan otin kunnon päiväunet.
Tervehdin teitä, yksinhuoltajat, kunnioituksella ja myötätunnolla. Johtuupa statuksenne parisuhteen loppumisesta tai leikillisemmin puolison työvuoroista, harrastuksista tai reissutöistä, tosiasia on, että lapsellisen arjen pyörittäminen yhden aikuisen voimin on haastavaa ja väsyttävää, ja vaatii etukäteissuunnittelua, luovuutta, nöyryyttä ja pitkää pinnaa. Pelkästään ruokahuollon pyörittäminen vaatii ainakin minun mielestäni hurjasti mielikuvitusta ja tehokkuutta, jos ei mieli syöttää lapsilleen ja itselleen nakkeja, lihapullia, kananugetteja tai muita muoviin pakattuja prosessoituja eläimenlihoja ihan joka päivä, ja jos aikoo viettää aikaa muualla kuin keittiössä kokaten, syöttäen tai siivoten. Tähän lisäksi päiväunien, ulkoilujen ja kauppareissujen keskenään lomittaminen, hygieniasta huolehtiminen ja lasten viihdyttäminen ja niiden perässä juokseminen... Huh.
Mustaa huumoria, jonka ymmärtänette: kun puoliso harrastaa jotain aktiivisesti tai on paljon pois kotoa, lasten hoidosta vastaava henkilö huokailee, että pitäisi varmaan erota, että saisi lomaa edes viikonlopun verran kahden viikon välein.
Itse en kehtaa valittaa omasta tilanteestani nyt ollenkaan. Joskus on nimittäin ollut sellainenkin aika, kun treenejä ja pelejä on ollut suunnilleen jokaiselle viikon illalle. Tällä hetkellä aikataulu on paljon löysempi, ja tasaisempi. Lisäksi, koska kotivanhemmuusnakkia ei tällä kertaa jaettu ja olen kantanut yövalvontavastuun yksin, mies on patistanut minua lepäämään päiväsaikaan ja vielä tehnyt sen hyvin helpoksi takavarikoimalla imurin ja kattilat itselleen ainakin ensimmäisiksi 8-9 kuukaudeksi. Tiedän, että minut on melkein hemmoteltu pilalle.
Mutta että on se vaan ihanaa, että päivät rakentuvat taas normaalin arkirutiinin varaan! Päiväunirytmi tosin tulee tässä piakkoin varmasti muuttumaan, ainakin jos yöt jatkuvat rauhallisina (viime yönä lapsi tosin heräsi yhdeltä yöllä vaipastaan vapautuneeseen voimakkaaseen hajuun, joka vaati ripeitä poistotoimia kirkkaasti valaistuissa saniteettitiloissa, minkä jälkeen nukahtaminen vei taas aikansa, joten nyt jännitetään, miten tuleva yö sujuu), mutta muutokseen on helpompi sopeutua, kun kehykset ovat tutut.
Follow my blog with Bloglovin
Tervehdin teitä, yksinhuoltajat, kunnioituksella ja myötätunnolla. Johtuupa statuksenne parisuhteen loppumisesta tai leikillisemmin puolison työvuoroista, harrastuksista tai reissutöistä, tosiasia on, että lapsellisen arjen pyörittäminen yhden aikuisen voimin on haastavaa ja väsyttävää, ja vaatii etukäteissuunnittelua, luovuutta, nöyryyttä ja pitkää pinnaa. Pelkästään ruokahuollon pyörittäminen vaatii ainakin minun mielestäni hurjasti mielikuvitusta ja tehokkuutta, jos ei mieli syöttää lapsilleen ja itselleen nakkeja, lihapullia, kananugetteja tai muita muoviin pakattuja prosessoituja eläimenlihoja ihan joka päivä, ja jos aikoo viettää aikaa muualla kuin keittiössä kokaten, syöttäen tai siivoten. Tähän lisäksi päiväunien, ulkoilujen ja kauppareissujen keskenään lomittaminen, hygieniasta huolehtiminen ja lasten viihdyttäminen ja niiden perässä juokseminen... Huh.
 |
| Kuvittele kauluslisko vipeltämässä. |
Mustaa huumoria, jonka ymmärtänette: kun puoliso harrastaa jotain aktiivisesti tai on paljon pois kotoa, lasten hoidosta vastaava henkilö huokailee, että pitäisi varmaan erota, että saisi lomaa edes viikonlopun verran kahden viikon välein.
Itse en kehtaa valittaa omasta tilanteestani nyt ollenkaan. Joskus on nimittäin ollut sellainenkin aika, kun treenejä ja pelejä on ollut suunnilleen jokaiselle viikon illalle. Tällä hetkellä aikataulu on paljon löysempi, ja tasaisempi. Lisäksi, koska kotivanhemmuusnakkia ei tällä kertaa jaettu ja olen kantanut yövalvontavastuun yksin, mies on patistanut minua lepäämään päiväsaikaan ja vielä tehnyt sen hyvin helpoksi takavarikoimalla imurin ja kattilat itselleen ainakin ensimmäisiksi 8-9 kuukaudeksi. Tiedän, että minut on melkein hemmoteltu pilalle.
Mutta että on se vaan ihanaa, että päivät rakentuvat taas normaalin arkirutiinin varaan! Päiväunirytmi tosin tulee tässä piakkoin varmasti muuttumaan, ainakin jos yöt jatkuvat rauhallisina (viime yönä lapsi tosin heräsi yhdeltä yöllä vaipastaan vapautuneeseen voimakkaaseen hajuun, joka vaati ripeitä poistotoimia kirkkaasti valaistuissa saniteettitiloissa, minkä jälkeen nukahtaminen vei taas aikansa, joten nyt jännitetään, miten tuleva yö sujuu), mutta muutokseen on helpompi sopeutua, kun kehykset ovat tutut.
Follow my blog with Bloglovin
tiistai 28. lokakuuta 2014
1-vuotissynttärijuhlat: jälkipuinti
Kaikkeen hyvään ja erityisesti täydelliseen suunnitteluun kuuluu myös jälkikäteinen arviointi, jonka perusteella seuraavalla kerralla voidaan onnistua vieläkin paremmin. Alla listaus havainnoista:
1,2kg perunaa
Follow my blog with Bloglovin
- toteutunut vierasmäärä oli optimaalinen - vaikka pari aikuisvierasta lapsineen katosi matkalla ja viime hetken peruutuksia tuli kaksi, tohinaa riitti näinkin ihan tarpeeksi; lopullinen pääluku emäntäväki ja esittelijä mukaan lukien oli seitsemän aikuista ja kahdeksan lasta
- en ollut varautunut talviaikaan siirtymisen vaikutukseen sähköisissä kalentereissa! älypuhelimien automatiikka toimi nyt ylitehokkaasti ja aiheutti sen, että alunperin facebookin tapahtumasivulle merkitsemäni aloitusaika siirtyi tunnilla eteenpäin; ehkä olisi kannattanut sittenkin tehdä perinteiset paperikutsut tai lähettää edes tekstiviesti...
- vaikka bonustyttäreni kanssa - suurkiitos vielä! - raivasimme kovasti tilaa vaaterekeille, emme sittenkään osanneet varautua siihen, että tämä markkinoiden laajin perusmallisto neljällä rekillään vei ennestään ahtaasta eteisestä vielä lisää tilaa; vähintään olisi pitänyt siirtää pystynaulakko pois tieltä, jotta läpikulku olisi onnistunut paremmin
- onnistuneita logistisia ratkaisuja sen sijaan olivat ulkovaatteiden pussitusmahdollisuus sekä leikkitilan rajaaminen; vaikka lapset siirtyivätkin sujuvasti tilasta toiseen, lelut ja ilmapallot pystyivät suurimmaksi osaksi naapurihuoneen puolella
- keittoa tein jälleen kerran liikaa, kaksi kolmasosaa olisi riittänyt hyvin; summittainen ohje kolmeen litraan on tässä, olkaa hyvät:
1,2kg perunaa
0,7kg porkkanaa
0,2kg palsternakkaa
0,4kg sipulia
5 valkosipulikynttä
5 kasvisliemikuutiota
5 laakerinlehteä
3,5dl kermaa
Kuori ja paloittele kasvikset, laita ne kattilaan ja peitä vedellä. Lisää liemikuutiot ja laakerinlehdet ja anna kiehua hiljalleen, kunnes kasvikset ovat pehmeitä. (Tarvittaessa tämän voi tehdä jo edellisenä päivänä.) Kaada keitinvesi kattilasta astiaan. Survo nuijalla tai hienonna sauvasekoittimella kasvikset soseeksi, lisää kerma ja muutama kauhallinen keitinvettä niin, että keitto on omasta mielestäsi sopivan paksuista. (Tässä kohdassa voi taas pitää taukoa, kunhan muistat laittaa keiton kylmään odottelemaan.) Lämmitä keitto liedellä ruokavieraita varten, tai mikrossa yksittäisannoksina.
- trifle-työpaja oli menestys, sillä se paitsi keräsi kehuja, oli myös äärimmäisen helppo ja nopea valmistella: varsinaiset työvaiheet olivat vaniljavaahdon vatkaus ja keksien murustelu; lisäksi tee-se-itse -menetelmä sopii mainiosti kotimyyntikutsuille, koska kaikki vieraat eivät kuitenkaan ehdi kahvipöytään samaan aikaan - toisenlaisia kahvikutsuja varten jälkiruoan voisi tietenkin kasata valmiiksi annoksiksi söpöihin, hassuihin tai tyylikkäisiin astioihin
- vieraat kunnioittivat ihanasti toivetta olla tuomatta lahjoja; erityiskiitos kuitenkin Patrikille ja äidilleen, jotka silti toivat lainaksi vallan ihanan Pikku Papun laulut -kirjan! Nyt voimme itse vinkata tästä vaikka joulupukille.
Follow my blog with Bloglovin
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)