Päivän kipupiste

Terveisiä bussipysäkiltä, jo toisen kerran tänään!

Ei kovin monen kilometrin päähän tästä maisemasta on tuotu ryhmä ihmisiä vähän kauempaa, turvapaikkaa hakemaan. Aiheesta käytiin tänään turvallisessa työpaikassani keskustelua, ja niin aikuisten kuin heistä sittenkin mallia ottavan nuorison keskuudessa ensimmäiset avaukset liittyivät näiden muka hädänalaisten ihmisten merkkivaatteisiin ja uutuuttaan kiilteleviin älypuhelimiin. Eivät olleet tajunneet, ettei ihmisellä ole hätää, jos sillä vaan on hyvännäköiset vermeet päällä ja mobiiliyhteys!!!

Silloin kun täällä Suomessa tarvittiin kollektiivisesti turvaa, maailmassa ei ollut värejä (ks. Tuntematon sotilas) eikä edes lankapuhelimia ollut kaikilla. Kyllä oli silloin ihmisellä hätä, turvapaikoille tarve.

Tämä on vaikea aihe kommentoitavaksi. Minusta vaan on hyvin vaikea edes lähimpien ihmisten sielunmaisemaa tai kaikkia kokemuksia väittää tuntevani, saati vieraiden ihmisten taustaa lähteä vaatetuksen perusteella arvioimaan. Omasta puolestani voin sanoa, että jos nyt Homs-tilanne syntyisi täällä länsirannikolla, niin yrittäisin kyllä ottaa lasteni ohella mukaan säälliset vaatteet sekä älypuhelimeni, enkä ihan ensimmäiseksi lähtisi tuhansien kilometrien päähän mäntymetsän keskelle entiseen sairaalaan asumaan. Sitten lähtisin, jos pakko olisi.

Rautalangasta vielä mahdolliselle yksinkertaiselle lukijalle: ei kukaan turvapaikkaa siksi hae, ettei sil oo vittu parempaakaa tekemist.

Käsilaukku

Terkkuja bussipysäkiltä! Kaivoin juuri käsilaukku-nimikkeellä kulkevasta säkistäni (Mango, noin vuodelta 2008) lompakkoa, jonka sivutaskussa bussilippuni on. Yhtenä aamuna ei ollut lompakkoa eikä siis lippuakaan, koska olin unohtanut siirtää ne edellisenä iltana siitä näppärämmän kokoisesta käsilaukusta tähän. Jos oltaisiin jo takkikeleissä, lippu olisi oikeanpuoleisessa taskussa, mutta minkä takin, siinäpä olisikin jännitystä arkiaamuun kaiken muun ohessa.

Mutta miksi tämä säkki, kysytte (niin kysyn välillä itsekin)?

No, tänäkin aamuna kannan mukanani

- lompakkoa bussilippuineen

- kahta avainnippua

- paperista kalenteria ja kynää akuuttiin näperrys- ja luonnostelutarpeeseen

- pientä lippalakkia, jonka unohdin jättää päiväkodin naulakkoon

- pieniä lapasia ja pyykkipussia, jotka jäivät päiväkodin naulakkoon perjantaina, ja jotka otin mukaani nyt, etteivät ne unohtuisi taas iltapäivällä

- iso kirjekuori, jonka sisällä oli viikko sitten mm. vesijohtotyömaahan liittyviä papereita, ja jonka päälle kirjoitin muistiinpanoja puhelimessa puhuessani, ja joista yksi saattaa vielä olla kurantti (piti tarkistaa viikonlopun aikana, mutta unohdin)

- yksi kirjekuoresta ajelehtimaan jäänyt yhdistysasioita koskeva paperi tehtävälistoineen (tällä viikolla!)

- sateenvarjo

- pari naistenlehteä bussilukemiseksi

- purkkaa

- pyöräilykypärä (koska se mahtuu sinne)

Hmm.

The month of firsts: Kerttu goes to day care

A year ago I thought Kerttu would be going to day care at the age of one year and one month. I definitely wasn't ready for that, as compared to her sister (due to temperament or circumstances, who knows) she was and still is super clingy. Which was fine then, and cute, and still is to some extent.

But around her first birthday she couldn't talk and was still a baby, and to balance her outrageously brave motor adventures she would glue herself to my lap or leg or breast whenever she was not climbing or hopping around the house and its surroundings. Kerttu and her sister are very much alike in their open and loud way of protesting when things go against their plans and wishes, so the idea of leaving this little creature in someone else's arms in the mornings just filled me with a stunned silent inside-a-bubble kind of feeling that would hit you after a nuclear explosion.

So it was a good thing I didn't have to return to work until now. In social situations she's still a more passively observant person than her sister, and it's clear that, unlike Veera, Kerttu doesn't enjoy meeting new people (whenever Veera goes to a new place and I ask her how her day went, she loves to tell me how many new friends she made that day). But after a while she will tolerate the idea, and finally she'll accept the fact that there are more nice people in the world than she had previously thought. And then she's content and happy and pour all of her empathy on the new members of her extended family. (She loves our house builders! Which is tragic, because at least the grown-ups in the house are getting ready to say goodbye to them as soon as possible in order to reclaim the house to ourselves, snapping at each other as the other comments on something any of the renovation professionals have said or done, and the first thing Kerttu wants to know in the mornings is where the builders are.)

The day care centre, which better matches the straight-cut translation "day home" of the Finnish word päiväkoti, is brand new, and about a kilometre away from our house. It opened on 3 August so Kerttu was literally one of the first kids there, as I dropped her off at seven thirty. First they have traditional Finnish oat meal for breakfast, then they go out - normally day care centres have full playgrounds outside, but this is a special nature-oriented place so they spend their time out in the woods next door, whatever the weather - then go in, maybe play or sing a little, have lunch, have a nap, have a little snack and go out again. We pick Kerttu up at four; usually it's Husband as he gets home a few minutes earlier than me.

The first eight mornings she cried after me and I could hear the echo of her äiti, äiti, äiti (= Mummy) in my head all day. It was obvious she didn't understand why I left her there. Again and again. We did go through the facts: Mommy goes to work, Daddy goes to work, Veera and the older siblings go to school and Kerttu goes to day care, and after a few days she would nod in acceptance. She'd rather go kouluun, to school, but day care's fine, too.

On the ninth morning she just gave me a kiss and walked in, no waving good bye or anything. I thought that was it, a victory of sorts, but just like when she was a baby, she now glues herself to me in the evenings after adventure-filled days. So what I do after work is carry her around, try to act humanely towards everyone else until it's seven o'clock and I can start giving her dinner, bath and putting her to bed, and then try and stay awake for a while to enjoy me-time. (There's some irony here in the last words.)

Follow my blog with Bloglovin

Remppahommia: vesijohtoa ja hiontaa

Kävin viime viikonloppuna hakemassa saunan seiniin maalin. Jännitti ihan, kun Mies päästi minut yksin väristä päättämään: meillä ei kumpikaan määrää kaapin paikkaa tai väriä tai mallia ihan yksinään, vaan molemmilla on yleensä asioista visiot, jotka molemmilla saattavat vaihtua hyvinkin nopeasti ihan muiksi, jos uusi hyvä idea lehahtaa jostakin. Siksi on vietetty laatuaikaa kaupassa jos toisessa ja opittu tekemään hankintapäätöksiä yhdessä.

Saunasta oli tulossa punainenkin, mutta ei sentään. Turkoosia kokeiltiin ajatuksen asteella, ja hylättiin se. Päädyttiin yhteistuumin ruskeaan, vaikka hetken päästä jo ajattelin, että semmoinen korallinpunainenhan se vasta ihana olisi. Kaupassa pitelin kolmea väriliuskaa kädessäni, ruskea oli tylsin, mutta otin sen silti. Jos olisi seinässä ihan kamala, niin voisihan sen sitten maalata yli.

Mutta ei kyllä ole kamala. Saunan rapatut seinät näyttävät ihanilta. Katto on leppää. Lattia hiottiin tänään, ja se on nyt lopullisessa asussaan raakana betonina. (Todellakaan en ala vaiheessa olevan tilan kuvaamista varten mitään valaistusta järjestelemään...)

Putkia on vedetty tähän kodinhoitotilaan tänään. Lämminvesivaraaja nostetaan tuohon ja pesukone kannetaan sen viereen. Suihku asennetaan sinne saunan puolelle, mummusaunameiningillä. Tämä kaikki on mahdollista siksi, että eilen taas kaivettiin kotikatu auki, tällä kertaa tonttijohdon uusimisen vuoksi, missä rytäkässä jouduimme teetättämään myös naapurin puolelle vesijohtohommia, koskapa paritaloon oli aikanaan vedetty vain yksi johto, mikä ei tänä päivänä enää käy laatuun. Olen pahoillani, vaikka toki ennakoiva toiminta nyt varmasti esti lähitulevaisuudessa vaanineen katastrofaalisen vesijohtovaurio-ongelman, jota mikään kotivakuutus ei putkien iän vuoksi olisi korvannut.

Tässä on se tuleva porraskuilu alhaalta nähtynä:

Tässä ylhäältä:

Ja tässä eteisestä katsottuna:

Tämä taas on kulkuväylä kellarin pesutiloihin siihen saakka, kun portaat valmistuvat:

Enpä sano tästä asiasta muuta.

Follow my blog with Bloglovin

Remppahommia: eteinen

Tämän vaiheen remontista olen yrittänyt muuttaa mielessäni mahdollisimman pieneksi ja ohimeneväksi. Sellainen on eteinenkin: ei mitenkään järjettömän laaja, tarkoitettu läpi kuljettavaksi. Nyt työmaa siirtyy siihen.

Tuossa keltaisen seinän takana on siis suihku. Muutama vuosikymmen sitten sen tieltä siirrettiin pois yläkertaan vievät portaat, ja nyt tehdään vertikaalinen 180 asteen käännös, eli suihkun paikalle tehdäänkin portaat alakertaan.

Jännätekijöitä riittää. Akuutein on se, että toistaiseksi, portaiden valmistumiseen saakka, ainoa sisäänkäynti asuntoon on tänään eteiseen ilmestyvän reiän ja sen ympärillä työskentelevien ihmisten vieressä. Kellarin uuteen suihkuun päästään kyllä näillä näkymin jo viikonloppuna. 

Silti. Löysin Kertun eilen vauhdikkaan illan kruunuksi seisomasta tiskipöydällä (kyllähän alle metrinen kääpiö yhden keittiöjakkaran siihen eteen siirtää), haki kaapista puukkaa. On aika todennäköistä, että omatoimisuus ilmenee jossain vaiheessa myös eteistyömaalla.

The month of firsts: I return to work

Initially I thought I'd be done with being a stay-at-home-parent after a year or so. In Finland you're entitled to stay home until your child turns three and then return to your work, no questions asked, but I personally don't think many of us really are able to choose to stay home.

First of all it's a question of permanent jobs: without one, you don't have a place to return to, so at some point during the family leave, which was designed with children's best interest in mind, guaranteeing one-on-one care at home for all Finnish under-three-year-olds, the parent staying at home will start to move their focus from the child to finding employment. Or building a new kind of idle identity.

Second, it's a question of money. Depending on how your workers' union has negotiated things for you, you'll get a few months of pretty good salary, or not. The state will provide you with maternity allowance until the baby is three months old, some paternity allowance as well, and then parental allowance until the baby is about nine months old, and the amount depends on your incomes, being, I suspect, about 70% of your monthly salary. After that it's child home care allowance, of which the amount is 342.53 € (minus taxes) a month for one child under three years of age, plus child benefit 95.75 € a month for one child under 17 years of age (further information on this - and the famous cardboard box - can be found on Kela's pages). To give some perspective on this, a teacher's base monthly salary before taxes is around 3,000 € at the moment, which isn't much regarding the required university degree, but enough to get by if you don't need luxury in your life. So. Unless the other parent is very well-off or you've done some brilliant financial planning in advance or happen to have good luck money-wise, the decision to stay at home with a child is also a decision to live on a budget.

Anyway, in the name of gender equality we decided on me returning to work when Veera was only five months old, while Husband became the stay-at-home-parent and loved it. I myself have deeply regretted the way things turned out, because there were other factors, like our employers, who did not see our situation as the parents of a small child as clearly as we did, nor our family life as the priority we thought we were entitled to. That's a long story I'm not in the mood of repeating, although one of the great life lessons I've learnt and thus will not want to forget.

All this in the back of my mind, the thought of returning to work after Kerttu's first birthday felt quite close to rebellion, and when things led to others, making me decide on staying home for yet some more months, I felt absolutely victorious when the summer drew to its close and I truly felt I had become a proud and comfortable Full-time Mum (which I thought would never be my cup of tea) but was also very ready to return to the world of a funny game called work, which also pays you money, which is nice when you're renovating a ninety-year-old house.

So it was time. I went back. In nearly two years nothing had really changed, although the organisation is in a constant state of change, but that's no news. As soon as I returned in the classroom it felt like I had never been away. In a good way. I've got these teenagers covered, and I like them.

What has changed is that two years ago I only had one child expecting my undivided attention after a day away from home.

Follow my blog with Bloglovin

Taapero ja päivähoidon aloitus

Kesälomien jälkeinen arkeen paluu on tavalla tai toisella jännittävää aikaa meistä jokaiselle, mutta miten tämän mullistuksen kokee taapero, joka on muutoksen edessä ensimmäistä kertaa elämässään? Haastattelimme porilaista Kerttua.

- Hei Kerttu, minkäs ikäinen te olette?

- Ihan juuri 1v 10kk.

- Ja kauankos olette nyt ollut päivähoidossa?

- Kolme viikkoa.

- Sanotaan, että aikuisilla uuden tavan syntyminen kestää ainakin parikymmentä kertaa, mutta mitä mieltä olette, voisiko tätä teoriaa soveltaa myös teihin nuorempiin ihmisiin? Tarkoitan: joko olette tottunut arkiaamuisin kotoa lähtöihin, päiväkotiin ja sen sellaiseen?

- No, me lapsethan ollaan tosi nopeita omaksumaan uusia juttuja, ja minä henkilökohtaisesti tällä hetkellä tykkään tehdä asioita aina tietyssä järjestyksessä. Siitä tulee itselle sellainen elämän hallinnan tunne, tiedättekö? On hienoa, kun tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu, ja siinä voi olla aktiivisesti itse osallinen, toisin kuin vauvaiässä... Ja onhan se aina kiva saada hyvää palautetta, väkisinkin kehuja satelee, kun menen itse hammaspesulle tai haen kengät valmiiksi oikeaan aikaan.

Kysymykseenne vastaan siis, että kyllä, olen tottunut. Kivalla tavalla jännäähän se kaikki on, herääminen, ulos lähteminen ja pyöräily on aina kivaa, ja päiväkotihan on meitä lapsia varten, siellä on kaikki järjestetty niin, että meillä olisi asiat mahdollisimman hyvin. Minä olen saanut ihan omia kavereita, ja aikuiset on tosi mukavia ja turvallisia.

- Sepä kuulostaa hienolta! On kuitenkin pakko kysyä, ja pahoittelen kysymyksen väistämätöntä, ehkä kipeääkin suoruutta, mutta tästä kuitenkin kohistaan niin paljon: miltä nyt tuntuu, kun tähän asti olette ollut melkein pelkästään äitinne hoidossa, ja nyt tienne eroavat aina päivän ajaksi?

- [nyyhkäisee surumielinen katse silmissään] Tietenkin... Ei se helppoa ollut. Kyllähän äiti tästä vähän puhui etukäteen, mutta tämä on yksi niistä asioista, joita ei täysin voi käsittää, ennen kuin sen on itse kokenut, joten kun äiti ensimmäisen kerran jätti minut päiväkodin naulakoille, olin kieltämättä shokissa. Tarkoitan, mistä olisin voinut tietää, mitä tapahtuu?! En oikein osannut nauttia ensimmäisten päivien leikkimahdollisuuksista tai päässyt päivärytmiin kiinni, kun vain pyörittelin päässäni kysymyksiä: miksi äiti lähti? Näemmekö enää koskaan? Ja ensimmäisen päivän jälkeen: miksi hän tekee tämän minulle uudestaan ja uudestaan? Mutta päivien kuluessa tuska vaimeni sitä mukaa kun ymmärsin, että tämä on nyt uusi rutiini, ja huomasin, mitä kaikkea kivaa päiväkodissa olemiseen liittyy. Kahdeksantena aamuna suikkasin vain äidille pusun ja lähdin omiin touhuihini.

- Niin, ja onhan teillä aina illat!

- Niin! Oi, ihanat illat, ja viikonloput! Voin kavuta äidin syliin vaikka koko päiväksi, ja huutaa häntä, ja aina hän tulee! Tosin viimeisinä päivinä vähemmän innokkaasti, mikä tietysti saa minut yrittämään entistä kovemmin, jotta saan varmuuden siitä, ettei hänellä ole mielessä kadota elämästäni kokonaan.

- Oi, olen varma, että äitinne rakastaa teitä paljon eikä voisi hylätä teitä koskaan.

- Voi, kiitos... Sisimmässäni tiedän sen itsekin, mutta näettehän, tällä elämänkokemuksella kaikki on sittenkin vielä niin epävarmaa.

Haastattelun päättyessä Kerttu juoksee äitinsä luo käsiään ilmaan kohottaen...