Ollaan tässä toista vuosikymmentä tyytyväisen huvittuneina moneen kertaan todettu, että bonuspojalle on parhaiten kelvannut leluksi ja ajanvietteeksi
pallo, ja sitten tietysti
mailat ja muut pelivälineet, ja sitten peleihin liittyvät pelit. Tämä selkeä linjaus on kuitenkin suunnannut myös harrastustoimintaa, jossa isäkin on aktiivisesti ollut valmentamassa ja tukemassa mukana.
Aluksi touhuun kului viattomasti ilta viikossa ja turnaus silloin tällöin, mutta vuosien saatossa ajankäyttö kääntyi päälaelleen niin, että vapaita iltoja on viikossa yksi, ja pelireissut vievät lähes kaikki viikonloput. Onneksi ehditään silti nähdä pikaisesti koulun ja treenien lomassa! Puolison näkökulmasta on kuitenkin ihanaa, että isä ei ole ammattivalmentaja, joten sitä alkoi jokunen vuosi sitten jo välillä näkyä kotonakin.
Vanhimmalla pikkusiskolla on ollut monipuolisempia kiinnostuksenkohteita, ja harrastukset ovat vaihtuneet vuosien mittaan.
Ratsastus on kuitenkin pysynyt ohjelmassa jo pitkään. Tallit sijaitsevat bussin ulottumattomissa monen kilometrin päässä, joten kyyti tarvitaan. Uusperhekuvion käteviä puolia on kuskien runsaus: tietyt vuorot tietysti sovitaan, mutta tarpeen tullen sijaisia on helppo löytää.
Joka tapauksessa isojen lasten harrastukset ovat rytmittäneet elämää molemmissa kodeissa. Veeran syntyessä olin sitä mieltä, ettei kovin pienelle ihmiselle kannata päiväkodin lisäksi muita säännöllisiä virikkeitä kehitellä, eikä niitä olisi iltoihin kauheasti mahtunutkaan.
Tässä kaupungissa vaan on niin
kovasti ihanaa tarjontaa! Aloitettiin varovasti
pienten flamencolla, jossa kausi oli sopivan lyhyt, ettei aikataulutus ehtinyt muuttua rasitteeksi, ja sitten tuli mukaan muskari.
Baletissakin käytiin välillä, palattiin
flamencoon, ja
muskari pysyi. Äiti on näissä ollut vastuuhenkilönä, koska isällä on ollut paikkansa kentän laidalla ja hevostelukyyditsijänä.
Ekaluokkalaisen arsenaaliin kuuluu nyt iltis koulun jälkeen kolmeen saakka, yhtenä iltana
telinekoulu (jota odotetaan ja jota varten treenataan ja joka on kerta kaikkiaan parasta maailmassa) ja kerran viikossa puolen tunnin
klarinettitunti (jonne lähteminen ja jota varten treenaaminen on aina vaivalloista, mutta kun soittimen saa kasaan ja päästään asiaan, soittoa ei malttaisi lopettaa). Harmittaa, kun uskon, että se tykkäisi kuvataiteillakin, mutta en nyt kyllä pysty kestämään ajatusta vielä seitsemänvuotiaan kolmannesta ohjelmoidusta illasta.
Se kysyi jokin aika sitten, että milloin Kerttu menee muskariin. Minä huudahdin, että ei kyllä vielä vähään aikaan!
Eilen seurasin pieniä voimistelijoita. Niillä oli niin kivaa! Ne on niin taitavia! Kerttu niin tykkäisi samanlaisesta touhusta...
Että jos vuoden päästä... "Ei. Pieni lapsi ei tarvitse ohjattuja harrastuksia." Onneksi herra valmentajalla pysyy järki mukana. Vielä ei ilmoittauduta mihinkään.
