Vanhan ajan pinterest

Kun sitä oli tottunut kuulumaan aina kulloisenkin opettajiston nuoriso-osastoon, ja yleensä oli omilta vuosiltaan lähempänä opetettaviaan kuin kollegoitaan, järkytys oli suuri, kun eräänä päivänä huomasin selittäväni jollekin ryhmälle lankapuhelimen kulttuurisia merkityksiä. Sen jälkeen, kun on kerran päästänyt suustaan jotain sen suuntaista kuin että silloin, kun minä olin teidän ikäisenne, ei enää ole paluuta siihen uskoon, että itse olisi edelleen tosi nuori. Paitsi että tietysti olen, niinku.

(Maailmahan oli ihan toisenlainen silloin, kun oli lankapuhelimet! Täytyi ottaa riskejä! Koskaan et tiennyt, kuka vastaa, kun soitat kaverin kotiin! Täytyi osata esittää asiansa fiksusti aikuiselle, jota et ehkä ollut koskaan ennen nähnyt! Toisaalta oli mahdollista soittaa pilapuheluita, koska puhelimeen vastaava ihminen ei voinut tietää, kuka soittaa! Ja silloinkin riideltiin puhelimen käytöstä: jos heti koulun jälkeen vedit johdon niin pitkälle, kuin se pistokkeesta riitti ja käperryit mukavaan nojatuoliin juoruamaan päivän tapahtumista, oli ihan varmaa, että jo alle tunnin kuluttua joku tuli vihaisena hätistelemään irti luurista. Joku saattoi vaikka yrittää soittaa jollekin, kuulemma. Ja sitten lopulta tuli modeemit, ne, jotka piipittivät yhteyttä muodostaessaan, ja veivät puhelinlinjan, joten taas sai ärsyttää kanssaihmisiä...)

Tässä pakkaushommia hiljalleen kiihdytellessäni etenin yläkerran kirjahyllyn mappeihin, joiden luulin olevan lähinnä opiskelujuttuja täynnä. Löysin kuitenkin myös aikakoneen.

Silloin, kun minä olin nuori, eikä vielä ollut älypuhelimia ja internet vasta teki tuloaan, asioita ei voinut tuosta vaan hakea jostain tietoverkon uumenista. Jos joku oli mielenkiintoista tai kaunista tai jotenkin tärkeää, se oli omistettava jossakin käsin kosketeltavassa muodossa, tai tyydyttävä siihen, että kohtaaminen saattoi olla historiallisesti ainutlaatuinen. Se oli sitä aikaa, kun vielä jätettiin hyvästejä, eikä stalkattu puolituttuja somessa.

Tämmöinenkin pino lehtiä
odotti uusintalukua.
Onneksi niille löytyi uusia lukijoita.

Minä olen aina tykännyt lukea aikakauslehtiä, se tyydyttää tätä taktillis-visuaalista puolta minussa. Teini-ikäisestä asti olen ostanut ulkomaisia lehtiä, aluksi musiikki- ja nuorten naisten lehtiä, ja sitten ihan vaan etupäässä erilaisia naistenlehtiä. Lehdet olivat aika kalliita, helposti 40 tai 50 markkaa pala, joten mitään kertakäyttöhyödykkeitä ne eivät olleet. Siksi ne jäivätkin hyllyyn, ja niitä tuli luettua moneen kertaan. Joistain numeroista tuli oikeasti tärkeitä. Ne yhdistyivät tiettyyn elämäntilanteeseen tai paikkaan. Lisäksi hienot kuvat kannatti leikata talteen, koska ne kävivät askartelumateriaalista tai inspiraationa jossain kuvistyössä.

Pariisissa asuessani tietenkin jatkoin tätä harrastusta. Edullisempaakin se oli, joku Marie Claire maksoi ehkä 20 frangia. Mutta kun tuli aika pakata kimpsut ja kampsut, oli pakko tehdä karsintaa, ja poimia mukaan vain kaikkein rakkaimmat kuvat ja artikkelinpätkät. Myöhemmin tein samanlaista karsintaa jokelalaisessa omakotitalossa. Kaikki tärkeimmät kuvat siirtyivät hissukseen yhteen muovitaskuja täynnä olevaan kansioon, jota vielä puolitoista vuosikymmentä sitten selailin useinkin. Ja toki pakkasin aina mukaan muuttokuormaan.

Nyt en ollut avannutkaan kansiota yhdeksään vuoteen. Voi hurja, mikä tunneryöppy ja matka menneisyyteen!

Follow my blog with Bloglovin