Puistotreffit pikku tihkussa

Oltiin sovittu värikylpykaveri-Onnin kanssa alustavasti, että mennään vähän ulkoilemaan Nortamonpuistoon aamupäivällä, ja vaikka vettä tihkuttelikin aamulla, niin viestiteltiin äitien kesken sen verran, että päätettiin uhmata säätä.

Täytyi tarkistaa puiston nimi, puhekielellä se on "se puisto siin teatterin takana", ja on nyt pakko mainostaa tätä superhienoa sivustoa, josta löytyy muutkin ulkoilupaikat Porissa.

Jos yksi kuva nyt sitten...

Veera viedään aamuisin eskariin puoli yhdeksäksi, ja Kertun rytmi on muotoutunut sen mukaisesti niin, että uni tulee näppärästi samalla reissulla, samoilla pukemisilla siis. Vaikka tässä jollain viikolla aamupäikkärit kestivät enää puolisen tuntia, ja kuvittelin, että ehkä tässä ollaan siirtymässä yksiin päiväuniin, niin sittemmin palattiin taas 1,5-2 tunnin aamunokosiin ja toisiin iltapäivän puolella. No niin, tämän huomioon ottaen olin siis tosi näppärä ja puin lapselle pehmeämmän ja topatumman vaunuhaalarin sijaan erilliset lämpöiset kerrokset ja vedenkestävän vehkeet jo kahdeksan jälkeen ulos lähtiessämme.

Tyttö veti sikeitä ja äiti lueskeli lehteä ja surffaili hetken, kunnes huomasi, että olisi jo hyvä lähteä. Aina tässä kohtaa sitä sitten miettii, että miksen heittänyt kassiin mukana tarvittavia juttuja silloin, kun ekan kerran sitä ajattelin, koska nyt täytyy pohtia sitten uudestaan... No, puhdas lusikka siellä jo oli, jos vielä jonkun välipalapurnukan heitän mukaan niin hyvä on.

On siellä joku!

Ulos ovesta ja vaununaisasta kiinni, olisi Kerttu saanut nukkua vielä hetken, mutta ei haittaa vaikka heräsikin. Viimevuotinen ruska oli ihan omaa luokkaansa, mutta kyllä nytkin on niin kaunista! Voisi napsia kuvia koko ajan, mutta kuinka montaa otosta sitä sitten jaksaa katsella, nautitaan livenä nyt kun se on mahdollista.

Ja sitten juurikin suunnilleen tällä kohtaa, kun ei enää kannattanut kääntyä kotiin päin, hoksasin, mitä unohtui ottaa mukaan: saappaat... Kerttu kävelee sisällä pidempiäkin matkoja, mutta ei ole vielä keksinyt, miten noustaan seisomaan ilman tukea. Kengätkin on tähän asti olleet suurinpiirtein tuulensuojana, jos on pyöräilty tai kärrytelty jossain, mutta nyt olin juuri saanut facebookin paikalliselta lastenkirppikseltä hankittua sopivat saappaat ja talvikengät, että päästäisiin treenailemaan kävelyä myös ulkona.

Pystyykö muu kuin kotiäitihenkilö ymmärtämään sen tunteen, minkä tämä unohduksen tajuaminen aiheuttaa?! Onneksi se menee äkkiä ohi, mutta kyllä itsensä voi aika hölmöksi tuntea tämmöisenkin asian takia :) Onnin äitikään ei sitten sosiaalitoimeen ilmoittanut, vaikka päästin lapsen möyrimään maahan ilman suojajalkineita, ja villasukistakin lähti hiekka kuivuttuaan irti ihan hienosti.