Totuus lumesta

Viime perjantainahan siis satoi lunta, ja ai että olikin kaunista, kunnes se sitten suli pois.

Eilis- tai edellisaamuna - en mitenkään voi muistaa - työntelin vaunuja eskarista kotiin päin Kalevanpuiston kautta. Vastaan tulevat nuoret neidit R., jotka ovat nyt ekaluokkalaisia, mutta vielä viime vuonna Veeran tarhakavereita. Moikataan, ja kysäisen, tietävätkö neidit, mihin se lumi meni. Kenties jompi kumpi söi sen? Tytöt vakuuttavat yhdestä suusta, että kyllä, me syötiin kaikki lumi, ja yksi jättiläinen vielä auttoi. Vähän hihiteltiin päälle ja heipattiin.

Tänä aamuna tulin taas samaa reittiä, Kertun silmät lupsuivat jo vähän ja meinasin, että nyt ei jäädä juttelemaan. Toinen neiti R. kuitenkin lähestyi minua silmät vakavina. "Ei me kyl oikeesti syöty sitä lunta pois."

Nuoriso. Niihin voi luottaa.

Follow my blog with Bloglovin

Imetyskertomukseni, lapsi kaksi

Ensimmäisen imetyshistorian jälkeen mulla oli tunne, että koko homma oli jotenkin epäonnistunut. Ei imetys ollut sujunut helposti, vaan työstin sitä silloin päässäni jatkuvasti. Mikä tuntui tyhmältä, koska lapsi oli todistettavasti täydellinen tuollaisenaan, ja episodi oli ollut ja mennyt. Olin äiti joka tapauksessa, lapsi oli leimaantunut minuun, mutta myös turvallisesti kiintynyt muihin läheisiin aikuisiinsa. Silti. Minulle oli selvää, että imetän lapsiani. Äidinmaito on luonnollista, halpaa ja helppoa ravintoa. Uuden raskauden aikana päätin, että tällä kertaa en hapuilisi tietämättömänä ja syyllistäisi itseäni ja muita epämääräisistä ja ristiriitaisista tiedoista, vaan muodostaisin oman näkemykseni ajoissa, ja toteuttaisin sitä mahdollisuuksien rajoissa. Kysymys oli sentään minun tisseistäni, ja minun suhteestani lapseen. Niin.

Synnytyssalissa Kerttu nostettiin mun vatsalle ja kätilö kyseli jotain pissistä, toistuvasti, mutta jätin puheet omaan arvoonsa. Nyt oli meidän hetki, kolme nenää tuhisi siinä toistensa lähellä, ja se yksi oli ihan uusi mutta selvästi meille tuttu. Siinä se pitää silmiään auki, mustia pisaroita, luomien väli on vielä niin pieni ettei silmänvalkuaista näy. Neljä kiloa rääpälemäisiä raajoja ja tiukkaa tahtoa, ja siinä se tapittaa. Tämä on täydellinen. Ai se puhuu tissistä siellä taustalla. Ei, ei se mihinkään möngi, tuossa vaan meitä arvioi. (Tämä on täydellinen, ei ole mitään vikaa, ja minä aion sitä imettää.) Ai että pitäisi katsoa imeekö. No ei. Ai että on liian matalat rinnanpäät. Jaa rintakumi. No jos nyt ammattilaisena niin sanot, vaikka toivoin kyllä ettei siihen nyt tarvitsisi lähteä, aina se on hukassa ja likainen ja tekee yhden väliportaan koko touhuun.

Toinen kätilö tulee saattamaan huoneeseen, selitän imetystoivettani ja aikaisempaa epävarmuutta, että nyt saisi sitten kärsivällisesti auttaa mua, ja toivoisin muuten, ettei tarvitsisi kauhean kauan rintakumia käyttää. Kätilö sanoo, että unohda kumi: synnytyksen jälkeen on kudokset niin pehmeät, että vauva nappaa kiinni varmasti kun on nälkäinen, kokeile vaikka. No niinpä teki! Ja imuote on erinomainen. Siinä se nyt on, imee. Joku kysyy, että saakohan se sieltä mitään. Minä vastaan: ei paljon, mutta tarpeeksi. Mitä enemmän se imee, sitä nopeammin hämäläisperäinenkin kroppa ymmärtää alkaa tuottaa kunnon maitoa, mutta eihän se nyt vielä nouse. Kolmisen päivää saattaa mennä. Annan sen harjoitella ihan niin paljon kun se haluaa, ensimmäisen yönkin melkein läpeensä, mutta oman unen vähyys ei haittaa, koska synnytys oli nopea ja helppo ja olen voimissani ja saan lisää energiaa, kun katselen ihanaa vauvaani. 

Kotiinlähtötarkastus on toisena synnytyksen jälkeisenä päivänä, siis maanantaina, kun lapsi syntyi lauantaina. En vieläkään tykkää sairaalasta, vaikka nyt pystynkin olemaan sielläkin rennommin, mutta haluan jo kotiin. Jalat toimii, pakarassa ei hermo kiristä, lonkka tuntuu omalta ja voimaa ja intoa on, mitä sitä täällä kykkimään? Lääkäri toteaa painon pudonneen kriittisille rajoille, mutta antaa kotiinlähtöluvan, kunhan varaan heti neuvolasta ajan punnitukseen. Palaan takaisin huoneeseen, ja uusi hoitaja tulee ja avaa keskustelun: "Katsotaas tuleeko siitä kotiinlähdöstä mitään." Tarkoitus on ottaa syöttöpunnitus. Saan sanottua, että lääkäri juuri antoi luvan lähteä, että otetaan vaan, mutta että tarkoitukseni on ruokkia ja pitää lapsi hengissä joka tapauksessa myös kotona, tissimaidolla tai korvikkeella. Olin aika ylpeä itsestäni, mutta tietenkin itketti vielä. Tiesin, että lapsesta kasvaa ihminen joka tapauksessa, mutta silti pelkäsin, etten sittenkään osaisi imettää ja epäonnistuisin taas. Omissa silmissäni.

Päästiin kotiin, maito nousi. Jouduin ottamaan rintakumin käyttöön, koska täydestä rantapallosta ei muuten saanut otetta. Imetin, paino ei noussut. En uskaltanut jättää kumia pois, jos vauva ei vaikka enää saisi syötyä. Samalla mietin, estääkö kumi sitä saamasta kunnon otetta tissistä. Saatiin vaaka kotiin, että saisin mielenrauhan ja otettua syöttöpunnituksia, mutta siinähän se mielenrauha sitten menikin. Neuvolan ihana täti huolehti, että muistanko syödä ja juoda ja levätä, ja osasin olla kiitollinen huolenpidosta ja totesin, että yritän, mutta eihän sitä aina malta. Imetin, mutta paino ei noussut. Lähti laskemaan. Annettiin lisämaitoa. Itketti. Nytkö en pystykään pitämään lasta hengissä?

Neuvolakäynnillä kymmenen päivän ikäisen Kertun sormessa huomattiin kynsivallin tulehdus, ja reissu venyi saman tien päivystyksen kautta kolmeksi yöksi sairaalaan lastenosastolle. Varmuuden vuoksi vauva sai kanyylin päähän ja antibioottia suoneen, ja seuraavana päivänä tajusin, ettei se enää syönyt ollenkaan, ei tissi- eikä pullomaitoa. Nyt oli hätä, oikeasti. Taas jokainen henkilökunnan edustaja antoi asiantuntijana eri neuvot imetyksen ja lisämaidon suhteen. Taas itkin. Halusin imettää, mutta nyt pelkäsin, että lapsi tottuu pulloon niin, ettei tissi enää kelpaa, ja että oma pelkoni saa maitohanat kääntymään kiinni. Pelkäsin, että oma uskoni loppuu, enkä jaksa yrittää imettämistä, kun ei se näytä onnistuvan. Kiukuttelin miehelle, onneksi se jaksoi kuunnella ja ymmärtää, ainakin jollain tasolla. Oli tosi tärkeää, että tiesin jonkun tietävän, mikä mulle oli tärkeää. Se kannusti, vaikka pumpatessa pullon pohjalle ei kauheasti eliksiiriä valunutkaan, ja vaikka imettäessä ei todellakaan nähnyt, kuinka paljon se vauva todellisuudessa saikaan maitoa mahaansa eikä usko meinannut riittää.

Kotiin päästyä luin kaiken imetyskirjallisuuden, mitä nurkista löytyi, ja imetystukilista pelasti mut: en ollut tiennyt, tai tajunnut, että maitotilauksen voi uusia vielä kauan synnytyksen jälkeenkin - vaikka ensipäivät ovat kriittisiä, ihokontakti ja tissin tarjoaminen ja äidin kärsivällisyys voivat saada maidon tuotannon hyvään vauhtiin vielä myöhemminkin. Voimaannuin niin, että uskalsin jättää rintakumitaikakalunkin pois, ja huomasin, että ruokailu onnistui niinkin.

Lisämaitoa (eli korviketta, mun hanat on niin tiukalla että varastoon pumppaamisen mielekkyys katosi niinä hetkinä, kun vauva muutaman hetken oli pois sylistä) tarjosin joka syötön jälkeen ehkä vajaan kolmen kuukauden ajan, sitten huomasin, ettei jälkkäriä enää kaivattu joka kerta. Neljän kuukauden ikäisenä Kerttu joi enää tissimaitoa, mutta alkoi kuitenkin saada jo kiinteitä maistiaisia. Siinä kohtaa taas mietin, että oliko taistelussa oman imetyksen puolesta ollut mitään järkeä - kohtahan se kuitenkin jo söisi kaikkea muuta ruokaa eikä maito olisi niin tärkeää.

Vauvan imuote on edelleen erinomainen, se on selvästi kasvanut ja kaikin puolin terve. Minä kestäisin kyllä, jos se nyt päättäisi lopettaa maitobaareilun kuin seinään, koska saavutin oman tavoitteeni ja olen nyt rauhassa itseni kanssa. Kerttu on ollut tiukasti kiinni äidin tississä öin ja päivin, mutta näin vanhemmiten siitä on tullut kovasti utelias ja sosiaalinen. Tämä minun päätökseni minun tisseistäni ja minun suhteestani lapseen oli ihan just hyvä.


Follow my blog with Bloglovin

Imetyskertomukseni, lapsi yksi

Minulle oli selvää, että imetän lapsiani. En ollut sitä koskaan ajatelut sen enempää, niin vain olisi. Minuakin on imetetty, erityisesti 1980-luvun alun mittapuun mukaan hyvinkin pitkään. Äidinmaito on luonnollista, halpaa ja helppoa ravintoa.

Veera oli nostettu mun vatsan päälle synnytyssalissa, ja siinä se alle tunnin navan tällä puolella ollut pieni oma ihmisensä haistoi maidon minun tississäni, ja päättäväisesti hinasi itsensä apajille ja maiskutteli niin kuin ei olisi koskaan muuta tehnytkään (no, oikeastaan, eipä ollutkaan...). Uskomatonta! Miten se voi olla mahdollista? Ihanaa! Oi onnea! Me tässä lukemattomien sukupolvien ketjun jatkeena! Minä ja tytär!

Päästään osastolle, oksitosiinitasot alkavat laskea sen verran, että pystyn jo itse kuljettelemaan ajatuksiani. Haluan hoitaa homman hyvin. Oikein. Luulen, että vauva imee kuten pitää. Tulee hoitaja ja sanoo, että hyvin menee. Tulee toinen ja sanoo, että ote on huono. Tulee seuraava ja opiskelija ja joku muu, eikä kukaan sano samaa asiaa kahteen kertaan. Joku kysyy, että tuleeko maitoa. Minä luulin, ettei vielä pitänytkään, eikös se nouse vasta myöhemmin? Joku tarkastaa nänninpäät, on matalat, ota rintakumi. Voi voi, ei sitä maitoa taida tulla. Mitä se vauva itkee? Onko sillä nälkä? Joku tuo lisämaitopullon. Olen vähän hädissäni kun en ymmärrä eikä asiat olekaan luonnollisen helppoja. Itkettää. Joku tarjoutuu viemään vauvan hetkeksi pois että saan levätä. Suostun. Kadun. On ikävä vauvaa, kuulen kun se itkee. Itkettää. Pakarassa on hermo jumissa, sattuu. Ei löydy hyvää asentoa seisten, istuen eikä maaten. Kun vauva tuodaan takaisin, vedän henkeä ja haluan, että se imee. Menee säätämiseksi, en osaa. Pyydän apua. En silti oikein osaa. Kai se syö.

Kotiinlähtötarkastuksessa todetaan, että vauvan paino on laskenut melkein kriittiselle rajalle, mutta pääsen pois kamalasta sairaalaympäristöstä, jossa mulla on paniikki päällä koko ajan, kun lupaan varata heti neuvolaan punnitusajan. Mies on ostanut kotiin korviketta, eikö sekään uskonut, että osaisin imettää? Tiesikö se, että en pysty pitämään vauvasta huolta? Miksei se anna mulle mahdollisuutta yrittää? Itkettää. Luulin, ettei vauvan maha vielä tämän ikäisenä edes vedä paljon mitään. Maito nousee, itken ilosta ja itken epävarmuudesta ja lopulta itken ja nauran samaan aikaan, kun näytän niin hassulta. Pakara on jumissa, sattuu. Onneksi ollaan edes kotona. En silti uskalla edes kantaa vauvaa, kun pelkään, että jalka pettää alta kun hermo juilii niin. Itkettää. Olen huono äiti. En saa vaihdettua vaippaa, en pärjää yksin, tuleekohan sitä maitoakaan tarpeeksi ja miksi se huutaa.

Vauva imee silti, ja paino nousee. Saa se välillä korvikettakin, mutta enimmäkseen tissimaitoa. Se huutaa, kun sillä on joku vinossa, mutta selkeästi ei kuitenkaan ainakaan aina nälkäänsä. Kuukautta ennen töiden alkua aletaan siirtää ruokintavastuuta iskälle antamalla vauvalle useammin pullomaitoa. Vauva on 5kk kun menen töihin, nukkuu aamulla kun minä herään, pääsee tissille kun tulen kotiin, ehkä toisenkin kerran, ja sitten vielä illalla. Ennen kuin puoli vuotta tulee täyteen, se on jo menettänyt kiinnostuksensa koko juttuun. Yhtenä iltana istun vauva sylissä nojatuolissa pinnasängyn vieressä ja yritän tarjota sille tissiä, se katsoo mua vähän ihmetellen, meinaa lipaista, muttei sittenkään. Itkettää. Tässä se taisi sitten olla. Nyt minun vauvani ei enää ole minun, se on itse. Se pärjää tästä lähtien kenen hoivissa tahansa.

Ja siitä kasvaa hieno ja terve tyttö, vaikkei sitä täysimetetty, eikä imetetty edes täyttä puolta vuotta.

Follow my blog with Bloglovin

Prokrastinaatio

Tiedättekö sen ilmiön, kun takaraivossa naputtaa tekemättömien töiden lista, joka tuntuu niin murskaavan painostavalta, että itsesuojeluvaiston nimissä sitä vain haluaa luikahtaa kulman taakse piiloon ja hengittää syvään, ennen kuin olkansa yli vilkuillen jatkaa pakomatkaansa? Sillä on nimi. Se on prokrastinaatio.

Ja se on suomenkielinen sana! Tosin sivistyssellainen. Sanakirja antaa määritelmäksi viivyttely, aikaansaamattomuus, asioiden tekemättä jättäminen tai lykkääminen.

Prokrastinaatiosta kärsivät henkilöt tietävät, että se on nimensä veroinen kaameudessaan, niin paha, ettei sitä ollenkaan haluaisi kohdata. Kierointa siinä on kuitenkin, että kun sitten katsot sitä silmästä silmään, huomaat kerta toisensa jälkeen, että mitään pelättävää ei ollutkaan.

Luulet, että tekemättömiä töitä on kymmeniä. Ne kiertävät kehää korviesi ympärillä, kuiskaillen vaatimuksiaan, suurentelevat tarpeitaan niin, että alat epäillä kykenevyyttäsi enää mihinkään. Ne vaativat huomiotasi varsinkin nukkumaan mennessä tai silloin, kun pitäisi tarttua hetkeen ja keskittyä toiseen ihmiseen. Jos ne loikkaavat eteesi, kun olisi sopiva hetki ottaa ne vakavasti, alat olla jo niin hermorauniona, että nappaat äkkiä käteesi puhelimen tai tietokoneen tai lehden tai pölyrätin - mitä tahansa, että voit työntää ne pois mielestäsi.

Viime viikon ohjelmassa oli se työhaastattelu, ja sen jälkeen tärkeintä oli tuloksen selvittyä soittaa haastattelijalle ja kysyä palautetta seuraavaa kertaa varten. Tämä oli niin olennainen asia, etten kerta kaikkiaan voinut tehdä mitään muuta listalla odottavaa - ja koska sain haastattelijan kiinni vasta keskiviikkona, ei loppuviikolla enää kannattanut aloittaa sitä valtavaa tehtävävuorta, joka niskaani oli kasautunut.

Uusi viikko, uudet energiat. Tänään hoidin kahta lukuunottamatta kaikki ne lukuisat asiat, jotka olivat häirinneet mielenrauhaani jo useita päiviä. Nämä olivat

1. päivähoitohakemuksen peruminen (soitin päiväkodin johtajalle, kerroin tilanteen ja kysyin, voinko jättää hakemuksen auki, ihana Kirsti Lehti sanoi, että juu, tottakai, tämä on tällä selvä - aikaa kului 1,5 minuuttia)
2. rakennuspiirustusten tilanteen tarkastaminen (soitin suunnittelijalle ja kysyin, missä mennään, ja kuulemma viimeistään joulukuun ekalle viikolle sovitaan tapaaminen - aikaa kului 2 minuuttia)
3. ilmoitusasian sähköpostittaminen sihteeröimäni yhdistyksen puheenjohtajalle - aikaa kului 1 minuutti)

Jäljellä on vielä yhden PRH:n ilmoitusluontoisen lomakkeen täyttö ja lähetys sekä Veeran lapsivakuutuksen irtisanominen. Niiden kimppuun lupaan käydä huomenna, jahka olen ensin varmistanut sopivan aikaikkunan löytymisen. Voihan olla, että niissä menee vaikka koko päivä.

Follow my blog with Bloglovin

Isänpäivää ja muita juhlapyhiä

Onneksi isänpäivä ja isän syntymäpäivä ovat puolen vuoden päässä toisistaan, ei pääse rasva- ja suolamäärät vesittämään hyvää hemmottelutarkoitusta:

Kaurakekseistä osa oli kyllä tarkoitettu jaettavaksi, mutta ei tuo ihan koko englantilaismallinen aamiaislautanenkaan uponnut. Papuja ei löytynyt kaapista, vaikka kuvittelin niitä siellä olevan, mutta se ei siis haitannut. Ja tällä kertaa paistoin enkkuaamiaisen pannulla, vaikka jossain välissä olin antanut sivistää itseäni tiedolla, että uunivuoassakin sen voi valmistaa - mikä onkin näppärää, jos haluaa kasata annoksen jo etukäteen, eikä ehdi seistä hellan vieressä kärtsäilemässä aineksia.

Sarin ihanista tuliaiskaurakekseistä inspiroituneena lupasin leipoa niitä itsekin jonain päivänä, ja tänään olikin tosi hyvä joku päivä! En muistanutkaan, miten nopeasti tulee valmista: keksipelti oli pöydällä parikymmentä minuuttia siitä, kun taikinaa alettiin tehdä. Ja taas sain aihetta kehua kuusivuotiasta hienoista taikinanokareista pellillä. Tosin nämä kymmenen keksiä eivät riittäneet mihinkään; täytynee tehdä huomenna lisää.

Kuusivuotiasta tulee kehuttua melkein päivittäin myös sen loistavien ideoiden ja niiden toteutuksen vuoksi, luovuutta riittää nuorella naisella. Kun perjantaina oli aamulla lunta maassa, niin käskin ottaa ilon irti, koska sääennusteessa oli luvattu lämpenevää ja lumi sulaisi vielä viikonlopun aikana. No siinä sitten lumilapio viuhui jo ennen eskariin lähtöä, ja melkein koko iltapäivän ja illan eskarin jälkeen, hyvin määrätietoisesti, koska lumilinna ja liukumäki oli jo suunniteltu. Tosin matkan varrella ne muuttuivat ylös ja alas vieviksi rappusiksi ja ihan tavalliseksi kodiksi eri huoneineen, ja aika matalilla seinillä, koskapä lunta ei satanut enempää. Eilen aamulla, kun lumi edelleen oli maassa, sain osakseni syytöksen: "Äiti, sä valehtelit! Ei se vielä ole sulanu!" Toppuuttelin, että vielä on viikonloppua jäljellä. Surutyö oli kuitenkin ilmeisesti jo etukäteen tehty, koska aamupäivän jälkeen lumihommat eivät enää houkuttaneet.

Tänään se piirsi Pappalle hienon jääkiekkoilijan kuvan, ja iskälle Kertun nimissä Liverbirdin ("koska Kerttu tykkää siitä") ja pieni muistikirja täyttyy muiden muassa oheisenlaisista taideteoksista. Ihan parhaat sisäiset naurut sain silti, kun kaivoin joululehtiä pöydälle ja kerroin, että näissä on reseptejä ja koristeluideoita, että voidaan joku päivä vähän katsoa, mitä tehtäisiin. "Onko tässä lehdessä niitä sisustusjuttuja?" sanoi se, ja kun sanoin että juu, se nappasi lehden ja alkoi selata. Ei sillä tavalla söpösti, niin kuin pikkuihmiset tekevät, vaan ihan rennon tosissaan, sillä tavalla kuin joulua suunnittelemaan alkavat ihmiset nyt tekevät. Hassua, en tajunnut, että tyttäreni on jouluihminen... Mutta tietenkin se on! Ja sillä on varmaan jo valmis visio.

Löysin muutama vuosi sitten netistä amerikkalaiskotiäitien joulunsuunnittelusivustoja, nopeimmin löytyy kun naputat hakusanoiksi organised Christmas. Ensin lähinnä huvitti, mutta sitten myös kiinnosti, ja onhan siinä kaiken sälän alla ihan fiksu ajatus siitä, että kun ihan oikeasti suunnittelet joulun ostokset, siivoukset, koristelut, tarjoilut ja muistamiset etukäteen ja hoidat hommat jo marraskuun aikana, ehdit fiilistellä joulunalusajan ihan rauhassa. Ihan vähän tässä kutkuttaisi ottaa projektia... Ja kun isänpäiväkin on jo ohi, niin eikös se tarkoita sitä, että joulu on ihan kohta?

Follow my blog with Bloglovin

Keittiöhommia: makaronilaatikkotyyppinen juttu

Nyt kun kotiäitiys ei olekaan lopuillaan, vaan eletäänkin uuden aikakauden, taaperon kotihoitoajan alkua, ryhdistäydyin kokkauspuolella. Lähestyvä isänpäivä kenties potki myös liikkeelle. Sekä se, että tänään ei ollut mitään kodin ulkopuolista ohjelmaa.

Olen - en aina parhaimmillani, mutta - innostuneimmillani keittiössä, kun ensin alkaa kokkaushermo vipattamaan, sitten kaivetaan kaapista jotenkin yhteen sopivia aineksia, tai mieluiten ne, mitä sinne on jäänyt ennen seuraavan päivän kauppareissua, ja sitten etsitään resepti joko omasta päästä, netistä tai seiskaluokan köksänkirjasta (se on edelleen keittiön hyllyssä, ja sen sivujen väliin on talletettu erinäisiä paperilappusia logiikalla, joka ei ole selvä minullekaan, mutta jos sitä muuttaa, en enää löydä etsimääni). Reseptiä ei tietenkään voi seurata orjallisesti, sehän olisi tylsää, ja raaka-ainerajoituksien kautta usein myös mahdotonta.

Yhtä lempiruokatyyppiäni myyn perheelle makaronilaatikkona, ja mumisen perään, että laitan siihen kanaa tai tonnikalaa tai mitä nyt sitten käsillä on. Tänään ajattelin ilahduttaa töistä nälkäisenä palaavaa miestäni seuraavalla jämäyhdistelmällä:

noin 3dl tummaa makaronia

3 kanan rintafilettä

1 keskikokoinen porkkana

1/2 pieni sipuli

pari siivua pekonia

2rkl pestoa

2 munaa

2dl kermajäljitelmää

1 mozzarellapallo

2cm x 2cm x 3cm kökkö jotain toista juustoa

1. Keitin pastan. 2. Siivutin kanat pienemmiksi (salmonellakammo pistää pesemään laudan, veitsen ja atraimen heti perään), paistoin ne kypsiksi ja nostin lautaselle. 3. Silppusin sipulin, pilkoin porkkanan ja pätkin pekonin, laitoin pannulle ja annoin olla, kunnes kasvikset pehmenivät. 4. Kauhoin uunivuoan pohjalle yhden makaronin vahvuisen kerroksen pastaa, sen päälle kanat, niiden päälle porkkana-sipuli-pekoni -paistoksen, sen päälle peston pikku nokareina ja sitten loput pastat. 5. Rikoin munien rakenteen ja yhdistin ne kermaan, ja yritin kaataa mömmön tasaisesti muiden ainesten päälle. 6. Leikkasin juustot viipaleiksi ja asettelin ne kaiken kruunuksi. 7. Paistoin uunissa 225°C:ssa puolisen tuntia.

Tuli hyvää! Huomautuksena vielä, että ruokaan ei lisätty suolaa, joten vuoasta uskalsi poimia annoksen myös yksivuotiaalle. Määrästä tuli sen verran syötävää, että kaksi aikuista, yksi kuusivuotias ja sen yhden närpinnät veivät yhdellä istumalla astian sisällöstä noin puolet.

Nämä eivät kyllä ole ruoista kauneimpia.

Follow my blog with Bloglovin

Brasilialainen aamukahvi

Ei tarvitse lähteä merta edemmäs kalaan, eikä kulttuurielämysten perässä ulkomaille: Kuukkarista löytyy kaikki. Ihan loistavaa kahvitteluseuraa varsinkin!

Korttelimme brasilialaisvahvistus kutsui minut agendalliselle aamukahville: koska ammattini puolesta osaan selvittää suomalaista superhienoa, lapsikeskeistä ja humanistista koulujärjestelmää myös englanniksi, saisin vastailla erään toisen ulkomailta tulleen äidin kysymyksiin koulunkäyntiä koskien. Pääsin kuulkaa oikein piirtämään kaaviota ja kertomaan historiaa sekä pohdiskelemaan peruskoulun filosofista pohjaa - täydellistä! Ja vastaukset kysymyksiinkin löytyivät, mikä tietysti on aina hyvä lisäbonus.

Keskustelua käytiin myös buddhismista. Tuli ihan hykerryttävän hyvä olo siitä, että vähän joka puolella on ihmisiä, jotka haluavat omalta osaltaan tehdä maailmasta paremman paikan muistuttamalla itseään elämän arvokkuudesta. Itse suhtaudun kaikenlaisiin opinkappaleisiin vähän sivusta seuraten, koska ihmisillä on paha tapa ymmärtää valmiit kirjoitukset siten, kuin heille itselleen sopii. Silloin alkuperäinen ajatus usein ennen pitkää hukkuu erilaisiin rituaaleihin ja tunnustuksiin, joiden harjoittamiselta ei enää ymmärretä sitä ydintä, joka olisi tärkein. Oli uskomisen tapa ja kehyskertomus mikä tahansa, kahden asian sisäistäminen voi tehdä ihmisestä järkyttävän onnellisen:

1. jokainen meistä on ihme ja kallisarvoinen
2. jokainen on itse vastuussa omasta asenteestaan ja valinnoistaan

Näitä ajatuksia laajentamalla voikin sitten kirjoittaa bestsellerin jos toisenkin, tai jos on kovin huomiokipeä, perustaa vaikka kultin. Tai sitten voi aktiivisesti pohtia näitä juttuja, soveltaa niitä omaan elämään ja huomata, ettei maailma lopulta ole ihan mahdoton paikka.

Seuraavaksi siirryttiin siis tähän maailmankuuluun suomalaiseen peruskoulujärjestelmään, ja kuten tapanani on, aloitin aivan aikajanan alusta. Siis siitä kansalais-/oppikoulujaosta, joka sotien jälkeen koettiin niin epätasa-arvoiseksi, että katsottiin tarpeelliseksi perustaa kaikkia tasa-arvoisesti kohteleva koulu, jossa vanhempien asema ja varallisuus ei määräisi lasten kohtaloa. Vau! Ja muutkin jälleenrakennus-Suomen hienoudet, kansaneläkejärjestelmät, lastenneuvolat, sosiaalipalvelut... Miten valaistunutta ja valistunutta porukkaa on istunut silloin päättämässä asioista! On uskallettu vaatia hyvää huono-osaisille, ja varat on löydetty, vaikka maa on ollut paljon köyhempi kuin nyt. 

Taisi vaan käydä niin, että alkuperäinen ajatus on hukkunut asetuksiin ja lakiteksteihin, joiden soveltamiselta ei enää ymmärretä sitä ydintä, joka olisi tärkein.

Jossain välissä vielä juteltiin kaupungin uudesta kauppakeskuksesta, joka Dubaissa shoppailemaan tottuneen rouvan mukaan oli oikein hieno, ja muutkin olivat tykänneet. Täytynee jalkautua paikalle tässä jonain päivänä.

Follow my blog with Bloglovin