maanantai 9. helmikuuta 2015

Matkustajat

Eilen nukuttiin pitkään, kiitos Miehen aamu-unistamistekniikan, mutta seurauksena tietysti Kertun päiväunet myöhäistyivät ja menivät epäkeskoon muun perheen toiminnan suhteen niin, että ne kestivät vain reilun tunnin. Unien keskeltä havahtuminen aiheuttaa unien keskeltä havahtumista myös yöllä, kuten sain huomata: öistä huutelua, sen hiljentelyä uudelleen peittelyllä ja tassutuksella, äidin kömpimistä jo viilenneen peittonsa alle, havahtumista, huutelua ja niin edelleen kesti suunnilleen puoliyöstä kolmeen. (Nuha? Kevyt mahatauti? Hampaat? Huonot päikkärit?)

Tätä ennen olin kuitenkin illalla laittanut kellon soimaan klo 6.50, sillä olimme lähdössä, tyttäreni ja minä, aamubussilla Tampereelle. Siis naureskellen, että eihän meillä oikeasti kukaan enää siihen aikaan nuku. Kun klo 5.55 kävin vielä kerran peittelemässä huutelevan pikkuihmisen, joka oikeasti oli vielä väsynyt ja nukahti, tajusin horroksessani, että jos linja-autoasemalla on oltava varttia vaille kahdeksan, olisi ehkä hyvä sittenkin siirtää herätys jo puoli seitsemäksi. Sen tein.

Seuraavaksi havahduin siihen, että alakerrasta ei enää kuulu ääniä, avaan silmäni ja näen kellon näyttävän 6.49. Sinkoan itseni ylös, pikapesen ja puen, huomaan, että olen näppärästi sammuttanut herätyksen, sytytän valot tyttöjen huoneeseen, jossa Veera, vanha seikkailja ja reissutyttö, kipuaa heti innosta hyristen alas parvelta ja ryhtyy pukemaan, mutta Kerttu on äärimmäisen loukkaantunut joutuessaan heräämään kesken uniensa. Onneksi se syö vielä tissiä, koska pieni aamumaitosessio paitsi tukkii sen suun, myös rauhoittaa sen verran, että saan sen puettua päivä- ja ulkovaatteisiin yhdeltä istumalta. Samaan aikaan Veera on saanut itsensä valmiiksi hyvin epämaanantaiaamumaisesti ja auliisti hakee jääkaapista illalla isänsä kanssa tekemänsä eväät ja sujauttaa ne minun kassiini.

Aamupala syödään
tietenkin vasta,
 kun bussi on liikkeellä.
Otamme mukaan meitä erittäin hyvin kohta kolme vuotta palvelleet Kööpenhaminasta pakon edessä ostetut matkarattaat, koska bussi ja kerrostalohissi. Keli on hyvin liukas. Matkaa bussiasemalle on noin 1,7km. Pihasta lähtiessämme kello on suunnilleen varttia yli seitsemän. Ehdimmekö ajoissa, jotta pääsemme valitsemaan bussista sellaiset paikat, joissa lapset viihtyvät ja ovat turvassa, mutta eivät häiritse muita matkustajia kohtuuttomasti?

Kyllä!!! Veera on ihan paras! Se luistelee aamuhämärässä pitkin Kuukkarin katuja ja sitten marssii reippaasti kulkukelpoista jalkakäytävää sellaista tahtia, että olemme kuin olemmekin laiturilla tasan varttia vaille kahdeksan. Bussi tosin tuli paikalle myöhässä, mutta äitikin pysyi rauhallisena, vaikka joutui vastaamaan sitä ennen useaan bussin saapumista koskevaan kysymykseen.

Kerttu nukkui reissun aikana noin puolen tunnin päikkärit välillä Sammonkatu-Kaupinkatu-Kalevantie- linja-auton lähtö; sitten kotona puoli viidestä kuuteen. Nukahti varttia yli kahdeksan. Katsotaan, mitä tästä seuraa.

Follow my blog with Bloglovin

lauantai 7. helmikuuta 2015

Renovation Recap

This is a picture from five years ago,
when it had slowly started to dawn on me
that the yellow house would eventually become my home,
one day, in the distant future.
In order to shed some light on what on earth is going on here to all those who do not read Finnish, I decided to save some time in my quite hectic mother-of-a-toddler day-to-day life and explain the whole thing in one go to everyone at the same time. So. Here you are.

I've lived in Pori for nearly twelve years now, thanks to my dear Husband, and pretty soon I realised more-than-half serious conversation about his childhood house staying in the family had been going on for some time. In fact, for such a long time that there would really have been no sense for me to struggle against the idea but to slowly conform, although I very hard tried not to at first.

The house itself is handsome, a wooden semi-detached house with hiiigh ceilings, built in the 1920s by Husband's great-grandfather just off the town centre. Like, even closer to everything than where we live now, and we're already at a walking distance from both the market square and the beautiful Kirjurinluoto park! There is also a garden that reaches perhaps 20 metres behind the house, and at the back of the garden there is a little brick house. My mother-in-law lives in the main building, but when I moved here, her mother-in-law, that is, Husband's grandmother, still lived in the little house at the back of the garden, as she had done since the mid-seventies, having moved away from the main building with her husband to make room for their son's family.

Now. My mother-in-law retired a couple of years back and soon after began hinting that the house had begun to seem too spacious for her. By this time I had accepted / been brainwashed to the idea that it would actually be very cool to take responsibility of the old house, and even living right next door to Husband's mother felt perfect now that we had come to know each other well: not only would we keep the family tradition alive, but having three generations right there would also be plain practical! We would help her out with whatever she needed and our kids would have an extra grown-up around the house to go to. Veera will turn seven this August and go to school, and with the Finnish first-graders' school days being on average four hours long while we both work full time, it's a very relieving thought to have Granny at home.

The problem is, the house needs serious renovating, because with my Husband's older children (16 and 14 this year) there are six of us altogether, and there are now only three bedrooms and one bathroom, and the kitchen is too small for a table big enough to seat all of us. I've sketched the changes we need to have done, so here you can see the top floor with the two existing bedrooms and the attic that we'll turn into a bedroom / dressing room loft-like thing and add a tiny bathroom; this is the ground floor, which can stay pretty much as it is, just that we'll turn the one bedroom into a dining room / study and try and fit in stairs so we can get to the basement. Which of course doesn't exist yet, except as an open space with an earthen floor and the ceiling up at about 190cm. Husband's 198cm tall. So we'll have to dig a little to fit in a proper bathroom and a small sauna, a laundry room and a man cave (!). Plus the plumbing and insulation etc. We'll keep the potato (/wine/beer) cellar that's already there.

All this takes some calculating and engineering abilities and knowledge about constructions we are not in possession of ourselves. We haven't been very quick about this: we first told Granny we would indeed like to move in the house in October 2013, a day or so before Kerttu was born, so there were some other things to take care of first. I finally got around to searching for a civil engineer to make the technical plans for the renovations in September. Found one, a sympathetic older gentleman, who came to see the house, took some notes, and told us the plans would be ready in two months, enabling us to get the bureaucracy going for the building permit, which takes a minimum of four weeks to get in the wintertime when it's quiet. Two months passed, I called him, he told me it would still take him about a month. So we met again in mid-December, he came to see the house, took some notes, and told us the plans would be ready in a month. You may see a pattern evolving here... This time, when I called him several times at the end of January he wouldn't even answer the phone anymore.

After wasting a total of five months we now have a new engineer working for us, and now it all seems to be going forwards at a faster pace. It's just that with a semi-detached house there are some regulations that include both ends of the house, of which we didn't know, so we now have to have talks with our neighbours-to-be before the engineer can actually get on with the work. But the talks are on tomorrow's agenda. Will give another report once things have twitched.

Follow my blog with Bloglovin

Ruuneresepti

Tehtiin Mummun kaa tänään vaihtarit: vietiin r-torttu, saatiin laskiaispullaa. Huomenna otetaan näitä mäenlaskuevääksi Kirvatsiin. Minä tykkään tehdä näitä! Ja vaikka tänä aamuna tuntui, että väänsin leipomuksia vaikka kuinka kauan, niin tosi nopeita ovat, muffinssityyliin. Ja ettei aina tarvitsisi etsiä uudestaan, niin tässä on resepti.

R-tortut

200g pehmeää margariinia
2dl sokeria
2 munaa
2dl vehnäjauhoa
1,5tl leivinjauhetta
2,5tl mantelijauhoa
1dl piparimurua
0,5dl korppujauhoa
1dl kermaa

yksi pieni saksalaisen kaupan rommiesanssipullo à 2ml *1dl vettä * 0,5dl sokeria * vattuhilloa ja tomusokeria ja muutama tippa sitruunamehua tai vastaavaa

1) Vaahdota elikkä hiero möhnäksi rasva ja sokeri. 2) Lisää ja sekoita joukkoon munat yksi kerrallaan (on helpompaa niin). 3) Lisää ja sekoita joukkoon vehnäjauho ja leivinjauhe. 4) Lisää ja sekoita joukkoon mantelijauho, piparimuru ja korppujauho. 5) Lorauta ja sekoita joukkoon vielä kerma. 6) Lusikoi taikina vaikka paperisiin vuokiin (tänään taikina riitti 17 kappaleeseen. 7) Paista 200 asteessa suunnilleen vartti. 8) Anna jäähtyä, ja sekoita siinä välissä kostutusta varten rommi tai esanssi, vesi ja sokeri. 9) Kostuta tortut. 10) Koristele hillolla ja tomusokerikuorrutuksella kuten parhaaksi näet.

Vanha aviopari eli kuinka riita syntyy


Tästä se lähtee.
Lähtötilanne: seesteinen lauantaiaamu. Suunnitelma / minä: leivon Runebergintorttuja ja syön aamupalan ja luen lehden rauhassa ennen kuin Kerttu herää päikkäreiltä. Suunnitelma / Mies: vie Kertun päikkäreille, tulee kotiin vähän heräilemään ja lähtee sitten salille. Taustat: Kerttu heräsi tavallista myöhemmin (klo 7.21!!!), joten aamun oletusaikataulu toteutus siirtyy noin 1,5h eteenpäin. Vanhemmat taustat: parin päivän takainen keskustelu tavaroiden vähentämisestä muutenkin kuin vain asunnonmyyntikuvien ottoa varten sekä siitä seuraanut kiihkeäsävyinen keskustelu siitä, asuuko meillä hamsteri vai useita. 
  1. Aloitan leipojaissession aamupuurovaiheessa - joka alkaa olla jo lähes nautinnollinen, koska a) lapsi ei koko ajan kiipeä pöydälle tavoittelemaan sitä tai tätä ja b) lapsi syö itse, joten c) olen vapaa tekemään muutakin kuin kököttämään sen vieressä lusikka kädessä hakemassa mielestäni rauhaa, jossa ei paljon harmita, jos puolet lautasen sisällöstä päätyy muualle kuin lapsen suun kautta sen vatsaan. 
  2. Mies laskeutuu alakertaan, syö aamiaisensa ja lukee lehden; minä vahdin Kertun ruokailua ja päästän sen leikkimään kun samalla kerään aineita ja pehmittelen voita. 
  3. Kuuntelen toisella korvalla leikkejä diagnosoiden väsymyksen määrää eli optimaalista päikkäreillelähtöhetkeä. Kyselen myös Veeralta vahvistuksia havainnoilleni, samalla kun sekoitan voita ja sokeria, kuitenkin koko ajan valmiina toimimaan päikkäreille lähdön suhteen. Mies katsoo tällä välin olohuoneessa tärkeitä urheilutuloksia tekstiteeveestä, muttei aivan pysty keskittymään, koska ihmettelee samalla mielessään, miksi huutelen naapurihuoneeseen, kun voisin yksinkertaisesti vain ottaa lapsen ja pukea sen. Itse ihmettelen, miksi ylipäätään monitoroin sekä leivontaa että lasta.
  4. Totean päikkäriajan nyt koittaneen, mutta vatkaan kuitenkin vielä toisenkin munan taikinaan. Tällä välin mies on jo vienyt päikkärihaalarin olohuoneen sohvalle, pyytää minua pukemaan lapsen sillä välin, kun pukee itsensä ja hakee vaunut ulos. Puen lapsen, jatkan leivontaa.
  5. Palattuaan sisälle liukastelemasta Mies hakee keittiön pöydältä Suomen Kuvalehden tyhjän puurokupin, ruokalapun ja mainoslehtien keskeltä. On selvästi ärsyyntynyt. Lähtee nousemaan yläkerran vessaa kohti, huomaa rappusilla siinä kaksi päivää odottaneet luistimet, ja kysyy: "Eikö näille luistimillekaan mitään muuta paikkaa ole?" Vastaan: "Juu on, Veera sovitti niitä jo, niin laitan ne siitä kyllä kassiin (logiikka: en ole vielä laittanut, koska kassista on ensin otettava pieneksi jäämässä olevat luistimet pois, hoidettava ne kuntoon ja laitettava säilöön, ja mieluiten  koko homma yhdellä kertaa, että muistan, mitä olin tekemässä, mutta tätä en sano ääneen, koska tiedän, ettet kestä kuunnella taustoituksia)".
  6. Jatkan torttuilua, Mies tuo Suomen Kuvalehden takaisin keittiön pöydälle ja hakee salikamat. Tiedustelen, josko jo toiseen kertaan tällä viikolla hukkaamani hanskat olivat siellä autossa. "Ei, mä katoin. Mitkä ne oli?" "No hö, ne mustat nahkahanskat, ne samat, mitkä jäi Mummulaan jo maanantaina. Mut miten sä oot voinu ettiä niitä, kun et ees tienny mitkä ne oli?!" "No kai mä nyt hanskat tunnistan!" "Hehheh. Harmittaa vaan, kun mä oon yleensä niin tarkka tavaroistani." "Jooo, varsinkin niiden sijottelusta." "---." Mies lähtee salille. Minä jatkan pikaisella aamupalalla, kukkien kastelulla ja lannoittamisella, keittiön ovien hinkkaamisella, torttujen koristelulla ja Veeran kanssa keskustelulla siitä, voiko vadelmahillolla tehdä kuvioita vai ei, Veeran rauhoittelulla, keittiön loppusiivouksella, muutamien lelujen keräilyllä, ja lopulta, kun mielestäni on jo tauon paikka, aloitan tämän tekstin naputtamisen. Olen istunut takapuolellani koneen vieressä noin kolme minuuttia, kun Mies tulee kotiin ja näkee muijansa siinä istuskelevan kaikessa rauhassa koneella edelleen yövaatteissaan - ja luistimetkin on vieläkin rappusilla.
Tätäkään majaa en ehtinyt siivota / siivouttaa sen kolmevarttisen aikana.
(Lopputulos: ei riitaa. Syy: olemme jo tutut keskenämme ja melko stressittömässä elämäntilanteessa, eikä ihan kaikkea enää tarvitse sanoa ääneen. Mies on ärsyttävä, koska kun se saa jotain päähänsä, se pitää tapahtua heti ilman selityksiä, eikä se muista siinä inspiraatiossaan ottaa huomioon sitä, että muilla voi olla muita suunnitelmia tai että se, mitä se näkee juuri nyt, ei ole koko totuus. Minä olen ärsyttävä, koska haahuilen ja olen välillä tosi hidas, mutta yritän samalla kovasti keskittyä yhteen asiaan kerrallaan, vaikka päässä on valmiina monta suunnitelmaa, jotka odottavat otollisinta toteuttamishetkeä - johon kyllä sitten tartun tosi tehokkaasti heti! mikä myös voi ärsyttää - mikä ei kuitenkaan näy ulospäin, minkä vuoksi välillä selitän suunnitelmiani ääneen, joskus myös silloin, kun Miehen mielentilaan ei sovi kuunnella selityksiäni. Tähän mennessä on opittu, että jotkut asiat ei muutu, mm. edellä esittämäni ärsytystekijät sekä se, että - ällötysvaroitus! - tykätään silti aika paljon toisistamme.)

keskiviikko 4. helmikuuta 2015

Päivä elämässämme - A Day in Our Lives

Hyvää iltaa, good evening.
Lyhyesti päivän uutisia, today's news in brief.

Jännittävästi keskelle kouluviikkoa sijoitettu Narukerän P21-joukkueen vieraspeli Helsingissä vei Miehen reissuun jättäen äidin huoltamaan yksin tyttäriään. Eksoottinen tilanne antaa äidille mahdollisuuden hallita kaukosäädintä eli sulkea television.

The Husband has gone on a mid-week coach trip to Helsinki (250 kilometers / 3,5 hours away) with a bandy team consisting of school kids, including Son. The boys will return to Pori at approximately 1:00 AM, giving mother a chance to enjoy time without TV.


Kiireellinen operaatio lapsen poistamiseksi vaaralliseesta kohteesta suoritettiin aamupäivällä äidin unohduttua neljäksi sekunniksi omiin ajatuksiinsa. Tajuttuaan hiljaisuuden äiti löysi lapsen eteisen lipaston päälle kiivenneenä, lompakoita, puhelimia ja avaimia tutkimassa. Lapsi palautettiin maan tasalle välittömästi.

An emergency operation in order to remove child from a dangerous position took place this morning after mother had lost herself in her thoughts for four seconds. As mother realised it was very quiet she found child from on top of the sideboard in the hall, examining wallets, telephones and keys. The child was returned to the ground immediately.


Äidille on eilen myönnetty Butter Chicken -vastaavan arvonimi. Ruokaa nautittiin tänään lounaaksi. Resepti tuodaan ehkä jakoon tuonnempana osana nopeaa arkiruokaa -sarjaa.

Mother was awarded the honorary title of Butter Chicken Manager yesterday. The dish was also today's lunch. The recipe might be shared later on in the Quick Home Dinners series.


Kerttu on saavuttanut suhteellisen hyvän lusikanhallinnan tason itsenäisessä ruokailussa. Äiti riemuitsee, vaikkei vielä voikaan irrottaa otettaan siivoussuihkepullostaan.

Kerttu has reached a relatively good level of spoon management in independent feeding. Mother is exultant although as of yet unable to let go of her cleaning spray bottle.


Talon asukkaat riemuitsivat suuresti saadessaan paketin Marenilta. "Ihan ku ois joulu taas!" hihkui Veera. Valitettavasti valokuvaaja ei ehtinyt ikuistaa innostunutta ilmettä, ennen sen vaihtumista ärtymykseksi äidin räpsimisen vuoksi.

The residents of the house were greatly delighted at the arrival of a parcel from Maren. "It's just like Christmas all over again!" whooped Veera. Unfortunately the paparazza was unable to catch the animated expression of excitement before its turning into great annoyance due to mother's snapping.



Miehen poissaolo ei juuri vaikuttanut keskiviikkoillan rutiineihin. Tavallisesta poiketen Kerttu kuitenkin pääsi mukaan Veeran muskariinvientireissulle. Muskarin aikana äiti ja Kerttu kävivät ruokaostoksilla ja palasivat sen jälkeen konservatorion käytävälle urheilemaan ja nauttimaan iltapalaa.

The absence of Husband did not have a drastic effect on the Wednesday evening routine. Kerttu, however, was now allowed to join mother in taking Veera to her music play group lesson. During the lesson mother and Kerttu went grocery shopping and then returned to the conservatory for some sports and evening snacks.
  

Mainitut ruokaostokset suoritettiin K-niinkuin-Kerttu -kaupassa, jonka sisäänkäynti oli purkutöiden vuoksi siirretty aivan väärälle puolelle rakennusta. Työmaata kiertäessään äiti oli onnellinen siitä, että maisema näytti sotatoimialueelta vain vinksahtaneen mielikuvan vuoksi, ja ihmeissään siitä, että paljon puhuttu ja kilpailutettu kampusalue nyt todella oli muotoutumassa.

This is not Ukraine, but a former supermarket.

Päivän muita kohokohtia olivat muiden muassa se, kun naapurikorttelin Leo oli leikkimässä Veeran kanssa Kertun päiväuniaikaan, jolloin äitikin sai ottaa rauhassa puolen tunnin tirsat, ja Kertun kummalliset tuuletusliikkeet, joita toistettiin useita kertoja vatsat naurusta kippurassa.

Other highlights of the day included having Leo from the next block over for a play date during Kerttu's nap time, allowing mother to drift away to another level of consciousness for a half an hour or so without having to answer questions or entertain daughter, as well as quite Twin Peaks-ey celebratory movements created and repeated by Kerttu for a length of time, doubling as strenuous abdominal workout.



Toisto tuo taidon. Repetition is the foundation for excellence.

Follow my blog with Bloglovin

tiistai 3. helmikuuta 2015

Remppahommia: uusi suunnitelma

Rakennussuunnittelijarintamalla tähän mennessä tapahtunutta:
Baby steps towards the new home.
  • syyskuun alkupäivinä soittelin alueen rakennusinsinöörejä läpi löytääkseni remontille vastuullisen suunnittelijan - monella oli jo ihan tarpeeksi tekemistä, mutta lopulta puhelimeen vastasi yksi, joka lupasi tulla katsomaan kohdetta
  • ihan lähipäiviin siihen sovittiin treffit paikalle, ja puolen tunnin odottelun jälkeen soitin suunnittelijalle, joka pahoitteli olevansa hiukan myöhässä, mutta saapuvansa aivan hetken kuluttua, ja saapuikin; kierrettiin kerrokset, puhuttiin toiveet läpi ja annettiin alkuperäiset piirustukset kopioitavaksi; asiaan palattaisiin parin kuukauden kuluttua, kun suunnitelma olisi valmis
  • alkuperäiset piirustukset palautuivat heti seuraavana päivänä
  • marraskuussa odottelin yhteydenottoa ja päädyin lopulta siihen tulokseen, että on parasta soittaa itse; suunnittelija ilmoitti, että vielä kuluisi kuukausi, eli että joulukuun alussa sopisi soitella hänelle seuraavan kerran
  • periaatteessa olin ärsyyntynyt siitä, että yhteydenottovastuu olikin minulla
  • otin yhteyttä joulukuun puolivälin lähestyessä; uusi palaveri sovittiin
  • joulukuun palaveriajan koittaessa suunnittelijaa ei taaskaan näkynyt, joten parinkymmenen minuutin odottelun jälkeen soitin perään ja selvisi, että minun palaveriaikani oli tuntia aiemmin kuin suunnittelijan, joka kuitenkin saapui aivan hetken kuluttua paikalle; saavuttuaan kiskaisi esiin alkuperäisistä piirustuksista ottamansa kopiot ja kyseli uudestaan muutostarpeet sekä kiersi kerrokset uudestaan kameran kanssa - emme kehdanneet suurieleisesti ihmetellä, mistä toisto johtui, mutta harmitus siitä, ettei asia ollut lainkaan edennyt, ei ehkä täysin jäänyt huomaamatta
  • palaverin päätteeksi suunnittelija naurahti palaavansa asiaan kuukauden päästä, tammikuun alussa, ja että jos ei hänestä kuuluisi, niin voitaisiin tehdä niin kuin tähänkin asti, ja soitella perään
  • soittelin perään, tällä kertaa muutamaan kertaan ilman tulosta, ja soittelin sitten toiselle suunnittelijalle
  • uusi suunnittelija vastasi heti, sovittiin treffit, laitoin sähköpostissa kirjallisesti kaikki meidän toivomukset saman tien suunnittelijalle tiedoksi palaverin pohjaksi
  • suunnittelija saapui eilen paikalle mukanaan rakennuslupahakemus, kaavat ja meidän toivomukset, kiersi kerrokset, selitti mahdolliset kompastuskivet (paritalotontin yhteinen rakennusoikeus ja tieto, jonka mukaan alueen kaava on kumottu - jos pitää paikkansa, rakennuslupia ei myönnetä ennen uuden kaavan hyväksymistä) ja lupasi selvittää kaava-asian, jos me selvitetään seinänaapurin mahdolliset rakentelut
  • palaamme asiaan toivottavasti heti ensi viikon alussa
Sormet ristiin, että kaava löytyy, koska tänään päätettiin myös, että tämä talo todellakin menee nyt sitten myyntiin. Ensi viikolla otetaan kuvat, ja välittäjä antoi hienovaraisen vinkin, että pikkutavarat kannattaa siirtää kuvista pois... On tässä sen verran pintaremppaohjelmia katsottu, että jotain taikatemppuja tehdään!

Lopuksi vielä kysyn itseltäni: kun joku asia ei tunnu etenevän, mistä tietää, pitääkö sille vaan antaa aikaa, vai todeta, ettei tämä nyt kyllä onnistu? Ja voisiko sen tiedon puristaa itsestään alle viidessä kuukaudessa?

No, ehkä ei. Eipä meillä sillä tavalla kiire tässä ole.

sunnuntai 1. helmikuuta 2015

Mun tytöt tänä viikonloppuna

Veera oli Mummulassa yökylässä saamassa one-on-one -erityishuomiota. Niillä on siellä ihan omia tyttöjen juttuja, mikä onkin tosi kiva. Isosiskous on rankkaa, varsinkin, kun ei halua sanoa ääneen, miten rankkaa se on, kun pikkusisko tuntuu vievän vanhempien huomiosta aivan suhteettoman suuren osan, kun itsekin niin kovasti sitä rakastaa ja tuntee tietävänsä, että sillä on oikeus siihen, kun se on niin pieni. Ja äiti, itsekin isosiskona, kuvittelee tunnistavansa tunteen, ja yrittää useilla eri tavoilla, joista jonkin toivoo olevan tarpeeksi uskottava, viestiä isosiskolle, että tällä on aivan yhtäläinen oikeus vaatia vanhempiensa huomiota, ja pelkää unohtavansa viestinsä sisällön taas seuraavan kiukkukohtauksen aikana.

Vanhempi tyttäreni tarvitsee paljon enemmän unta kuin malttaa omaehtoisesti nauttia. Jo muutaman viikon ikäisenä se halusi seurustella, kun meillä oli vieraita, ja valvoi kahdeksan tuntia putkeen. Sillä on sisäsyntyinen tarve kokea koko maailma koko ajan, eikä se varmasti nukahda kesken iltapuuron ja tuota meille hauskaa kotivideomateriaalia. Koska sen aivoissa surraa jatkuvasti mitä ihmeellisimpiä ajatuksia, se kuitenkin tarvitsisi lepoa, jottei suureksi kasvaneiden tunteiden aiheuttama itku ja/tai uupuneisuudesta syntyvä turhautunut kiukku pääsisi valloilleen. Kun se yhdistyy vähän negatiiviseen temperamenttiin ja jäätävään pikkuvanhuuteen, tulos voi olla äärimmäisen raastava ja hermoja koetteleva. Siksi on tullut pohdittua näitä lapsi&uni -juttuja enemmänkin.

Yökyläillessä on hauskaa ja aika kuluu siivillä ja uni olikin tullut vasta kymmeneltä. Uuteen aamuun herättiin kuitenkin tietenkin jo puoli kahdeksalta. Iltakuuden jälkeen tyttären ilme alkoi muuttua sulkeutuneemmaksi ja hyvin vakavaksi, eikä mikään kauheasti enää huvittanut. Puoli kahdeksalta minä menin pistämään pikkusiskon petiin ja jäin lueskelemaan ja hihittelemään Bridget Jonesia ja Mad about the Boyta, jonka Leena minulle lainasi, ja kuuntelin toisella korvalla alakerrasta kuuluvaa vollotusta. Tyttö sai itsensä koottua isänsä myötätuntoisella avustuksella, mutta kun se kahdeksalta kiipesi kuuntelemaan iltasatua, ei päästy kuin ensimmäiselle sivulle, ennen kuin ääni alkoi väristä ja kyynelten kostuttama vuodatus alkoi uudestaan: ikävä oli valtava, toinen yö olisi pitänyt saada olla vielä, nyt on ihanaa kun yöpaita ja unikaverit vielä tuoksuu Mummulta, mutta mitäs sitten kun ne pestään ja ne alkaakin tuoksua meiltä, ei ole mitään muistoa Mummusta - no mutta ajattele miten kiva on, että sä voit käydä moikkaamassa sitä jo vaikka heti huomenna uudestaan! - no joo-o, mutta... mutta... mutta entäs sitten kun se kuoleeee!!! byhyyyyy! Kuuntelin ja paijasin ja kyllä se rauhoittui. Mutta voi toista. Voi pientä.

Ja sitten ihan toisen sävyisiin asioihin: johtuipa sitten eilisistä House of Lola -vaatekutsuista tai sitten muuten vaan kokonaisvaltaisen muotivainun syttymisestä tässä herkässä 15kk 6pv iässä, mutta Kerttupa valitsi tänään ihan ensimmäistä kertaa ikinä itselleen asun! Ei siis pelkkiä asusteita, vaan ihan vaatekappaleita oman makunsa mukaisesti. Kertun vaatteet säilytetään hoitopöydän sijainnin jäljiltä vessan laatikostossa, johon se totta kai itse ylettyy vähän liiankin tehokkaasti ja päivittäin käy ihailemassa tekstiileitään sekä kuljettaa niitä herkästi yllätyksellisiin paikkoihin. Tänään tyttö tuli vessaan, avasi laatikon, otti sieltä apinatunikan, antoi sen äidille ynähdyksen kera ja nosti kädet pystyyn. Äiti kysymään, että ai haluutko tän päällesi, ja Kerttu nyökkää: jjoh. Äiti suostuu hiukan huvittuneena, tunika puetaan, ja seuraavaksi lapsi osoittaa henkariin: nallenkorvahuppari. Ai se myös? Jjoh. Saatuaan myös hupparin päälleen lähti tyytyväisenä viipottamaan olohuoneeseen vetoketjua rämpläten.

Toista yhteistä lasta odotellessa toivoimme, ettei tulisi ihan edellisen kopiota. Synnytyssalissa tuli déjà vu: ellei vauvan tukka olisi ollut selvästi lyhyempi ja vaaleampi, olisin voinut vannoa, että sylissä oli sama tyyppi kuin viisi vuotta aiemmin. Näyttävät myös molemmat olevan vähän huonoja nukkujia ja tietävän selvästi oman vaatemakunsa. Nukkumisen osalta olin jo tyytynyt kohtalooni, mutta enpä taida päästä käyttämään tätäkään lastani itse pukemanani asusteena.

Follow my blog with Bloglovin