Löysin itseni 20-vuotiaana tilanteesta, jossa Miehen mukana tulivat pienet lapset, joiden äiti en missään tapauksessa ollut, mutta joista olin valmis kantamaan painavaa vastuuta. Biologisten vanhempien keskusteluyhteys säilyi erosta huolimatta kuitenkin niin hyvin, etten joutunut - tai päässyt? - siihen vastuunkantajan rooliin, johon olin valmistautunut: lapsia koskevat periaatepäätökset ja -keskustelut hoituivat isän ja äidin välillä, ja minä sitten asettelin omat ajatukseni niin, että linja oli mahdollisimman toimiva koko aikuisrivistössä. Äitipuolena ja kertaalleen eronneen pienen lasten isän uutena puolisona ainoa vaihtoehto tulevaisuutta ajatellen oli tietoisesti asettaa lasten etu aina ensimmäiseksi, eikä kyseenalaistaa sitä edes silloin, kun itsekäs romanttisuus vaati päästä osille, vaan omaksua suuria linjoja koskeva kärsivällisyys toiseksi luonnoksi.
Tavallaan asemani oli helppo, koska pystyin soveltamaan siihen jo aiemmin vakiintuneita suhteitani sukulaislapsiini. Suurin ero oli siinä, että toisin kuin suhteessa sukulaisiin, jaan kotini bonuslasteni kanssa. Tästä on noussut ristiriitaisia tunteita: lapset ovat minulle hurjan rakkaita ja tärkeitä, ja haluan heidän tuntevan, että heillä on koti kahdessa osoitteessa, mutta samalla, kun olen suosiolla jättäytynyt kaappaamasta vastuuta, olen luovuttanut suuren osan arkipäiväisestä auktoriteetista pois myös omalla reviirilläni. Äitipuolena siis olen tavallaan pitäytynyt jälkiteini-ikäisessä irrallisten individuaalien kohtaamistilassa. Tällä hetkellä, kun lapsipuolet lähestyvät huimaa vauhtia omaa henkistä ikääni, rooli tuntuu koko ajan toimivammalta! Toivon, että päädymme jollakin tasolla vertaisaikuisiksi.
Äitipuolihistorian jälkeen oman lapsen syntymä oli aivan käsittämätön, tajunnan räjäyttävä tilanne. Olisin muutenkin varmaan ollut ihmeissäni siitä, että olen jonkun äiti, mutta kun useita vuosia olin törmännyt tilanteisiin, joissa enemmän tai vähemmän alleviivatusti en ollut näiden lasten äiti, tämä todellisuus tuntui ihan uskomattomalta. Kesti hyvin kauan ymmärtää, että lapsi todellakin oli minun! Että vaikka nyt ymmärsin järkyttävän painavan vastuun olevan myös minulla, kiintymyssuhde olisikin tällä kertaa itsestään selvästi molemminpuolinen! Minä ja lapsi olimme yhtä!
Överiksihän se meni: yhteen omaan lapseen, sen suloisuuteen ja viisauteen keskittyessä oli yhtäkkiä kovin vaikeaa vetää rajoja lapsen ja itsen välillä. Kun tunnistin lapsessa jonkin tunteen, jota itsekin olin joskus tuntenut, imaistuin siihen mukaan itsekin. Ja tietenkin halusin, että lapsi saisi sellaisia kokemuksia, joista se rakentaisi tasapainoisen itsen, kaikkea hyvää ja hitusen huonoa, ettei tulisi väärää kuvaa elämästä. Miten paljon ehdinkään viiden vuoden aikana ajatella ja analysoida kaikkea lapseen liittyvää: omaa käytöstäni, omaa vanhemmuuden filosofiaani, omaa lapsuuttani, lapsen ominaisuuksia, lapsen mahdollisuuksia, rakkautta, rajoja, rentoutta ja ryhtiä... Ja kykyä ymmärtää ja kyseenalaistaa - miten se annetaan lapselle?Suhtautuminen äitiyteen oli minulle vaikeaa. Tiesin, etten ole Äiti-tyyppinen henkilö. Ainakin, jos se tarkoittaa ihmistä, joka nauttii kotona touhuamisesta, ja joka osaa keskittää mielenkiintonsa lapsiinsa ja kotiinsa ja käsinkosketeltavaan arkeen. Arvostan suuresti niitä ammattilaisia, jotka ovat esikoistani työkseen hoitaneet ja kasvattaneet, jotta olen voinut itse tehdä ajattelua ja suunnittelurauhaa vaativaa työtä. Samasta syystä arvostan suuresti niitä äitejä, jotka malttavat olla lähellä lastensa ensimmäisinä vuosina, koska itse tunsin onttoutta, kun laskin ne vähäiset tunnit, jotka työpäivän jälkeen ja ennen nukkumaanmenoa hänen kanssaan vietin. Vastapainoksi halusin todella olla läsnä silloin, kun olimme yhdessä. Mikä mainio tapa hankkia riittämättömyyden tunnetta ja kokea epätäydellisyyttä!
Toisen lapsen syntyminen nostatti uudenlaiset kuohut. Tällä kertaa tiesin haluavani kokeilla äiteilyä pidempään - ei minun tehtäväni ollut osoittaa koko maailmalle, että suomalaisittain aikaisen työhönpaluun ja tarpeeksi hyvän äitiyden voi yhdistää, vaan elää sellaista elämää, joka pitää minut onnellisena! Tässä elämänvaiheessa se tarkoitti kokoaikaiseksi Äidiksi alkamista. Kotielämä tekee kummia ihmisen pään sisällölle: kun ympyrät kutistuvat, elämän rytmiä on helppo yksinkertaistaa ja hidastaa. Tästä näkökulmasta en kauheasti ole huolissani, miten urani käy, kun olenkin pois aktiivisesta työelämästä vaikkapa 20 perättäistä kuukautta. On helppo kohautella olkapäitään. Arkipäivässä ei tarvitse tsempata älyllisesti, mutta fyysisesti ja psyykkisesti on kovilla, kun rauhalliset lehdenlukuhetket ovat harvassa ja kommunikointi pääasiallisen seuralaisen kanssa on haparoivaa, ja lisäksi olet koko ajan itse vastuussa sekä omasta että lapsen hyvinvoinnista.Pieni henkinen sumu ja itsereflektoinnin mahdollistavan rauhallisen ajan puute on saanut aikaan sen, että minusta on tullut Äiti. Sellainen tyyppi, joka ei koko ajan mieti, tekeekö nyt oikein lapsen kokonaisvaltaista onnea ja kehitystä ajatellen ja suhteessa itseen ja parisuhteeseen, vaan lähinnä niin kuin parhaaksi sillä hetkellä näkee, jos ja kun energiaa riittää. Aina ei riitä, eikä tarvitsekaan. Kuopusrassun ensimmäisiä juoksuaskeleita ei ole videoitu, se on niinkuin suunnitelmissa, mutta taisi jäädä toteutumatta. Se on sylissä paljon, mutta en minä keskity tietoisesti nauttimaan jokaisesta sylittelyhetkestä. Nautin siitä, että se on. Ja minä olen. Ja siitä, että esikoisen kanssa kuitenkin muistan keskittyä tietoisesti nauttimaan meidän aivan erilaisesta suhteestamme. Ainakin silloin tällöin.
Nykyään, jos joku jossain huutaa äitiä, reagoin heti. Se olen varmasti minä.
Follow my blog with Bloglovin
