Ajatukset kohti uutta kotia

Piti soittaa tällä viikolla rakennussuunnittelijalle, mutta enpä soittanut, koska en halunnut ensin tsempata itseäni muistamaan, että pitää soittaa, ja mahdollisesti saada sitten vastaukseksi, että ihan vähän on vielä homma kesken, soitatko ensi viikolla uudestaan. Siis en ollenkaan tiedä, olisiko näin voinut käydä! Mutta periaatteessa: työn tekijä itse varmasti tietää, milloin suunnitelma on siinä pisteessä, että sitä voidaan yhdessä viilailla, joten olisin voinut viikon aikana myös iloisesti yllättyä siitä, että oma puhelimeni olisi pirissyt.

Suunta oli selvä jo 4,5 vuotta sitten.

Tilanne on nyt se, että anoppini asuu tuossa lähellä paritalon puolikkaassa, joka on yhdelle ihmiselle turhan suuri. Samalla tontilla on perusporilainen piharivi, eli pieni piharakennus, jossa on aikanaan asunut kaksi perhettä kokonaista mukavasti, mutta nykyajan standardien mukaan siitä saadaan kohtuullisella remontoinnilla kiva ja tilava asunto Mummulle. Ilmassa on jo vuosia pulpahdellut toive siitä, että jompikumpi pojista muuttaisi kadun varren taloon ja pihariviin saataisiin taas perustaa mummula.

Juuri ennen Kertun syntymää uskalsimme luvata, että Mummun toive toteutuu: me ostaisimme Miehen lapsuudenkodin, remontoisimme sen omien tarpeidemme mukaiseksi ja muuttaisimme sinne, kunhan ensin hoitaisimme piharivin remontin.

Kun tästä puhun ystäville, sukulaisille ja tuttaville, saan osakseni ensin kysyvän katseen, kenties vähän vinon hymyn siinä lisänä, ja sitten suoran kysymyksen: "Niin että anopin kanssa samalle tontille vai?" Juu. Myönnän, että ajatus oli ensin tyrmäävä. Aika on kuitenkin tehnyt pehmittävän tehtävänsä, ja tällä hetkellä ratkaisussa tuntuu olevan pelkästään hyviä puolia.

1. Perinne jatkuu: kun Mies oli pieni, mummula oli takapihalla. Isomummu siirtyi toiseen ulottuvuuteen jo vähän ennen Veeran syntymää, mutta itse säilytän mielessäni ihanan idyllistä mielikuvaa kesäpäivistä, kun hengailtiin siellä piharivin rappusilla ja juteltiin Isomummun kanssa maailmasta. Siinä siirtyi tietoa ja ymmärrystä, ja sydän laajeni. Seuraavienkin sukupolvien on saatava kokea sama!
2. Pienillä koululaisilla on turvapaikka lähellä. Ei tarvitse hätäillä, jatkuuko iltistoiminta.
3. Mummulla on apu ja viihde lähellä. Jos tarvitaan hillopurkin avaajaa, kauppa-apua tai muuten vaan lähimmäistä, me ollaan siinä.

Koska minun anoppini ja hänen anoppinsa välillä on aikanaan nelisenkymmentä vuotta sitten tehty sama siirto, ja asiasta on keskusteltu ihan avoimesti, meillä on yhteinen ymmärrys siitä, mikä on kenenkin koti, ja ajan myötä varmaan kehittyy meidän tapa asua vierekkäin.

Jaa mutta ei. Onhan tässä yksi miinusmerkkinen puoli kuitenkin. Meidän nykyinen asunto on isompi, ja sinänsä rakas ja hyvin tällaista uusperhemeduusakuviota jo kohta yhdeksän vuotta palvellut. Tämän takia remontti tulee olemaan aika haastava. Nykyisellään asunnossa on eteinen, keittiö, olohuone, makuuhuone ja kylpyhuone, jossa on vessa ja pesukoneliitäntä, sekä yläkerrassa kaksi huonetta. Me tarvitaan sisäsauna, erillinen tila vaatehuollolle, toinen vessa ja nukkumapaikat ja ruokailutila neljälle/kuudelle hengelle. Ja pyykkikuilu. Näistä osa on rakennettava nykyisin kylmänä varastotilana toimivaan kellariin sitä kuitenkaan kauheasti syventämättä, ja osa aseteltava vintin tällä hetkellä kylmään puolikkaaseen, josta tehdään jonkunlainen monitoimialue.

Teknisiä ratkaisuja odotellessa siis tässä visioin mielessäni, minkälaisia sisustusvaihtoehtoja meillä on. Allekirjoitan Design*Sponge -blogin lausunnon kodin hengen rakentumisesta ja hyvästä suunnittelusta, ja aion nyt vähän selailla, ennen kuin pelastan houdinihenkisesti kärryistään kohta herätessään pakenemista yrittävän rakkaan kääpiöni itsenäisen Suomen kosteahkolta talvi-ilmastolta.

Follow my blog with Bloglovin