Katso (nuorta) ihmistä

Kävin läpi jonkun hurjan henkisen myllerryksen, kun bonuspoikanen täytti viisi ja puoli vuotta sitten kymmenen. Ne oli näitä "ei voi olla totta, vastahan se oli ihan pieni, miten vanha minä nyt sitten olen, ja kylläpä aika kuluu nopeasti, näin jälkikäteen katsoen ainakin" -pyörremyrskyjä, joita kai aina silloin tällöin läheisten ihmisten uusia pyöreitä vuosia täytellessä täytyy kokea, ja enemmän kuin sitä, miten toiset ovat vanhenneet, ne koskevat tosiasiassa nimenomaan sitä ihmettelijän omaa vanhenemista.

Sellainen kultareunus tässä tuntuu olevan, että kun kerran selviää siitä, että joku nuori ihminen täyttää esimerkiksi 40 vuotta, sitä ei tarvitse hämmästellä muiden tuttujen kohdalla enää uudestaan. Ja kun yksi meidän pikkupallero on mennyt kouluun ja täyttänyt kymmenen ja alkanut muuttua aikuiseksi ihan silmissä, niin noiden jäljestä tulevien kanssa ei jaksa enää olla ihan yhtä hämmästynyt.

Poikanen on nyt siinä elämänvaiheessa, että lähiviikkoina täytyy tehdä tulevaisuutta koskevia valintoja. Sillä on herkän ikänsä huomioiden ihailtavan selvät suunnitelmasävelet, ja mikä hienointa, suunnitelmat ovat täydellisessä sopusoinnussa pojan lahjakkuuksien ja taipumusten suhteen. Tähän on vuodesta 2007 ammattikoululaisia läheltä seuranneen työminän todettava, että suurempaa onnea ei isossa skaalassa tuon ikäisellä voi olla, mutta itse ne eivät sitä tietenkään vielä arvosta tai ymmärrä.

Raaka tuntuma on, että tämän hetkisessä Suomessa väärä yhteishakuvalinta on paljon huonompi juttu kuin vielä vaikka 20 vuotta sitten, ja minä luulen, että se johtuu juuri siitä, ettei umpikujia ole: omaa alaa ja juttua voi hakea tai joutua hakemaan vuosikausia, tai sitten väärä koulu tai ala voi ehtiä viedä motivaation ja uskon omaan itseen, ennen kuin opiskelijahuolto ehtii auttamaan paremman polun löytämisessä. Kumpikaan vaihtoehto ei ole omiaan lisäämään elämänhallinnan ja sitä kautta onnellisuuden tunnetta. Mutta sitten taas toisaalta: jos asenne on kohdallaan, eli vastoinkäymisiä on opittu kestämään, lyhyt sivujuonne omaa juttua etsiessä ei tietenkään ole mitenkään vakava juttu.

Mutta että peruskoulu on kohta siis käyty. Ohhoh. Minä olin tuon ikäisenä tiennyt jo ainakin puolet elämästäni, että minusta tulee arkkitehti, ja menin siksi 9,8 keskiarvollani mihin lukioon halusin, koska tiesin, että pitkä matikka ja kuvis olisivat ne olennaisimmat asiat. Sitä en tiennyt, että päässäni surisisi vähän muitakin asioita, ja että lukio vaatisi jonkun verran enemmän työtä kuin yläaste, ja ettei sitä enää ehkä noin vaan marssittaisi mihin tahansa. Kun Hervannasta tuli aikanaan postia, että sisäänpääsy jäi 0,28 pisteen päähän, eikä mitään takaporttia eli varasijoja ollut, keräilin auki loksahtanutta leukaani lattianrajasta jonkun aikaa, kunnes sitten tajusin olla edes vähän tyytyväinen siitä, että kakkosvaihtoehdon sisäänpääsyrajat ylittyivät reippaasti.

Vanhan ihmisen otsarypyt.

Eihän tässä nyt lainkaan huonosti ole oman työllistymisen suhteen käynyt - päinvastoin suorastaan! Jonkun verran olen kuitenkin kieltämättä jossitellut, kun tiedän, että saisin väristyksiä kaavoituksesta ihan yhtä lailla kuin ovenkahvoista, ja tiedän senkin, että sosiaalisissa tilanteissa, niinkuin vaikka teini-ikäisten täyttämässä luokassa, kuluttamani energian palauttamiseen tarvitsisin melkein saman verran omaa hiljaista ajatteluaikaa. Myötäelän nyt kovasti pojan tilannetta, ja toivon, että unelma-ammatti pysyy kirkkaana mielessä ja suunta selvänä, päädytään maaliin sitten mitä reittiä tahansa.

Ohhoh. Kylläpäs taidan olla vanha. Ysiluokasta on 19 vuotta aikaa. Ohhoh.

Follow my blog with Bloglovin