Kohta koululainen

Tässä nurkkia sattuneesta syytä nuohotessa huomasin, että parhaiden talvikenkien takasauma oli alkanut purkautumaan. Avaimiakin piti teettää. Ja hakea kahvipullaa ja leipää. Varsinkin piti toimittaa yhdistyksen jäsenkortin malli kauppahallin lounaspaikkaan, jotta ihmiset saisivat alennuksensa. Lisäksi piti keksiä jotain toimintaa aamupäivään, jotta Kerttu pysyisi hereillä vähän pidempään, ja nukkuisi selkeästi päikkärit eikä yöunen pidennyspätkää, jolloin ehkä yöuni voisi joskus tulevaisuudessa jatkua yhteen pötköön vähän pidempään.

Nostin pienemmän lapsen vaunuihin ja isompi tarttui ilman eri kehotusta liikuttavasti aisaan kiinni, juuri kuten oli tarhavuosinaan oppinut. Suuntasimme siis aluksi kauppahalliin. Aika harvoin siellä tulee käytyä, hävettävän harvoin, ja yksi tekosyy on se, että karkkikauppa on heti ovella, ja aina pitää keksiä joku juoni, että saa lapset/itsensä siitä ohi pistäytymättä sisään. Synttärilahjaostos mielessä suostuin nyt kuitenkin tällä kertaa. Pistäytymiselle tuli hintaa kaksi suklaamestaruusmitalia, pieni pussillinen aikuisten ihanuuskonvehteja, toinen pussillinen 45 minuuttia kestäviä imeskelykarkkeja sekä kuusi pikkurasiaa pikkukarkkeja pikkuihmiselle tarpeen tullen (?) tarjottavaksi (tai sitten äkillisen makeanhimon iskiessä aikuiselle turvaksi).

Karkkikaupan mainio täti tarjosi vielä kaupantekijäisiksi höpöhöpökarkin, joka värjäsi kielen. Sitä piti mennä ihastelemaan Suutarittaren peilistä kulmittain vastapäätä sijaitsevasta kioskista. Samalla jätin näppärästi omat kenkäni korjaukseen (joka kerta tätä ihmettelen: korjauksen hinnalla saa kuin uudet kengät!) ja sain teetettyä lisäavaimia. No sitten tajusin, että vieressä oli sekä pullakauppias että myös leipäkioski, joten nekin tarpeet tulivat täytetyiksi. Eipä tarvinnut lähteä muihin liikkeisiin patsastelemaan, joten pääsimme etenemään suoraan reissun loppuhuipennukseen, eli hengailuun Luontotalo Arkissa ja sen lepakkonäyttelyssä.

No niin. Arkissa molemmat tyttäret nautiskelivat talon annista ikätasonsa mukaisesti, toinen enemmän kiipeiltävistä rapuista ja suloisista elukoista, toinen museoukkelin henkilökohtaisista informaatiopalveluista. Jälkimmäinen osaa kysellä ja ihmetellä ja ottaa ilon irti ihmeellisyyksistä, mutta on vielä onneksi sen verran lapsi, että mielenkiinnon sammuessa, joskus ihan yhtäkkisesti, saattaa vaihtaa puheenaihetta lennosta johonkin aivan muuhun, mikä on jotenkin söpöä minusta. 

Kuitenkin se tekee sitä ilman varoitusta enää aika harvoin. Ja sitten, jos se on tehnyt jotain vähän hölmöä, se tulee kertomaan siitä ja aloittaa: "Tää on nyt vähän paha juttu, mutta..." ja voi miten olen iloinen siitä, että se niin tekee! Se semmoinen viisi-kuusivuotiaan vähän ärsyttäväkin pikkuvanhuus alkaa olla mennen talven lumia, ja vaikka tunteet purskahtavat varmasti helposti pintaan vielä kaukana tulevaisuudessakin, niin jotenkin se osaa niitäkin jo hallita paremmin kuin vielä vähän aikaa sitten. Se on reipas ja sopivasti rohkea ja varovainen.

Ja nyt kun sillä on se oma kotiavain, se totesi, että "mulla on nyt niinkun isojen setti: oma puhelin, lompakko ja avain". Kyllä. Se on jo iso, ja osaa käyttää puhelinta ja avainta, joten syksyä ja kouluun menoa ajatellen hommat on hallussa, ja kolikoiden kanssakin se pärjäilee joten kuten.

Olen minä varmaan nyt vähän haikea kuitenkin... Mutta kovasti odotan tässä, että minkälaiseen isoon lapseeni tässä tulevina vuosina saan tutustua. Esimaku on hyvä.

Follow my blog with Bloglovin