Moi, se on mää!
Luovutin kieliasian suhteen kun oltiin reissussa ja huomasin, ettei mistään tuu mitään jos kaikki puhuu eri kieltä eikä ymmärrä, mitä muut sanoo. Selvästikään muut ei aio opetella mun omaa kieltä, mutta norjalaisetkin oppi sanomaan äiti ja tutti kun niitä tarpeeksi toistelin, joten kai suomessa jotain toimivaa sitten on. Tänään aloin käyttää sanaa tunneli, kun hokasin, että kun tuolin kaataa, niin sen alta voi melkein ryömiä. Niin ja päätin, että se yksi eläin ei nyt sitten enää ole maaau vaan kissa. Perheenjäsenet on aina melkein liikuttavan innoissaan, kun otan jonkun uuden sanan käyttöön. Niistä puheen ollen muuten on ollut ihan sairaan hienoa nyt kun kaikki sisarukset oli taas kotona, niin että kun tulee jonkun kanssa tappelua, tönimistä tai muuten vaan erimielisyyttä, niin on monta turvallista syliä, mihin pääsee itseään kokoilemaan. Ja sitten, kun on vaikka nukahtamassa päikkäreille, voi luetella kaikkia nimiä: isskä, Ee-a, mummu, mää, Jooja, Rhaaha, äiti, Apa, Kaa-e, Naa-e...
Veera on kuulemma menossa kouluun. En tiedä, mikä se juttu oikeasti on, mutta jotenkin nämä selkään laitettavat kassit siihen liittyy. Ja koska minä haluan tehdä samaa kuin kaikki muutkin, koska osaan ja pystyn ja olen tosi taitava ja iso (paitsi kun menen äidin syliin tishille, vaikkei se enää oikein mua siihen halua päästää, mutta kun näytän, että olen näin pieni, sitä alkaa hymyilyttää ja se käy pehmeen näköseks ja antaa mun olla siinä), niin otin sitten oman reppuni ja ilmoitin, että mää ijjä kou-uun. Tuntuivat hyväksyvän ajatuksen aluksi, mutta kun sitten pistin kenkiä jalkaan ja olin jo menossa ulos, ne käskivät sittenkin takaisin ja sanoivat, että vielä ei saa lähteä yksin kouluun. Hmm. No, jatketaan nyt lomailua vielä. Niin ja ne sanoo että päiväkotiin mää olen menossa. Kai se sitten käy.
Niin täällä uudessa kodissa nyt sitten ollaan, ja tykkään kyllä kovasti syödä tässä keittiöjakkaralla istuen, vaikka aikuiset nykyään suositteleekin istumaan ruokapöydän viereen syöttötuoliin. Kerran olen tästä tippunut vahingossa, mutta ei se kauan haitannut. Yleensäkin laskeudun aika pehmeästi, vaikka otsassa onkin jatkuvasti joku kuhmu tai mustelma. Aika nopeasti hokasin, miten saarekkeen päälle kiivetään jakkaralta käsin, mutta se ei kuulemma ollut hyvä taito. Syöttötuoliin kiipeäminen ei enää aiheuta ryntäilyjä tai huokauksia, eikä iskäkään enää vahtaa rappusten kiipeämistä niin tarkati kuin ennen. Se muuten osti trampan meille, siinä on niin hienoa pomppia! Reilu viikko sitten opin tekemään siinä kuperkeikan, ja nyt teen niitä olohuoneen matollakin. Temppujen tekeminen on ihanaa, ja ilveileminen. Leikin, että puhun puhelimessa: ookoo, oo koo, ookoo, mooi - ookoo, moi, ja äiti nauraa kippurassa! Nyt juuri olen tajunnut, että voin ihan tahallani mennä naurattamaan näitä tyyppejä. Jonain päivänä koitan vielä saada ne harhautettua sillä, kun olen tehnyt jotain hölmöä, mistä ne ei tykkää...
Ne ei tykkää, kun mä kinaan Veeran kanssa, jos me halutaan istua samassa kohdassa tai pidellä samaa tavaraa, tai jos seison jonkun kiikkerän huonekalun päällä tai jossain reunalla, tai yritän tulla trampalta tai rappusia alas etuperin, tai kokeilen, miltä näyttää maitolammikot pöydällä, tai palastelen ruokaa ja heittelen sitä sitten alas pöydältä. Mää en tykkää, jos mua estetään silloin, kun selvästi sanon, että mää aauu ITTE. Sitten pääsee kyllä huuto ja suupielet valahtaa pettymyksestä. On kamalaa tulla rajoitetuksi!
Eikä äiti tykkää siitäkään, jos otan sen puhelimen ja alan näpsiä sillä kuvia, mutta joskus se antaa mun silti tehdä niin. Sitten tulee mekkalaa, kun vasta pääsen alkuun, ja se haluaakin puhelimensa jo takaisin! Melkein aina vieläkin kyllä tottelen - se laskee usein viiteen, jos en heti usko, ja sitten kolmosen tai nelosen kohdalla viimeistään teenkin, niinkun se pyytää, ja jos se pääsee vitoseen niin sitten se tulee ja ottaa puhelimen tai mikä mulla sillä hetkellä sitten onkaan tai nappaa mut pois jostain paikasta - mutta nyt kun olen näin iso niin en aina kyllä jaksaisi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti