Plussan puolella

Lähtökohdat päivälle eivät olleet parhaat mahdolliset: pienempi lapsi herätti minut räkä poskella, nenän pielissä ja leuassa kahtakymmentä yli viisi eikä nukahtanut enää uudelleen nenänpyyhkimisoperaation piristämänä, ja kun pari tuntia myöhemmin menimme herättelemään isompaa lasta, tämä tervehti äitiään purskahtamalla itkuun, toivoen olevansa edelleen mummulassa yökyläilemässä eikä meidän kanssa kotona lainkaan.

Tästä huolimatta, säätilaa mukaillen, päivä pysyi positiivisella tolalla (ja ei, mitään testejä ei tehty, ehkäisy on hanskassa).

1) Aikaisen herätyksen turvin ehdin ripustamaan pyykit jo aikaisin aamulla, kun Kerttu hengaili isänsä kanssa, mikä oli paljon mukavampaa kuin ripustella niitä lapsen päiväunien eli äidin oman ajan aikana tai muistaa pyykit vasta lapsen herättyä, ottaa se mukaan alakertaan ja syöksyillä pyykkitelineiden ja portaiden väliä päivystysreissun välttämiseksi.

2) Ehdin kauppareissulta kotiin jo ennen puolta kymmentä, ja muistin vihdoinkin ostaa myös hoitoainetta! Olen päättänyt kannattaa suomalaista työtä ja ostan XZ-shampoota ja -hoitoainetta, joilla kuontaloni pysyy oikein hyvässä kunnossa, mutta erityisesti tykkään siitä, että niiden kyljessä vinkataan, miltä ne tuoksuvat. Paitsi minusta suklaa-vanilja ei tuoksu suklaa-vaniljalta. Nyt ostin mustaherukkaa. Natsaa kivasti omenashampoon kanssa.

3) Sain myös tyhjennettyä tiskikoneen heti lehden luettuani. Tämäkin on helpompaa yksin kuin yksivuotiaan auliilla avustuksella. Vaikka zombimieleni kuvitteli tehtävän vievän puoli ikuisuutta, se hoituikin viidessä minuutissa. Tämä mahdollisti sen, että tunsin käsissäni olevan hurjasti ylimääräistä aikaa, jollon vihdoinkin printtasin sen yhden lomakkeen, jota olen ollut lähettämässä jo jonkin aikaa. Voitto!

Perunaa, porkkanaa, palsternakkaa ja punajuurta,
ruusukaalia, sipulia ja kanaa,
öljyä, hunajaa, suolaa ja pippuria.
Uuniin kypsymään, fetajuustoa lisukkeeksi.
Hyvää tuli.

4) Iltapäivällä sain nauttia oikeasti hämmentävän upeista koreografioista, joita kasvupyrähtänyt kuusivuotias taikoi hallitummilla raajoillaan. Vähän ajan päästä siitä tajusin todella, että hyvänen aika, ensi vuonna tähän aikaan se on koululainen! Joku tärähti sisällä: onhan ekaluokkalainen vielä tosi pieni, mutta onpa aika kulunut äkkiä. Menin vielä ihmettelemään sitä ääneen: "Voi että, sähän meet ens vuonna jo kouluun!" "Nii, mitä sitte?"

5) Illemmalla kuorin ja pilkoin juureksia ja hämmennyin, kun huomasin noin toista kertaa syksyn aikana, ettei kukaan käynyt roikkumassa lahkeessa, vaikka seisoskelin keittiössä varmaan parikymmentä minuuttia. Sama on tapahtunut siis jo aiemmin, mutta sen jälkeen taas pitkään aikaan ei. Olisiko tämä maistiaista uudenlaisesta elämästä?

Follow my blog with Bloglovin