Huokaan pääni sisällä syvään mutta yritän välttää keskustelua aiheesta äännähtämällä empaattisesti ja vaihtamalla kevyesti puheenaihetta (no okei, sorruin nenäkkyyteen ja sanoin etten muutu kaveriksi enkä tekemiseksi, vaan itse on ohjelmaa keksittävä tai sitten kestettävä tylsyys, mutta tosi nopeasti eikä se tarttunut siihen onneksi), samalla laskeskellen, missä välissä kävisin pyörällä kaupassa lievässä myrskyssä mieluiten ilman lapsia.
Ei ole järkeä riisua tihkuuntuneita ulkovaatteita vain jotta voisin pukea ne kauppareissua varten hetken päästä uudelleen, joten kiittelen jälleen tuhannennen kerran Mummua, jolle sysään tytöt, otan kauppakassin ja jatkan matkaani kiiltävän mustassa talvisäässä perhemarkettiin poimimaan maidon, leivän ja muut täydennykset.
Lisäksi ostan kilon valmista piparitaikinaa ja kolme kuorrutustuubia. Ilta on pelastettu!
Piparimuotit löytyvät juuri siitä laatikosta, johon kuvittelinkin ne puoli vuotta sitten purkaneeni. Seitsemän- ja kaksivuotiaat pystyvät lähes saumattomaan yhteistyöhön, kun toinen kaulii ja toinen sovittelee muotteja taikinan päälle; toinen koristelee valmiita pipareita ja toinen nuolee kuorrutukset piparien päältä pois. Äiti laittaa jouluradion soimaan, ja kuin tilauksesta sieltä tulee ekana Veeran lemppari Joulumaa (upposi - harmi kyllä - paremmin kuin eilinen, modernimpi itsenäisyyspäivän konsertti: "ihme vinkunaa!" valitti seitsemänvuotias, "koska täältä pääsee pois?!"), ja kuuntelee toisella korvalla tyttöjen rakastettavaa kinaamista: "Veeva otti minulta tommosen!" "Kerttu älä syö koko taikinaa!" "Äi-ti!" Mutta sitten ne on sovussa taas. Vetävät yhteisestä sopimuksesta tonttulakit päähän ja käyvät lyhty kädessä toimittamassa piparilähetyksen.
Muutuinpas tekemiseksi!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti