Askeleita

Täten voin juhlallisesti nyt ilmoittaa, että nuorempi tyttäreni osaa kävellä. Yllättävän vaikeaa on ollut määritellä, että milloin taito nyt sitten oikeasti on hallussa, en muistanutkaan!

Ekat askeleet ilman tukea on otettu jo melkein pari kuukautta sitten, niitä seurasi päätön kokeiluvaihe, kun jalkoja siirreltiin eteenpäin kunnes tasapaino petti ja naama osui lattiaan. Nyt kysyn itseltäni, kirjoitinko äskeisen lauseen passiivissa siksi, että touhu näytti niin tajuttomalta..? Seuraavaksi kehitys hidastui, koska Kerttu kehitti itselleen jonkinmoisen itsesuojeluvaiston, opetteli kiipeämään ja laskeutumaan sohvalta, niin ettei aina sydän syrjällään tarvinnut siinä vieressä vahtia, ja otti myös rappusten nousun ja laskeutumisen haltuun. Tässä kohtaa huomaa, miten fyysinen ja psyykkinen kehitys ovat kiinni toisissaan: ellei se höntti liikkuisi itse, se ei huomaisi tarvitsevansa esimerkiksi sellaisia ajatuksia kuin eteen- ja taaksepäin. Tai ylös ja alas. Tai että sattuu, jos ei hallitse omaa kroppaa. Samaan aikaan passiivinen sanavarasto on laajentunut ihan hetkessä, aikaisemmin saatoin höpistä Kertulle jotain omaksi huvikseni ja painottaa enemmän niitä muutamaa sanaa, jotka se tajusi ("katos nyt mennään tästä ovesta pihalle, istutaas rappusille ja ihmetellään vähän että näkyykö lintuja - joo-o, siellä taivaalla lentää lintuja, siellä ne on, lintuja on paljon"), mutta nyt sille voi jo vähän antaa ohjeitakin, näitä tosi tärkeitä, että pallo on nyt äärimmäisen tärkeää heittää äidille, ja että nyt kun kuuluu töminää niin ehdottomasti on mentävä katsomaan, että kuka sieltä ovesta tulee.


Sain eilen aikaiseksi laittaa lasten tämänsyksyiset koulukuvat kehyksiin ja eteisen seinälle viimevuotisten tilalle. Tarkastettiin miehen kanssa varmuuden vuoksi, että tunnistaako lapsi sisaruksensa nimeltä, ja hyvin meni, varsinkin isoveli sai kovasti ihastunutta kiljuntaa osakseen...

Käveleminen, niin. Illalla totesin, että kyllä nyt voi sanoa että se kävelee, ja mies vastasi, että no on se nyt jo viikon verran kävellyt. Haluan nyt tässä esittää perustelut sille, miksi olemme molemmat luonnollisesti oikeassa, mutta minä vielä vähän enemmän: ainakin viikon verran Kerttu on selvästi itse valinnut kävelyn preferoiduksi liikkumistyylikseen konttauksen sijaan, mutta rohkeus on loppunut parin metrin jälkeen. Parina viimeisenä päivänä matkaa on tehty kahdella jalalla jo huoneesta toiseen, ja tasapaino on pitänyt hienosti. Viimeinen haaste on vielä edessä: ilman tukea ylös nouseminen. Toistaiseksi ongelma ratkaistaan nousemalla polviseisontaan ja jatkamalla matkaa sen viitisentoista senttiä normaalia matalammalla.

Ihanasti liikkuminen myös väsytti lapsen niin, että se herätti mut vaan kaksi kertaa yöllä. Tuli kuitenkin todettua, että ei se yöheräämisten määrä (kunhan se pysyy alle viidessä) ole niin erityisen väsyttävää, mutta se on, että Kerttu uskoo aamun tulleen jo kuudelta.

Mistä vielä aasinsilta uusiin silmälaseihin, jotka hain eilen nimeltämainitsemattomasta optikkoliikkeestä, jossa kyllä kannatti käydä, sekä toissapäivänä saapuneeseen bleiseriin: onpas hassua, että tämä töihinpaluuajatus aina vaan kaappaa kainaloonsa myös ulkonäkö- ja pukeutumisaspektin! Tuleeko tästä nyt sittenkin joku tyyliblogi? Kun piti vaan todeta, että kovasti uudet rillit ja uusi jakku päällä tuli heti sellainen olo, että nämä päällä olisi kiva olla töissä. Ja että muutenkin ajatukset ovat nyt askeleen verran lähempänä arjen uudelleenjärjestelyä. Täytyisikö oikeasti alkaa opetella aikaisempaa nukkumaanmenoa, että jaksaisi olla töissä? Pitäisikö samalla haastaa itsensä vihdoinkin käyttämään säännöllisesti hammaslankaa? Miten ihmeessä saan kaksi lasta ulos ovesta täysissä pukineissa puolen tunnin sisällä heräämisestään niin, että säilytän touhussa inhimillisyyden?