Syysloma!

Tajusin vasta eilen illalla ihan oikeasti, että ensi viikko on mullakin lomaa: koska ensi viikolla ei ole esikoulua, me emme automaattisesti lähde ulos ovesta kello 8.20, eikä siis Veeraa tarvitse herättää viimeistään puoli kahdeksalta, vaikka se jostain kummallisesta syystä nukkuisikin niin pitkään. Ja vaikka pikkunaiset heräisivätkin seitsemältä, aamulla voidaan rauhassa lököillä siihen asti, kun Kertun virta loppuu. On ihanaa, että Veera on jo niin vanha, että tiedän sen pärjäävän itsekseen sen aikaa, kun käyn nukuttamassa Kertun vaunuihin, ettei tarvitse aina kahta lasta järjestää samaan aikaan ulos ovesta!

Nyt on kengät jalassa!

Ehkä ensi viikolla tulee puistoiltuakin sitten pitkästä aikaa vähän tiheämmin. Touhussa on nyt ihan uusi ulottuvuus, kun molemmat tytöt voi päästää irti eikä äidin tarvitse valita asemiaan niinkuin aasin kahden heinäkasan välissä, niin kuin silloin, kun Kerttu oli sijoitettuna vaunuihin ja vaati joko katsekontaktia tai tiettyä ärsykkeettömyyttä, jottei uni herkässä vaiheessa häiriintyisi. Tavallaan on ollut äärettömän hienoa, että naapuriin muutti Veeran ikäinen tyttö, koska leikkikaveri ei ole kaukana, mutta samalla sitä on itse passivoitunut kauheasti... Lapsi ilmoittaa haluavansa ulos, kysyy, voiko mennä hakemaan kaveria leikkimään, saa luvan, pukee päälleen ja painuu pihalle, eikä minun tarvitse kuin katsoa, että varustus on sään mukainen, ennenkuin selitän itselleni, ettei konttaavan vauvan kanssa kannata lähteä hiekkaa ja ruohoa syömään, ja että muutenkin niin väsyttää tai jotain, että kyllä nyt on ihana vaan nauttia tästä yksilapsisesta tilanteesta.

Loman kunniaksi (no ei nyt sentään, mutta kenties viikonlopun kruunuksi) puolisoni järjesti meille oikein kunnon parisuhdetyöleirin: mummu aamulla lastenvahdiksi Kertun aamu-unien aikaan, ja me mummulan vinttiä tyhjentämään roskalavalle. Tämä toiminta siis liittyy hitaasti mutta varmasti etenevään remontti- ja muuttoprojektiin, josta ehkä jonain päivänä on jotain kerrottavaakin... Vintin tyhjennys ei ehkä kuulosta parhaalta lauantai-aamuohjelmalta, mutta kyllä oli hienoa! En tiedä, onko tämä joka huushollissa samanlaista, mutta fyysinen riuhtominen yhteisen tavoitteen eteen saa mut jotenkin hyrisemään kiintymystä tohon mieheen: siinä niinkun oikeasti toimitaan parina, kun toinen kerää yksiä tavaroita kasaan ja toinen kantaa niitä juttuja, mihin vain sen syliväli riittää, ja sitten heitellään kamaa ikkunasta alas ja pyyhitään hikeä, öristään välissä jotain toiselle ja lopulta todetaan, että oltiinpa tehokkaita, hyvä me! Et niinku me ollaan Me. Ihanaa.

Sitä paitsi fyysinen riuhtominen ihan muutenkin tekee ihmiselle hyvää! Olen käynyt tässä syksyn mittaan kyllä flamencotunneilla, mutta tällä harrastuneisuuden tasolla se on enemmän aivo- kuin lihasjumppaa, kun on niin kovasti keskityttävä siihen, että oikea raaja liikkuu suunnilleen oikein päin, ettei liikkeistä pysty ottamaan kaikkea irti. Perjantaiaamupäivisin pääsen Johanna Jokisen äiti-vauva-joogaan, mikä on mielettömän hienoa, koska jostain syystä yksin kotona ei tule mieleenkään, että kroppaa voisi väännellä eri suuntiin niin, ettei alaselkä ja niskat kolottaisi. Mutta muuten mun liikunta on vaunujen työntelyä suhteellisen rauhalliseen tahtiin, ja nyt kun tänään pääsi paiskomaan ja kantamaan, sitä ikään kuin huomasi olevansa ihan eri palikoista rakennettu kuin tavallisena päivänä!

Sen jälkeen saattoi sitten hyvällä omallatunnolla tarjota kahvia ja kakkua Kaksplussan Sagalle, joka tuli avaamaan Kertun synttärikauden ja samalla lopettamaan yhden kauden: viimeinen Maailmaan-haastattelu on nyt tehty. Yllättäen tuli oikein haikea olo! Muuten päivät kuitenkin tässä seuraa toisiaan, mutta tämä oli eka kerta, kun tuli pysähdyttyä miettimään, että vauvavuosi on ihan oikeasti aika lailla tässä.