Kohti parempaa maailmaa

Raha on vaihdon väline. Ei muuta.

Idealismin puute. Jotain sen suuntaista ajattelin otsikoksi, kun podin tässä jotain yhteiskunnallista tuskaa. Että kun tässä maassa tällä hetkellä on asiat aika pielessä, vuoden sisällä ei enää kukaan ole kehdannut sanoa hyvinvointivaltiosta mitään, ollaan vaan otsa rypyssä huolissaan omasta osabudjetista eikä oteta vastuuta kokonaisuudesta ja toivotaan, että jos tarpeeksi touhuillaan, niin muutkin uskoo, että on ihan hyvä juttu jo se, että otetaan tänä vuonna vähemmän velkaa kuin viime vuonna. Läppänähän mekin heitetään, että oli tosi hyvä ostosreissu, kun kaikki oli alennuksessa, niin tuli ainakin x euroa säästöä - vaikka rahaa kuitenkin meni yhteensä 2x euroa. Mutta itseironia ei vaan luonnistu kaikilta. Eikä kanssaihmisten älyn aliarvioinnin peittäminen.

Jotenkin olen kovasti ihannoinut 50-60-lukujen idealismia, sitä sodanjälkeistä ajatusmaailmaa, josta en tietenkään itse tiedä mitään oikeasti. Silloinkin tässä maassa oli rikkaita ja oli köyhiä, mutta kun päätettiin yhteisistä asioista, ihmisten tilanteista oltiin avoimesti tietoisia, tai kiinnostuneita, uskon. Ja tietysti järjestelmä oli yksinkertaisempi, kun sitä vasta rakennettiin. Kaiken päätöksenteon taustalla oli "ideologinen liima", äskettäistä välivaalivääntelyä lainatakseni, nimittäin ihmisestä huolehtiminen. Varmasti oli silloinkin piiloagendoja! Mutta ei olisi tämänhetkisiä sotesolmuja tai kutistettavia kouluverkkoja tai muita julkisen talouden rahareikiä, jos ei aikanaan olisi poliittisella tasolla kehdattu pohtia ja toteuttaa sitä, mitä suomalainen ihminen tai perhe tarvitsee voidakseen hyvin.

Nyt ei asioista päättävillä tahoilla ole tuntumaa siihen, miten eri sosiaalisissa tilanteissa elävien arki sujuu, eikä niin paljoa viitseliäisyyttä, että otettaisiin selvää, eikä vaan oletettaisi. Meitä ei kaikkia ole muovailtu samanlaisiksi, eikä jokaisesta ole tullut renessanssiajan taideteosta, vaikka olisikin ihanaa ajatella niin. Tosiasia on, että toisia meistä on autettava enemmän kuin toisia, fyysisesti tai älyllisesti, ja se vaan kuuluu tähän ihmisyyteen. Jossain välissä se ihmisaspekti muuttui raha-aspektiksi, ja politiikka muuttui yhteiskunnallisten asioiden hoitamisesta numeroiden pyörittelyksi.

Ja hei, minä olen saanut palkkani teidän verovaroistanne jo vuodesta 2004. Aika monenlaisia ihmisiä on minullakin työkavereina ja esimiehinä ollut.

Mutta sitten tajusin. Ehkäpä onkin niin, että nyt ollaan siinä pohjamudassa, josta suunta on vain ylöspäin. Se, mitä media pitää näkyvillä, on eri asia kuin se, mitä oikeat ihmiset ajattelevat. Valitettavasti osa valtuutetuista ja edustajista lienee silti myös sitä porukkaa, joka keskittyy toissijaisuuksiin pystymättä laajentamaan näkökantaansa. Vaikka toimittajien on muka pakko kilpailla sosiaalisen median kanssa kiinnostavuudesta eli julkaista omia söpöjä kuvainnollisia kissavideoitaan huolellisesti taustoitetun tiedonvälityksen sijaan, omilla aivoillaan ajattelevia ihmisiä tässä suurin osa meistä kuitenkin on. Minusta on aika ihanaa, että ihmiset ottavat kantaa tasa-arvon puolesta, koskee se sitten avioliiton solmimisoikeutta tai oikeutta kävellä turvallisesti kadulla, ja ymmärtävät ihan maalaisjärjellä, että ennakoiva inhimillinen apu on tehokkaampaa kuin syntymään päässeiden ongelmien byrokraattiset ratkaisemisyritykset, myös taloudellisesti, vaikka sen pitäisikin olla sivuseikka.

Perustuloa mietin. Monen ihmisen hyvinvointia lisäisi se, ettei tarvitsisi tuntea itseään tyhmäksi ja arvottomaksi: ettei sosiaalisia etuuksia tarvitsisi hakea erilaisilla lomakkeilla eri paikoista - minäkään en muuten älykkäänä henkilönä täysin varmasti ymmärrä esimerkiksi Kelan lomakkeita, koska en tunne taustaprosesseja niin hyvin, että osaisin päätellä, mitä tietoa kentissä haetaan - ja ennen kaikkea se, ettei tarvitsisi pelätä, että töiden tekeminen tulisi niin kalliiksi etuuksien poistumisineen, että olisikin vain parempi tyytyä olemaan yrittämättä. Mitään. Ihan oikeasti tämä nykyinen systeemi on järjettömän armoton ja epäreilu liukumäki. Ongelma taitaa olla se, että byrokratian voivat purkaa vain ne ihmiset, jotka itse saavat siitä elantonsa, ja joiden intresseihin ei kyllä sovi ottaa sitä riskiä, että joutuisikin itse siihen liukumäkeen. Mutta ehkä se idealismi siellä virastoissa ja ministeriöissäkin sittenkin vielä nostaa päätään..?

Follow my blog with Bloglovin