Rakas pököpääni

Kovin on ollut nyt vaikeaa äidin ja kuusivuotiaan yhteiselo. Sillä on joku esimurrosikä tai jälkiuhmaikä tai jotain siltä väliltä. Eikä äitikään nyt ihan parhaassa vedossaan tietenkään ole. Mutta se katselee tytärtään jotenkin uudesta kulmasta: jos kuukausikuvia edellisiltana katsellessaan se kiinnitti huomiota siihen hulppeaan muutokseen, joka jossain puolentoista vuoden iässä tapahtui pienessä lapsessa, josta kuoriutui Veera, jonka nyt tunnemme, niin nyt sillä on menossa taas uusi vaihe, jossa etumaitohampaiden jättämä kolo onkin kohta jo täysin ummessa, kauniit poskipäät tekevät nousuaan ja jalat ovat yhtäkkiä selvästi samaa sarjaa kuin isosiskonsa uskomattomat säihkysääret.

Ja kaikkeen se tuntuu sanovan ensiksi ei. Tai vastaa ohjeisiin ja pyyntöihin selityksellä. Ensimmäinen piirre on isän geeni, toinen äidin. Molemmilta on peritty haaveiluun ja omiin ajatuksiin vaipumisen dominoiva alleeli. Mitään ei tapahdu, ellei neiti itse ole tullut tykönään siihen tulokseen, että näin on näre ja sen kaveri, tai sitten se huutaa ja itkee, ennen kuin tapahtuu.

Yhtäkkiä uimahallissa lapsi ei voinut mennä yksin vessaan, vaan vaati äitiä mukaan, samaan koppiin. Tämä sama tyyppi, joka on itsekseen lähtenyt - ilmoittaen ja äidin luvalla - jo pari vuotta sitten kaupasta kassojen ohi yksin vessaan, hoitanut hommat kuten kuuluu ja tullut takaisin äidin ostoskärryjen luo! Ihme taantumista, ja ärsyttävää.

Tämä vessan ovi meinasi lukita lapsen taakseen.

No sitten se sai sen huivikohtauksen, siis oikein hätääntyi todella, ja vastaavan kotona, kun vessan oven tavallisesta poiketen lukittuaan luuli hetken, ettei saakaan lukkoa auki. On se nyt kumma.

Eskarista kotiin päin tullessa äidin (toki matala) ärsyyntymiskynnys on tämän vuoden puolella jo varmaan kolmeen kertaan ylitetty rajusti, kun lapsi alkaa kesken matkan hoputtaa, että on pissahätä. Mikä on?! Miksei voi käydä vessassa eskarissa ruoan jälkeen, kun aikuiset muistuttavat?! Miksi täytyy järjestää kohtaus kotimatkalla, kun vallan hyvin tiedämme molemmat, että sen voisi välttää suostumalla vienoon ehdotukseen käydä "tässä välissä varmuuden vuoksi" vessassa?!

Tarkkasilmäinen lukija on jo huomannut yhtäläisyyden näissä tapauksissa, toisin kuin muitakin huomioita ympäriltään poimiva äiti. Lopulta jokin alkoi raksuttaa, ja pelkän tuskailun ja ihmettelyn sijaan äiti hoksasi yrittää eläytyä lapsen pään sisään, ja onnistui haastattelemaan sitä hyvässä hengessä asian tiimoilta. Lapsi kertoi, että vähän joululoman jälkeen oli käynyt ruokailun jälkeen koulun vessassa, eikä ollut meinannut saada ovea auki, ja nyt pelotti mennä mihinkään vessaan, jos vaikka sinne sitten jäisikin jumiin. Asiasta puhuttiin yhdessä eskarin aikuisille, ja saatiin vakuutus siitä, että aina kannattaa kertoa aikuiselle, jos on joku tämmöinen murhe, ja että varmasti joku on lähellä vahtimassa, ettei kukaan jää mihinkään jumiin.

Voi pientä. Miksei se vaan voinut sanoa, että sitä pelottaa?

Miksei äiti voinut heti ymmärtää, että sillä oli joku hätä, vaan oletti ennemmin, että se on vaan hankala?

Follow my blog with Bloglovin